Street 10 New York

Miksi

Tänään

Terveisiä maanantai-illan vietosta. Mä surffailen netissä ja Brett soittaa kitaraa laulaen menninkäisäänellä ja harjottelee käsiseisontaa seinää vasten.

Pääsin töistä jo puoli 3, käyskentelin ympäri Upper West Sidea, poikkesin Starbucksissa, ostin pikkupaistinpannun ja pikkukattilan, ja tulin kotiin Greenpointiin laittamaan ruokaa. Koti näyttää nyt hyvältä. Kiitos hyönteisten, on pakko pitää paikkoja putipuhtaina ja se lisää viihtyvyyttä. On kukkia pöydällä ja huonekasvi ilmaisen ikea-kirjahyllyn päällä (kiitos huolimattoman kassatädin). Pakastin täynnä Ben & Jerry'sia (no 4 purkkia siellä on), tavarat paikoillaan ja jääkaapissa paljon luomuruokaa jota päätin alkaa ostaa kun täällä hullussa maassa on niin hullu ruokateollisuus ettei riitä pelkkä kasvissyönti.

Elikkäs juu, päästiin kuin päästiinkin pois pahasta asuntokierteestä ja täältä meinataan muuttaa seuraavan kerran sit vanhainkotiin. Tapasin yläkerran-naapurinkin ja kutsui meidät tohon pihalle grillijuhliin lauantaina. Oli hauskaa porukkaa ja tosi virkistävää tavata uusia ihmisiä. On toi sosiaalinen elämä jääny aika taka-alalle kun ei oo totta puhuen edes ollu tilaa ajatella moista. Töissä on menny paljon aikaa ja helle painaa päälle viimiseen asti. Ollaan me kyllä paljon kaikkea tehty, varmaan 10x enemmän ku Helsingissä mut ottaen huomioon miten paljon täällä on meininkiä ja mahdollisuuksia niin mä en ainakaan vielä oo täysin päässy vauhtiin.

Työt alkaa nyt onneks ainakin asettua. Oon siis suomalais-amerikkalaisessa perheessä lastenhoitajana kolmelle pojalle. Pitkiä päiviä oli paljon alussa, ja totuttelua toisiimme lasten kanssa. Töitä saa kyllä painaa koko rahan edestä eli sinänsä rankkaa puuhaa, mutta otin alusta asti supernanny-linjan ja se on alkanu tuottaa tulosta. Myös suomen kieltä kuulen paljon enemmän nyt ku alussa.

Viime tekstissä lupailin fiiliksiä, ja nyt voin sanoa että tuntuu aika erilaiselta asua täällä kun vierailla. Omasta mielestäni oon päässy aika hyvin elämän makuun ja vauhtiin ja tunnen täysin sulautuvani siihen väsyneeseen jengiin aamukahdeksalta täpotäydessä metrossa.

Katotaan jos tästä kirjottamisestakin alkais tulla jotain nyt kun perusjutut alkaa olla kunnossa. Hyvältä ainakin tuntuu ja tiedän että kun tän raapustamisen saa alkuun niin kaikesta saa paljon enemmän arjessakin irti.

Hyvää huomenta

Kello on puoli kolme iltapäivällä ja on ihanaa vaan olla ja istua. Enkä ajatellut tänään paljon muuta tehdäkään. Viimeiset viikot on ollu aika hurjia ja kiireisiä; päädyttiin sitten muuttamaan siitä ensimmäisestä asunnosta kun alkoi käydä liian tuskaiseks, ja vuokrattiin huone vartin kävelymatkan päästä edellisestä. No, kuinkas sitten kävikään, aikajärjestysessä:

1) Huomattiin että täällä oli tulvinut ja todennäkoisesti on seinät täynnä hometta.
2) Meidän huoneen ovessa ei ole lukkoa. Kämppiksiä neljä, joita ei oltu siinä vaiheessa edes vielä tavattu. No lähdettiin pikimmiten metsästämään ja asentamaan lukkoa
3) Mysteerikämppikset ei vissiin tota hygieniaa kauheesti harrasta -> ryhdyttiin puunaamaan kylppäriä ettei saada tauteja kun hipaistaan seinää suihkussa käydessä
4) Yläkerrassa haisee kannabis 24/7
5) Alakerran kämppistä ei vieläkään näy. Vuokranantajan mukaan ei oo näkynyt n. neljään kuukauteen, eikä oo maksanu vuokria.
6) Alakerran kämppis kipuaa yläkerran kämppiksen ikkunasta sisään keskellä yötä
7) Soitetaan poliisit. Poliisit tulee, mutta ei tee mitään koska kuulemma laillisesti tällä ihmisellä on oikeus olla täällä, vaikka lukot on vaihdettu sekä ulko-oveen että hänen omaan huoneeseen. Poliisit lähtee ja kutsumaton vieras yöpyy toisen kämppiksen huoneessa (joka ei ole kotona eikä tiedä tästä mitään). Me valvotaan koko yö
8) Seuraavaa päivänä kutsumaton vieras lähtee eikä oo näkyny sen koommin.
9) Yläkerran kämppis oksentaa ikkunastaan meidän ikkunan eteen. Miellän tämän koosteeksi kaikesta edellä tapahtuneesta, ja aika hyväksi määritelmäksi meidän asuntotilanteesta.

Ja muita kommelluksia. No, tultiin sitten siihen tulokseen ettei enää jakseta säätää, vaan laitetaan likoon vähän säästöjä ja mennään vuokravälittäjän puheille. Ja heti tärppäs. Kahden viikon päästä muutetaan sitten jo toisen kerran kuukauden sisällä, ja tällä kertaa sellaseen asuntoon mistä ei sit lähdetä ku väkisin. Uusi kotimme sijaitsee Greenpointissa hyvällä, turvallisella asuinalueella pienessä kolmikerroksisessa talossa, jonne kuljetaan toisen talon läpi. Meidän välittäjä on henkilökohtaisesti vuokrannut ylä- ja alakerran asunnot ja niissä asuu jotain opettajia tms. Ja ovat kuulemma ihan tavallisia ihmisiä. Meidän OMA asunto on keskimmäisessä kerroksessa, ja siinä on keittiö, kylpyhuone, olohuone ja pikku makuuhuone. Meidän talolaisilla on oma pieni piha/puutarha jossa voi juoda vaikka aamukahvit. Suomen mittoihin verrattuna kämppä on suht pieni, mutta meille se on isompi kun mikään aikaisemmista asunnoista. Ja ei kämppiksiä, huh miten luksusta ja täällä aika harvinaista.

Nyt on sopparit ja muut kunnossa ja enää pitää lusia nää viimeiset kaks viikkoa täällä roskis-asunnossa. Hyvä puoli on, ettei meillä oo tällä hetkellä pahemmin aikaakaan lorvailla (paitsi tänään, ihanaa!) kun ollaan molemmat jo ehditty löytämään töitäkin. Mä oon tällä hetkellä Queensin Flushingissa suomalais-amerikkalaisessa perheessä ja hoidan 1,5 -vuotiasta ihanaa pientä poikaa. Työaika on huomisesta lähtien 10h päivässä + matkat, eli yhteensä 13 tuntia. Siellä olen vaan neljä päivää viikossa eli saan nauttia 3-päiväisistä viikonlopuista vielä seuraavat 3 viikkoa. Heinäkuun lopussa aloitan toisessa suomalais-amerikkalaisessa perheessä Upper West Sidella, kolmen pojan kanssa. Se oli aikamoinen lottovoitto, ja sen ansioista meillä on varaa asua mukavasti. Tunteja kertyy viikossa n.45-50, eli kyllä sitä duunia saa sit painaakin ihan kunnolla.

Kello hujahtikin puoli viiteen, nyt menen laittamaan ruokaa (kumihanskat kädessä), jatkan lorvailua ja keräilen voimia tulevaan viikkoon! Ensi tekstissä voin ehkä vähän avata sitä miltä tuntuu olla täällä, nyt kun ehkä pikkuhiljaa on jopa hetki aikaa ajatella koko asiaa.

Brooklynissa sataa

Ikkunasta kuuluu sekaisin jotain random rummutusta ja 80-luvun klassikkoja radiosta soitettuna. Tää päivä on ollut ihan kauhea ja stressaava, ollaan juostu 3 tuntia asioilla (niin. sateessa.) kun yllättäen yksikään mun kolmesta pankkikortista ei toimi ja piti saada vuokra maksettua. Se saatiin nyt onneks hoidettua PayPalin kautta mut ei vieläkään tiedetä varmasti tuleeko ne kortit toimimaan. Nyt on mieli liian väsyny olemaan edes huolissaan koko asiasta, ja otettiinkin just päivän toiset torkut (kello on siis 4 iltapäivällä). Tänään herättiin kuudelta, käytiin kaupassa ja mentiin uudestaan nukkumaan ysiltä.

Meidän kämppä on ihan huippu, siistissä kunnossa ja mukavat sängyt ja just mitä toivottiinkin. Asutaan Brooklynin Bushwickissa ihan keskellä kaikkea -- löytyy baareja, metro, paikallisia alkoja, ruokakauppoja, pesuloita rautakauppoja kodinkoneliikkeitä kahviloitaravintoloitakampaamoita. Löytyy myös alakerran bändiharkat (avoinna yleisölle) kello 11 illalla. Vaikka laitettiin ikkunat visusti kiinni niin silti jouduttiin tunkemaan vessapaperitolloja korviin.

Vieläkin pienoinen kriisi päällä eilisestä kun kaikki tapahtui jotenkin niin nopeesti. Lennot meni oikeestaan tosi leppoisasti Pingua ja Fantastic Mr. Foxia katsellessa. Reykjavikissa tunnin vaihto eli käytännossa juostiin koneesta toiseen. New Yorkin JFK:lla odotti mun kammoksuma secondary customs, jossa oon viettäny aikaa useammankin kerran viime vuosien aikana hiillostettavana jopa 4 tuntia. Olin varautunu tällä kertaa pahimpaan ja se oli ollu mun suurin huolenaihe koko muuttoprosessissa. Loppujen lopuks koko "kuulustelun" ainoa kysymys oli että mihin osoitteeseen haluaisin että lähettävät mun Green Cardin...!

Yhtäkkiä oltiinkin jo ulkona tilaamassa taksia. Ja sit oltiinkin jo perillä. Sillon oli kummallinen olo, eikä välttämättä edes hyvässä mielessä. Oli jonkinmoinen shokkitila päällä täysin uudessa ympäristössa ja alkoi pelottaa kaikenlaiset vastoinkäymiset tulevaisuudessa että miten niistä selviää. Nyt tietty ku on saanu nukuttua, tuntuu jo paremmalta ja tiedostaa sen että toki siihen menee aikaa ennen ku alan ajatella tätä kotina. Tätä on odottanu niin kauan ja rakentanu kaikenlaisia mielenmaisemia, mutta en halua asettaa liikaa paineita itelleni tai mennä siihen lankaan että petyn kun jotkut niistä maisemista muuttuu matkanvarrella. Toistaiseks, ainakin ekojen päivien ajan, annan itseni nauttia niistä pikkujutuista joihin tämän hetkisellä aivokapasiteetilla kykenee. Kuten Dunkin Donutsin ylisokeroidusta jääkahvista.

X-box

Saatiin postissa viisumi.

Me muutetaan New Yorkiin kesäkuussa. Nyt sitä kulttuurishokkia tänne vaan, on jo odoteltukin.

Ihmettelen tässä mihin mun identiteetti mahtoi mennä kokonaiseksi vuodeksi. Kirjotin joskus siitä miten Suomessa ollessa tuntuu aina että joku olis jotenkin vialla ja just se määrittelemätön muuttuja, asia X, on syönyt miestä vuoden päivät. Toisaalta täällä on niin turvallista ja toimeentulo on ollut niin taattua että ei voi olla harkitsematta jäämistä. Onko tää nyt muka sitten niin kauheeta. Näinhän vois elää vaikka kuinka kauan ja olla täysin fine. Sitä paitsi kesäkin on tulossa, ei sillon ainakaan mikään ole perseestä. Kyllä ne talvet kestää vaikka hampaat irvessä (mikä onkin aika osuvasti sanottu) kunhan on varmasti katto pään päällä.

Siinä se ongelma onkin. Mä oon niin turtuvaa tyyppiä että tarviin sitä potkua persuuksille, sitä että on pakko heittäytyä ja antaa niiden asioiden tulla mitkä on tullakseen. Huomaa aika hyvin että nyt kun on tasainen toimeentulo, on työsopimukset ja vuokrasopimukset, auto ja asuntolaina puuttuu vaan, sitä stressaa asioista paljon isommin. Ei mulla ennen olis ollut mitään ongelmaa jättää taas kerran kaikki ja muuttaa New Yorkiin. Sitähän mun elämä oli, reissaamista ja ilmapatjoilla nukkumista. Oi, se oli ihan parasta! Niin parasta että siihen ajatusmalliin takaisin pääseminen on taistelun arvoista. Ja edellyttää varmaan aika monta shokkitilaa kun on edenny väärään suuntaan näin kauan. Tuntuu jotenkin syylliseltä kun ihmisten kanssa puhuu ja ei ole oikeita vastauksia kysymyksiin kuten "missä meinaatte asua?", "onko teillä jo töitä?", "mutta entäs opiskelu?" ja "mitä vittua?". Vaikka eihän me siellä kadulle meinata jäädä, jotain self rispektiä sentään löytyy. Tärkeimmät asiat on kuosissa ja vähemmän tärkeät tulee sitten perässä.

Ainakin itelleni oon tehny sellasen palveluksen että suhtaudun tähän toistaiseksi -menetelmällä. Muutetaan toistaiseksi. Jos näyttää siltä että paremmin ei vois mennä, sit niillä mennään. Katsotaan mitä tapahtuman tulee, ja jos ei tule mitään niin sitten tapahtuu varmasti jotain muuta. Tästä tämänhetkisestä ei ainakaan tule yhtään mitään, ja sen takia on muutos paikallaan. Tiedän vaan että tuun hulluksi jos jään boksin sisälle ja X nakertaa mieltä.

Yks mun suurimmista unelmista on käymässä toteen ihan hirveän taistelun jälkeen. Ehkä kannattais keskittyä siihen ajatukseen noin niinku ensisijaisesti.

Ja valo tuli.

Ei se ruoho ole kovin vihreää kummallakaan puolella

Mulla ei ole ollut minkäänlaisia kirjoittamishaluja yli vuoteen. Tuntuu siltä kun olis unohtanu miten jotain kieltä puhutaan. Ennen tuntu siltä että ilman kirjoittamista on ihan hukassa, ja oonhan mä sen poisjäätyä ihan hukassa ollutkin. Elämä on vaan niin erilaista nyt ja viiminen vuosi on ollu hidasta, tuskallista muutosta ja nyt tähän on pikku hiljaa turtunu tähän olemiseen. Tällä hetkellä, päivittäisten rutiinien kannalta elämä sujuu ihan hyvin -- mulla on ihan unelmatyopaikka joka on paras osa mun päivästä, Brett on suomenkielenkurssilla josta se ei saa paljoakaan irti mutta josta meille sentään maksetaan jotain ja jossa se viettää 4 ja puol tuntia  päivittäin maanantaista perjantaihin. Mutta koko syksy oli ihan hirveetä säätöä sosiaaliasioiden kanssa ja siinä meni ainakin mun usko tähän hyvinvointivaltioon. Tuli meinaan nähtyä miten ulkomaalaisia kohdellaan ja miten asioita hoidetaan ja se oli jotain niin rumaa nähtävää että ei oo kyllä tän jälkeen paljon valittamista jenkkien byrokratiasta josta niin paljon puhutaan.

Toivoa ja unelmia on, mutta meidän elämä on käyny suunnitelmallisuudeltaan niin älyttomäks, että saattais olla ihan palvelus itelleen jos ei enää aseta minkäänlaisia odotuksia tulevasuuden suhteen. Kävi miten kävi ja siinä ollaan sitte. Jossain vaiheessa sitä vaan hoksaa että mitään ei voi lyodä lukkoon kun elämä on niin outoa, koko ajan tuntuu eriltä. Koko ajan sitä vaan saa kokea uudelleen ja uudelleen että ei näihin systeemeihin oo luottamista.

Opiskelemaan haluttais, lastenhoito ja kaikki siihen liittyvä on aika hyvin kolahtanu, mutta taide kiinnostaa myös. Nyt kun kuukausien jälkeen ollaan löydetty meidän oma vaatimaton rytmi selviytyä arjesta ja vedetty super matalalla profiililla, muutos jännittää. Omien unelmien tavoittelu on ollu niin kaukaa haettua että jonain päivänä kun elämä alkaa taas rullata, se tulee olemaan todennäkoisesti aikamoinen shokki. Toisaalta tuntuu että on kasvanu aikuiseks ihan yhdessä yössä, joskus tuntuu ettei oo edenny mihinkään.

Näin kirjotin pari kuukautta sitten. Katsotaan miten kirjotan tänään.