Muumipapan murheelliset muistelmat

Kaivelen parhaillaan iankaikkisen vanhoja sanottavia esiin jostain tuolta komeron perimmäiseltä hyllyltä. Suurin osa niistä sanottavista jääkööt ja unohtukoot vaikka sinne, ja en pistäis pahakseni vaikka tämäkin vuodatus tulis kerrottua tässä viimeistä kertaa. Erittäin lyhyesti ilmaistuna, ennen Suomeen tuloa koetut kriisit ja hermoilut kävi toteen ja toi mukanaan uusiakin huolenaiheita, paniikkia, kriisejä, kaikki meni ihan pieleen ja pian asiat kävi niin mahdottomiks ja onnettomiks että tehtiin pikainen pelastussuunnitelma ja päätös hylätä Suomi ja alottaa alusta Usassa. Ite olin tammikuussa ehtiny saada jo pestin Turkulaisesta päiväkodista joten kun Brett otti huhtikuun alussa kurssin Bostoniin valmistelemaan asioita, mä jäin vielä tekemään työsopimuksen loppuun, tienaamaan vähän, ja tarkotus oli mennä sitten perässä toukokuun lopussa. Ja siitä ne sotkut sit vasta alkoikin.

Kaiken piti olla kunnossa -- yhdensuuntaiset lentoliput kourassa, asunto valmiina Jamaica Plainilla, Brettillä työpaikka Bostonissa ja mulla hyväksyttynä semmonen kaavake I-130 joka hoidettiin loppuun jo joskus joulukuussa. Sen kaavakkeen oli määrä varmistaa että pääsen lentokentältä läpi ja maahan päästyäni voisin alkaa hakea varsinaista oleskelulupaa. Kaikki hoidossa, ei mitii ei mitii. Varmistettiin asia vielä laittamalla sähköpostia mm. Yhdysvaltain suuslähetystölle että kai kaikki nyt varmasti on kunnossa. Sieltä tuli vastauksena jotain melko hämmentävää ja nyt kun asiaa ajattelee vähän viisaampana, ei kai ollut mitään syytä toivoakaan saavansa suoraan kysymykseen suoraa vastausta vaan pelkkää virallista sanahelinää. (Samantapainen juttu kävi ihan aikojen alussa sitä pahamaineista au pair -viisumia hakiessa 2009. Pitää tietää tasan tarkkaan mitä kysyy, koska jos sattuu tiedustelemaan: “Hei. Voinko hakea kyseistä viisumia”, niin vastauksena saa: “Kyllä voit hakea” joskaan kenellekään ei tule mieleen lisätä: “...mutta et voi saada”.) Eli siis lähdettiin soittelemaan eri virastoihin, lentokentille ja asianomaisille tästä meidän tilanteesta mutta kaikilla tuntui olevan oma mielipiteensä asiasta. Me oltiin Bostonissa ollessa tätä paperia täyttäessä kysytty asiasta, ja vielä sen jälkeen tarkisteltu Yhdysvaltain virallisilta maahanmuuttoviraston nettisivuilta, jossa ilmaistaan hyvin selkeästi että jos jenkkien kansalainen haluaa tuoda ulkomaalaisen puolisonsa maahan, kaikki mitä tarvitaan on I-130. Voitte vaikka itse tulkita tästä.

Ei mun mielestä kauheesti jätä kyseenalaistamisen varaa.

No, tämä ei toki ole mikään mielipideasia, ja noin tusinan lisäsoiton ja tusinan muun tulkintatavan jälkeen osoittautui, ettei tämä kyseinen läpyskä suinkaan takaa maahanpääsyä. (toisaalta... vaikka kaikki paperit oliskin kunnossa niin koko homma saattaa tyssätä siihen että virkailijalla on huono päivä. Ja yhden tällasen tapauksen sain kerran todistaakin omin silmin kun puolalaistyttoä kyykytettiin kaikkien edessä. Lue lisää täältä)

Juu ei toivoakaan, vaan lisäksi täytyy vielä hakea viisumia, jonka saamiseen voi mennä vuosi ja jonka käsittelyä pitää odottaa maan ulkopuolella. Ja vasta sen viisumin jälkeen voisin alkaa varsinaista oleskelulupaa hakea. Tämä tieto saatiin vasta kun kypsyneinä epätietoisuuteen Brett meni asianajajan puheille. Mihinkähän nää pikkuseikat mahtoi jäädä kun niitä suunnitelmia tehtiin. Ei vissiin taas tullu kysyttyä täysin oikeaa asiaa.

Tosiasiassa mä luulen että kaikki nää lait ja säädökset on niin kierrettävissä ja viranomaiset niin lahjottavissa ettei selkeää kuviota yksenkertaisesti enää ole. Ihan henkilöstä ja taustasta, verotiedoista, sukulaissuhteista ja ammatista, ties mistä riippuen, koko prosessin käsittelyaika voi vaihdella parista kuukaudesta johonkin kymmeneen vuoteen. Niin ei se ihmekään ettei kukaan oikeen osaa sanoa varmaksi mitä tässä tulis tehdä kun yrittää raa’altaan tiedustella. Varsinkin kun koko ajan tulee uusia säädoksiä ja vanha tieto menee vanhaks. Ja sit on sekin, että useimmat näistä neuvojista ei vaan yksinkertaisesti ole perillä asioista ja sanoo mitä huvittaa että sais laskettua puhelimen tai lähetettyä asiakkaan tiehensä.

Joten eipä jääny paljon muita vaihtoehtoja kun lennättää Brett takaisin Suomeen ja jatkaa siitä. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Street 9 Boston

Tilitys osa kaks

No mitkä nyt on tunnelmat? Aika törkeeeen oudot. Mua hermostuttaa ja pelottaa vaikka oon tulossa tuttuun ja turvalliseen Turkuun jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni, tai ehkä just sen takia. Tähän asti elämä Bostonissa on ollu aika pitkälti täysin irrallaan elämästä Turussa, ja nyt yhdistän ne kaks. Ja siihen päälle saan vielä stressata miten toi toinen sopeutuu. Jostain syystä aina kun oon tullut käymään, joku on aina vähän vinossa, siis mussa itessäni. Kai se on osittain ihan sitä oloa että on vähän vielä hukassa kun on niin paljon tullut kuljettua paikasta toiseen eikä mikään muutos oo ollut lopullista.

Mulla on ollut ihan hyvä elämä Suomessa; onnellinen lapsuus, hyviä muistoja, nuoruuden seikkailuja ja mitä vielä. Mutta siitä asti kun ekaa kertaa lähdin niin oon alkanut yhä enemmän ja enemmän kyseenalaistamaan sitä että kuulunko mä Suomeen. Oon huomannut hakeutuvani aina johonkin vähän vieraaseen, johonkin missä voi olla tuntematon ja missä kenelläkään ei oo minkäänlaisia ennakko-oletuksia. Jos sitä ei ole, aina on jotenkin sellanen olo että asia X pitäis saada korjattua ja sit pystyy taas olla. Ja täällä se fiilis on ihan haihtunut. Nyt pelkään että Suomeen tulo sekottaa taas asiat. Varmaan johtuu siitä että täällä on enemmän ihmisiä ja tyhjyys hermostuttaa.

Myös asioiden hoitaminen ja arkiset puuhat on täällä ihan erilaisia. Englanniks asiointi jotenkin tuntuu sujuvan helpommin kun taas suomeks se tuntuu mun suuhun jotenkin tönköltä. Toinen juttu minkä oon huomannut muuttuneen ihan fyysisellä tasolla on mun ääni. Suomessa asuessani lähes päivittäin iltaan mennessä mun ääni oli vähän käheytynyt, ja täällä sitä ei oo ollu ollenkaan. Suomen kieli on yksinkertaisesti raskaampaa kaikkine kovine äänteineen -- englanti puolestaan on soljuvampaa. Mun suomalainen ääni on matala, puinen turun murre, ja mun amerikkalainen ääni on normaali tytön ääni. Jos ihan suoraan sanotaan niin mä en ole yhtään varma tykkäänkö puhua suomea. Onko mahdollista että joku noinkin selkäytimeen kasvanut asia ei ehkä vaan ole mun juttu? Itse asiassa, tässä kuvitteellinen esimerkki siitä miten musta tuntuu että jo pelkkä kielen vaihtaminen vaikuttaa koko olemukseen (mun tapauksessa ei välttämättä ihan näin radikaalisti...)

:

Esko Example on puoliksi suomalainen, puoliksi amerikkalainen. Hän puhuu sekä leppoisaa Kuopion murretta että ghettoenglantia. Vaikuttaako tämä hänen persoonallisuuteensa?

Mä oon vähän semmonen mietiskelijä. On ollu itse asiassa montakin kertaa niin paljon ajatuksia ihan vaan jostain elämän kysymyksistä et oon kokenu olevani jossain hulluuden rajoilla. Siitä asti kun hylkäsin Glasgow'n ja tulin tänne, on ollu aika rauhallista. No mikä nyt sitten niin mättää? Kaipa tässä mättää se, että mä en oo vielä oikeen päättäny mitä ajatella Suomeen tulosta. Toisinaan oon tosi innoissani ja muistan taas kaikki parhaat jutut ja vakaasti uskon siihen että meillä tulee olemaan huippukivaa, toisinaan pelkään että en osaa päättää onko se suomalainen minä oikea minä, vai se amerikkalainen versio. Koska eihän siitä nyt pääse yli eikä ympäri että jos viettää paljon aikaa jossain maassa niin kulttuuri ja tavat tarttuu, kieli on eri, sitä käytetään eri lailla, ja kaikki tää tuntuu täysin luonnolliselta siinä ympäristössä. Pitääkö mun Suomessa sitten käyttäytyä samalla tavalla kun sillon kun mä olin kokonaan suomalainen? Kaipa se on myönnettävä, että mä en ole enää varma koska koska mä olen oma itseni. Kumpi niistä persoonallisuuksista tulee esiin niissä tilanteissa kun pitäis olla just niiden kahden eri elämän välissä? (Tästä asiasta haluaisin jutella Esko Examplen kanssa.) Pelkään että edessä on taas aikoja jolloin alan villisti kyseenalaistamaan sitä, mikä mä olen, mitä mä haluan, mitä mä teen? Mitä jos? Ja siitä seuraa vähintään liuta sekavia filosofisia, punaista lankaa etsiskeleviä blogitekstejä koittaen pukea sanoiksi asia X, taas.

Tilitys osa yks

Nyt o paniikki. Mulla on lento viikon päästä ja herra tulee pari päivää perässä. Ens viikon perjantaina heräillään ekaan matkustuksenjälkeiseen aamuun Turussa. Hui saatana.

Eli siis pitkä tarina lyhyesti: Yritetään saada mut opiskelemaan ja kun se on pulkassa, muutaman vuoden päästä olis tarkotus hivuttautua New Yorkiin semi vakituisesti. Meidät tuntien on kuitenkin otettava huomioon että nää tämänhetkiset lähitulevaisuudennäkymät on muodostunut asteittain eikä sitä koskaan tiedä mitä taas tapahtuu – nelisen kuukautta sitten ei edes tiedetty koska nähdään seuraavan kerran, kolme kuukautta sitten ei oltu varmoja että ollaan menossa ihan just naimisiin, kaks kuukautta sitten ei tiedetty että muutetaan Suomeen ja jopa kuukausi sitten kaikki oli vielä ihan yhtä hullunmyllyä. Kaikki tämä sen takia että nää hemmetin immigraatiojärjestelyt täällä päässä on niin hankalaks tehty kun mahdollista, kukaan ei oikeen osaa sanoa juuta tai jaata mistään ja lopulta päädytään maksamaan itsemme kipeiks siitä että päästään täyttämään kilo erilaisia papereita. Jos nimittäin ulkomaalaisena haluaa oleskeluluvan tänne eikä ole tarpeeks rikas että vois maksaa kymmenien tuhansien dollareiden opiskelut tai olis jonkun alan asiantuntija, menee aika vaikeeks. Sekään ei käy ihan noin vaan että menee amerikkalaisen kanssa naimisiin. Perhesiteisiin (tässä tapauksessa avioliittoon) perustuva Green Card voidaan kyllä myöntää ja se oikeuttaa oleskelu- ja työlupiin ja myös jonkintasoiseen sosiaaliturvaan, mutta koko prosessi saattaa kestää jopa 2 vuotta ja maksaa pari tuhatta dollaria. Tähän tietysti kuuluu mitä lie haastatteluja ja muuta kunhan prosessi etenee, ja jos sillä aikaa poistuu maasta, tarvitsee erillisen luvan tai koko homma menee alusta.

No niin. Meidän oli joka tapauksessa tarkotus tulla Suomeen kevään mittaan ja viipyä se pari vuotta koska Suomesta saadaan mulle ilmainen, laadukas koulutus ja saadaan Brett tutustutettua mun perheeseen. Noissa virastoissa ei vaan tunnuta ymmärtävän, että kukaan vapaaehtoisesti haluais lähteä Yhdysvalloista. Pari kertaa kun oon käynyt selittämässä tilannetta ja kysymässä millon mitäkin neuvoa, ensimmäinen oletus tuntuu aina olevan että oon käsittänyt jotain väärin, etten ole ymmärtänyt että ei mun ole pakko lähteä. Kerran kun kävin juttelemassa avioliittokäytännöistä, virkailija rupesi ensimmäisenä luettelemaan vaihtoehtoja miten muuten voisin saada oleskeluluvan eikä tuntunut ymmärtävän että mä en ole menossa naimisiin vaan sen takia että saisin jäädä.

Jutut on nyt aika pitkälti pulkassa, pitää vaan maksaa mm. nelisensataa että voidaan sekä poistua maasta että tulevaisuudessa hakea mulle oleskelulupaa tänne Suomesta käsin. Mä oon meistä varmaan se jota jännittää tässä eniten ja tuskin ihan vieläkään oon täysin tajunnut että tällä kertaa mä tuonkin Brettin mukanani eikä tullakaan enää ihan saman tien takas. Nyt se on Suomen vuoro. Hui saatana sanon vaan.

P.S. Tänään opittua "sairasta paskaa": Täkäläisen lain mukaan seksuaalinen kanssakäyminen on kiellettyä alle 16-vuotiaan kanssa. Toisen lain mukaan se on kiellettyä alle 18-vuotiaan kanssa, jos kyseinen henkilö on neitsyt ja hyvästä perheestä. Eli rivien välistä luettuna sakkolihaa on periaatteessa alle 18-vuotiaat, mutta katujen kevytkenkäisiä neitosia ei niin vahdita. 

Street 8 Lonely shoes

I'm dreaming of a ... christmas

Hyvää joulua vaan. Täällä sitä joulumieltä riittää kun pystyy puhelimella soittamaan Suomeen jossa ollaan parhaillaan joulunvietossa ja sitten muistaa että omat suunnitelmat tälle päivälle on katsoa amerikkalaista jalkapalloa tv:stä. Aattoa kun ei täällä oikeen juhlita mitenkään. Onneksi huomenna päästään ihan isolla sakilla joulunviettoon, jopa parinkymmenen ihmisen voimin. Mietin tässä että sitähän vois melkeen sanoa että vietän parhaillaan ekaa joulua oman ydinperheeni kesken. (Ollaanko me nyt sitten niinku perheenjäseniä jo? Virallisesti ainakin.) Kauheaa. Onneksi se alkuperäinen sakkikin on ihan yhtä paljon mun "oma" perhe kun aina ennenkin. Mitä tähän hetkeen tulee, meininki taitaa olla ihan oikea ja olo jopa kotoisen jouluinen kun vaimo vaatii että nyt Beastie Boys hiljaa ja joululaulut soimaan. Ai että. Tässähän on joulumieltä vaikka muille jakaa.

Naimisiin ja limulle

Jaaha, jaaha. Vois muuten olla ihan hyvät ainekset taas pikku tarinointiin tähän väliin, sanonpa vaan.


Mä leivoin eilen tosi maukkaan ja eksoottisen perinteisen eteläafrikkalaisen pannukakun. Tässä kuva.

Mentiin tossa naimisiin. Niin no, mitä sellaisesta nyt kirjottaa. Toiset perustaa oman erillisen blogin kaikkia hääasioita varten kosinnoista lähtien, niistä joissa itketään polvillaan accapella-mieskuoro taustalla raitapaidoissaan (vai oliko se se synttäri-image..?). Mä sen sijaan oon ihan iloisesti repinyt tekstiä irti ties mistä turhuuksista ja sitten kun yks elämän tärkeimmistä päivistä koittaa niin tulee seinä vastaan. Mä oon kauan harkinnut mitä hienouksia keksisin tänne, miten isot uutiset ilmaisisi näyttävästi ja arvonsa mukaisesti.


Kelailin ja kelailin niin pitkään että lopulta koko jutusta meni maku. Sitten rupes harmittaa. Sitten aloin miettiä että onpa typerää. "Arvonsa mukaisesti"? Mitä sekin tarkottaa. Meidät vihittiin maistraatissa, juttu kesti 15 minuuttia ja sen jälkeen mentiin limulle ja se tuntu just oikealta. Me ollaan nyt naimisissa. Se asia on yksinään niin jees ettei sitä tartte edes hienostella. Se eteläafrikkalainen pannukakku puolestaan oli todellisuudessa plörinäksi mennyt pullataikina. Ei tullut korvapuusteja vaan mitä epäesteettisin pullalevy, jolle Brett keksi antaa hienon nimen ja hups vaan, johan maistui. Meidän avioliitto maistuu jo valmiiks ihan tarpeeks hyvältä. Vaikka tää olikin lähtöisin siitä faktasta, että mokominakin eri maiden kansalaisina ollaan nyt siinä pisteessä, että me ei voida olla yhdessä jos ei olla naimisissa, niin uskokaa tai älkää, ollaan molemmat huomattu että tää on muuttanut asioita todella paljon tunnepohjalla. Ekaa kertaa ikinä ollaan nyt todella yhdessä eikä enää tarvitse koko ajan laskea päiviä että koska mun pitää taas poistua maasta.


Mutta onhan tää nyt perkele. Tässä sitä ollaan sormukset sormessa herrana ja rouvana. Kuka olis arvannut? Jos Brett ei olis tullut juttelemaan mulle kadulla niin ei olis ollut mitään mahdollisuutta että me oltais tavattu jotain muuta kautta -- että joku olis esitellyt meidät tai oltais päädytty samoihin piireihin tai jotain. Ei mitään mahdollisuutta. Ennen kun huomattiinkaan, molempien elämät oli vaivihkaa ottanut aivan uuden suunnan ja tähän mennessä ollaan päädytty kumpikin sellaiseen elämänvaiheeseen johon ei ikinä oltais uskottu päätyvämme. 6.8.2011: "Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus" Niin. Siitä ei pääse mihinkään etteikö tää olis hankalaa ollut, mutta jos täältä haluaa vanhana lähteä kokemusrikkaana niin mikä nyt ei elämässä hankalaa olis, paitsi ehkä lapsuus.


Ihan ilman mitään hienouksia, on vaan me ja se on ollut riittävä alusta asti, siitä asti kun vietettiin kaiket päivät kierrellen kahdestaan Bostonia sateessa ja oltiin kaks toisilleen vierasta ihmistä. Ei ole tarvittu accapella-kuoroja, itketty ollaan ihan ilman niitäkin. Mihin on tultu? Omasta puolestani voin sanoa että vihdoin ja viimein suunta on oikea ja mulla on sellanen olo että tulevaisuudesta tulee hyvä. Elämästä tulee hyvä. Mukaanlukien toki kaiken maailman vaikeudet. Mä oon täysin valmis niihinkin.

Vaikka se että me ylipäänsä tavattiin, oli luultavasti kohtalon oikku niin turha kai on uskotella että tämä avioituminen mitään sattumaa oli. Todellisuudessahan kaikki johtuu siitä että loppukesästä olin häissä ja nappasin morsiuskimpun. Olisi naurettavaa yrittää väittää että ihan sattumalta olin sitten seuraava avioituja. Kyllä se varmasti oli ratkaiseva tekijä. Erityiskiitokset siis pikkuserkulleni Hannalle! Hienosti tähtäsit mun jalkojen juureen.


Niin joo ja melkein unohtui, eihän ne isot uutiset vielä tässä ole! Kiesus. Kymmenien tiedustelujen, puheluiden ja sähköpostien jälkeen todettiin että meille paras vaihtoehto on tulla Suomeen. Ihan muutaman viikon päästä. Niin, ja vielä ihan useammaksi vuodeksi. Tästä asiasta on niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä että se onkin sitten jo toinen tarina.


Tällasta se on. Naimisiin ja limulle. Semmosta mun elämä on, ja se sopii mulle oikein hyvin.