Tänään lähtö, ja kaikki mitä tältä elämältä (toistaiseks) pyydän, on et tää tunne mikä mulla nyt on pysyis niin kauan ku elän!
Koin eilen jonkintyyppisen valaistumisen. Illalla menin hengailee Brettin kans Copleylle (mis tavattiin eka kertaa) ja ku tiesin et se on hyvästien paikka niin oli vähän surku sen takia. Okei, kerron nyt täs välissä et sellanen mikä mul on aina ollu vaikeeta on just kaikki asioiden loppumiset. Alan yleensä ajatella niitä ihan liikaa ja tätäki oon luultavasti suurennellu ja ollu sillee et voi nyt vittu. Joskus tuntuu et sen pitäis käytännössä olla lähes mahdotonta et me tullaan niin hyvin toimeen ja tää kaikki ylipäänsä tapahtu. Ja mä oon tosi ilonen et tapahtu. Mut mul on ollu haaveena päästä siitä hyvästienkammotunteesta eroon, ja pikku hiljaa oonkin, vähän, niinku esim. New Yorkissa pari kertaa hetkellisesti. Mut eilen ku juteltiin niin jotenkin Brett onnistu sanomaan ne asiat mitkä mä just halusin kuulla vaik en luultavasti ite ees tienny sitä, tai halunnu uskoo. Tajusin et mitä järkee on laittaa mitään paineita johonkin hyvästeihin, paljon helpompaa vaan antaa sen lähdön feidautuu koska lähes 100% varmasti me viel tullaan näkee, ja pidetään yhteyttä. Okei, ehkä siihen menee vuosi, viis, kymmenen vuotta? Mut jos järjestää shown siitä et noni, tää oli nyt täs, kaikki on loppu, ja sit pitää yhdes alkaa kertaamaan mitä kaikkee ollaan tehty ja oi voi muistaks kuin hauskaa sekin oli! Molemmat kuitenki tiedetään mitä me ollaan tehty. Ja tollanenhan antaa sen fiiliksen et jollekin asialle annetaan päätös, ja sehän on just se mikä ruokkii sitä et ei nähdä enää. Sama asia ku nyt ku meen takas Suomeen, nään kaverit ja huomaan ettei mikään oo sen kummemmin muuttunu niin miks piti itkee sillon ku lähdin koska tiesin et tuun takas. Toinen esimerkki: Mun piti mennä toissapäivänä hengailee niiden New York-kavereiden kaa mut en loppujen lopuks päässy koska myöhästyin junasta ja jouduin sit soittaa niille et ei nyt sit nähä enää. Sit se oli sellast vänkäämist et no voi ei ois ollu viel kiva nähdä ja hei saksa ja ruotsi on kuitenkin tosi lähel et kyl me varmaan viel nähään, ja onhan facebook niin pidetään yhteyttä! Mut kuitenki tiesin et aika pienet on mahdollisuudet et kaikki tää tulee tapahtumaan. Tai siis et jos kerran on se facebook ja pidetään yhteyttä niin miks se sit ois niin perseestä ettei toissapäivänä nähty? Okei mul oli tosi kivaa niiden kaa, mut silti, me tunnettiin joku 2-3 päivää niin mielummin sit hyväksyn sen et se oli sillon ja se oli kivaa. Mut tää on aika eri asia Brettin kaa koska se on ollu paljon kauemmin ja enemmän osa mun elämää eikä me tehty mun lähdöstä mitään numeroa tai tehty suuria suunnitelmia koska taas nähdään. Sen takia mulle jäi tosi hyvä fiilis siitä lähdöstä ja nauroin ääneen matkalla metrolle koska tuntu niin vahvasti et oon vihdoinki ymmärtäny sen asian. Viel joku aikaa sit Bostonissa ja tutuissa paikoissa käveleminen tuntu vaikeelta koska on niin paljon kivoja muistoja sieltä ja mielessä kummittelee se et joudun lähtemään. Nyt matkalla metroon tein lenkin ja kuljin kaikkien niiden paikkojen läpi ihan tahallaan, ja se ei enää tuntunu ollenkaan vaikeelta.
Mulla on ollu hullu vuosi. Voin aika rehellisesti sanoa et se mitä mä olin ennen ku tulin Bostoniin, on aika kaukana tästä mitä mä nyt oon. Mä oon oppinu ja kokenu kaikkea niin PALJON ettei siin oo mitään järkee. Tai totta kai oon silti sama ihminen ja tuun aina olemaan, mut suurin muutos on varmaan se et vuoden sisällä oon ehkä löytänyt itseni (näätteks, ei sitä aina tarvii mennä Intiaan asti) ja ruvennu hyvin paljon viihtymään siinä et mä oon mä.
Näistä asioista haluisin nyt kiittää. Pessi, Pyry, Varpu ja Emil. Jokainen päivä tääl ollessa on sisältäny suunnatonta onnellisuutta, koska ihan sama kuin huono päivä olis muuten ollu, haha, on tapauksia jolloin oon koko päivän täällä yksin ollessa kiukutellu yksinäni ja näyttäny :( naamaa, mutta aina kun haen pojat, ja illalla koko perhe on kotona niin ei oo muuta vaihtoehtoa ku olla :) Ongelma onkin se, miten pystyn kotona Suomessa esim. astioita tiskatessa tai jotain muuta hyvin arkista puuhaillessa olemaan noin iloinen ilman sen kummempaa syytä. Kun ovensuusta ei välillä kurkkaa ilkikurisesti hymyilevä Pessi jolla on 60% naamasta ja vaatteista täynnä suklaajäätelöä. Tai kun Varpun kanssa ei enää joka ilta istuskella mun huoneen lattialla jutellessa ja kun en aamuisin herää siihen et ovensuusta joku huutaa "Gatriliini!" Kun lueskelen kirjaa ja viereisestä huoneesta kuulee kun nää leikkii tai juttelee siitä kuka rakastaa enemmän. Ja paljon paljon muuta! Mm. tähänkin suhtaudun nyt toisella tavalla, koska mä tiedän et tää on mulle kun toinen perhe ja mikään ei oo mitenkään loppu. Kaikki on omasta asenteesta kiinni.Kiitos Boston!
