Ja mitä mä teen täällä? No aluks oli hieman epäselvää että hetkinen, mulla onkin paljon vapaata kun en olekaan täyspäiväisesti lapsenvahtina kuten piti. Alkuhäsläystä kesti jonkun aikaa kun piti hoitaa asettautumishommat kuntoon: metrokorttia, puhelinta, liittymää, tietokonetta sun muuta. Pääpiirteittäin meininki on se, että asun siis täällä Quincyssä suomalaisen isäntäperheen kanssa kaksikerroksisen talon yläkerrassa (alakerrassa on toinen huoneisto, jossa asuu meidän vuokranantajat, sellanen mukava kolmekymppinen pariskunta), mulla on oma huone ja muutenkin aika täyshoito. 1- ja 4-vuotiaat pojat on esikoulussa päivisin, mä herään 7 aikoihin ja vien lapset puol 9 eskariin joka on tässä samalla kadulla alle minuutin matkan päässä (vaikka toisinaan matkaan saattaa kulua enemmänkin jos on cranky-juttuja...). Iltapäivällä haen lapset, leikin, laitan välipalaa, vaihdan vaippaa ja laitan päiväunille jos on tarvetta, kunnes vanhemmat tulee töistä. Se on mukavaa hommaa.
Ai niin ja blogin nimi tulee siitä, että täällä paikallisten kyttäautojen kyljessä lukee "Quincy - the city of presidents" mikä on hauskaa sen takia ettei Quincy ole mikään kovin iso paikka, ei oo mitenkään poikkeava valtaosasta maan samantyyppisistä pikkupaikoista. Eli City of Presidents blogin nimenä on jonkintyyppistä vittuilua sille että jenkit antaa ymmärtää kaiken olevan niin pirun hienoa. Varsinkin, kun sain lentokenttäkokemusten kautta ihan omin silmin nähdä miten huono kyttäsysteemi täällä oikeesti on. Siis kun toki näyttää päällepäin siltä että heillä on valtaa sun muuta kun niitä on siinä kolme aseiden kanssa, mutta loppujen lopuksi se vaan oli semmosta alistamista ja uhkailua, eli ei tosiaan mitään muuta kuin lapsellista ja epätoimivaa. Mutta eihän täällä nyt kaikki semmoista ole tietenkään, piti vaan vähän itselle muistuttaa ettei kaikki aina ole aina myöskään niin hienoa kun mitä toisinaan annetaan ymmärtää.
Millaista täällä perillä sitten on? No se mitä ekana huomaa on että täällä on kaikki tosi tuttavallisia ja ystävällisiä. Sen olin kokenut jo aikasemmin kun ekaa kertaa kävin jenkeissä. Ihmiset juttelee toisilleen ja koko ajan on sellasta pientä smalltalkia päällä. Ne on pieniä juttuja mutta ilmapiiri muuttuu ihan toisenlaiseks ku tuntuu että kaikki on jotenkin samassa veneessä. Sellasta, mitä Suomessa saa kokea ihan liian harvoin (paitsi kännissä). Täällä kaikki on jotenkin mukana kaikessa.
Sain just tietää et lähden perjantaina New Yorkiin melkeen viikoks, joten sitä ennen täytyy kiriä näissä päivityksissä että saan oleellisimmat kerrottua.
Täytyy sanoa että oon sopeutunut tänne aika nopeasti. Tosi äkkiä tulee tietty kuuluvuuden tunne, varsinkin nyt ku on oppinu tuntemaan vähän paikkoja. Uusi harrastukseni on sellanen että otan metron ja jään randomilla pois jossain ja lähden kävelemään. Se on ihanaa. Koko ajan tulee jotain uutta vastaan -- se onkin kai paras tapa oppia tutustumaan kaupungin mittasuhteisiin ja tajuta vähän missä mitäkin on. Ja vaikka tää on niin pirun iso paikka niin eksyminen ei tule kuuloonkaan. Kysyy vaan joltain et missä on lähin metro (niitä asemia on kyllä niin tiuhaan että helposti pärjää omin nahoinkin mutta ihmiset on niin auttavaisia et melkeen mielummin kysyn joltain ku etsiskelen). Cambridgellä on tullut käytyä toistaiseksi vaan kerran, mut siitä mitä ehdin nähdä, tykkäsin hulluna. Se on sitä Harvardin aluetta ja kuten monet on sanonut, ihan oma maailmansa. Siellä on puisto, kaikenlaisia putiikkeja, ulkokahviloita, katusoittajia ja kaikki tuntuu olevan hyvällä tuulella. Itse asiassa yllättävän eurooppalaistyylinen mesta.
Aika peruspaikaks on muodostunut Park Streetin aseman ympäristö, tai sillä alueella on monia asemia mut usein jään siinä pois ja otan suunnan. Viime lauantaina huomasin että aseman takana on valtava puisto mutten ollut edes huomannut sitä koska olin aina lähteny suoraan päinvastaiseen suuntaan. Ekaks kävelin siellä vaan semmosia pikkuravintoloiden ja pikkukauppojen valtaamia pikku katuja ja sit tuli aivan yllättäen vastaan valtava tori, jossa oli katuhiphop-tanssijoita ja ihmiset seisoo ringissä ja taputtaa. Menin messiin ja kattelin siin hetken ja voi luoja et ne oli taitavia. Miettii vaan että miten sentasoisilla taidoilla ei ole jo ammatissa. Yks niistä otti loikan kuuden ihmisen yli. Niin mahtavaa. No jatkoin siinä vielä matkaa ja seuraavaks kulman takana oli jumalaton lattaritapahtuma; ihmiset tanssi torilla ja kaikki oli niin hyvällä päällä. Eräs toinen päivä samalla alueella oli pyöräilytapahtuma, Mayor's cup pro cycling race. Sekin tuli ihan puskista kun katoin vaan että oho onpa paljon ihmisiä. Sitten alkaa kuulua melua ja ohi jyllää vauhdilla valtava pyöräililijäjoukkio.
Mulle tulee kiire, jos aion nähdä kunnolla edes pääpiirteet Bostonin alueesta. Harmi vaan, että sitten ku alkaa lempipaikat hahmottua niin onkin jo kotiinlähdön aika. Ehkä. Mitä tapahtuu marraskuun jälkeen onkin sitten jo toinen tarina. Ajattelin että voisin koittaa tulla takaisin, mutta toisaalta olis ihan kiva nähdä vähän muutakin maailmaa. Kun mulla nyt kerran on tässä vuosi ilman suunnitelmia ja mahdollisuuksiakin on elämäntilanteessa kun ei oo vielä mitään mikä sitois mihinkään. Mutta mitä tahansa tapahtuukin, tai siis jos tapahtuu jotain kertomisen arvoista niin siitä varmastikin lisää täällä!
Tällä hetkellä vaikuttaa, et jos suinkin mahdollista niin lähtisin muualle. Jos saisin Suomesta työtä niin voisin vähän aikaa kerätä rahaa ja viettää vaikka ainakin joulun perheen kanssa. Aika hankalalta vaikuttaa kyllä työnsaanti Suomessa tällä hetkellä mutta ainahan voi yrittää. Amerikkaa olis kiva nähdä vähän laajemmaltakin kantilta, vaikka ei nää kolme kuukauttakaan mikään pieni aika ole. Mut yks aika hemmetin tylsä juttu rajottaa, nimittäin täällä on tosi hankala tutustua kehenkään jos ei oo koulussa tai töissä tai jos ei jo ole valmiiks kavereita. Ne mitä nyt oon tehny täällä niin se on ollu aika pitkälti yksin, mutta en valita koska mulla ei oo varmaan koskaan ollu näin kivaa itteni kanssa. Siis täällä ei tuu aika pitkäks millään mut oishan se nyt tietty kivempaa jonkun kanssa. Kyllä mulla on muutamia tuttuja, mut usein ku oon sopinu jotain niin jengi feidaa aika tylysti. Vaikuttaa olevan aika perus, et jos sanotaan et soitan sulle kahdeksalta, niin se on sama ku et, no, soitellaan. Eli ei oo mikään lupaus. Tätä on suomalaisen aika hankala ymmärtää. Itse asiassa oon tajunnut täällä ettei suomalaiset loppujen lopuks oo niin sulkeutuneita, paitsi pinnallisesti (tämä siis on mielestäni edelleen yhtä perseestä kuin mitä annoin aiemmin ymmärtää). Suomessa saatetaan nähdä sama ihminen vuosikymmeniä päivittäin kotipihalla tai samassa bussissa muttei silti koskaan moikata. Jos kerran erehdytään vaihtamaan se sananen tai pari, niin ollaan jo vähintään facebookkavereita. Täällä keskenään tuntemattomat saattaa kertoa toisilleen et kaks viikkoa sitten tuli keskenmeno, tai jos puistossa sattuu ohimennen mainitsemaan että damn, mieheni auto sammui tunnin matkan päähän täältä, niin toinen tarjoutuu lähtemään poikansa kanssa hakemaan tätä vaikka ei tunne koko ihmistä. (Huom! tositapahtumia). Siis ihmiset auttaa toisiaan, juttelee ja on tuttavallisia, mutta siitä eteenpäin on hankala päästä. Monet on sanonu samaa, eli en todellakaan aio ottaa tätä itteeni. Mun "hostäidin" Varpun kanssa ollaan monesti kummasteltu tätä. Nää on asunut täällä nyt yli puoli vuotta ja ainoa hyvä kaveri mitä hän on saanu täällä on toi meidän vuokraemäntä. Sit juttelin semmosen 11 vuotta amerikassa asuneen suomalaisen perheenäidin kanssa lauantaina Suomi-koulussa, ja hänelläkään ei kuulemma täällä oo niitä kavereita mitenkään liikaa, et se on tosi vaikeeta kunnolla tutustuu keneenkään silleen että sais ihan ystäviä.
Mut onhan tässä vielä aikaa. Ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja ihmisiä on tosi monenlaisia et ei pidä yleistää. Loma jatkuu, ja päivityksiä lisää myöhemmin.
Niimpä niin, kuukausi mennyt ja kaksi kuukautta jäljellä. Se on täyttä totta ja siksi surullisin asia mitä oon kuullut tänään. Kyse on siis minun amerikkalaisesta lomastani täällä Bostonin Quincyssä. Ensinnäkin, se että nyt puhutaan lomasta, on ihan bullshittiä. Siis totta, mutta perseestä. Tarkoitushan oli tulla vuodeksi, ja olla au pairina, saada viisumi onnellisesti ja matkustaa lippu liehuen kalastajahattu päässä hymy leveenä Yhdysvaltoihin kutakuinkin näin au pair in america -tyyliin. Mutta lihava leidi lasin takana helsingin suurlähetystössä ei vissiin vakuuttunut minusta... Syy miksei viisumia herunut oli se, että isäntäperhe on suomalainen, ja heillä ei ollut aikaisempaa lastenhoitajanpalkkauskokemusta, mikä on suoraan sanottuna täys vitsi, koska kuka Suomessa palkkaa lastenhoitajia kun meillä on kuitenki päiväkodit sun muuta.
Mutta näin isot kihot siellä on joskus järkeilleet ja kiitos siitä heille aivan vitusti. Olin jo maksanut viisumin, tehnyt koko kevään vapaaehtoistyötä että saan lastenhoitokokemusta kasaan, hankkinut ajokortin, ensin stressannut tästä ja sitten vakuutellu itelleni et ei oo mitää stressattavaa ja en edes jaksa luetella mitä vielä mutta joka tapauksessa paljon kaikkea, ja sitten ne mulkut siellä lähettää mulle sähköpostin pari tuntia sen jälkeen kun mun olis pitäny nousta koneeseen mut sen sijaan hermoilin kotona ku pikku sika: Dear Katri, emme voi myöntää sinulle viisumia, mutta kiitos rahoistasi ja papereista jotka kiikutit tänne Turusta asti ja joita meidän ei huvita palauttaa.
No, alkoi sitten jumalaton sotku siitä, tuli ties mitä sontaa niskaan ja oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Alkoi olla itku silmässä sekä mulla että isäntäperheellä, ja päädyttiin lopulta seuraavaan: Jenkkeihin pääsee turistiviisumilla 3kk:ksi kerrallaan ja kuulemma tämän voi toistaa parikin kertaa ennen kuin kukaan siitä edes kiinnostuu. No. Loistavaa!
Suunnitelma oli aukoton eikä mikään voinut mennä pieleen ja pitkälle pääsinkin, kunnes ne saamarin mulkut Bostonin lentokentällä laitto mut kuulusteluihin. Siellä tietty näkyi mun tiedoissa että multa on evätty viisumi, ja siihen vihreeseen lappuun mikä täytyy täyttää kun Amerikkaan menee (missä kysytään kauanko viivyn, missä oleskelen, matkan tarkoitus, olenko terroristi ym.) olin luonnollisesti laittanut osoitteeksi saman kun minkä olin laittanut viisumihakemukseen. No sehän se herätti helvetisti epäilyjä kun multa oli vastikään evätty viisumi ja mut ohjattiin ensin sellaseen toimistoon missä oli muita matkalaisia joilla oli esim. papereissa jotain häikkää, tai joilta muuten vaan tarvittiin lisätietoja syystä tai toisesta. Sieltä mut vietiin vielä erikseen sellaseen pikku huoneeseen ja jumalauta kuulusteltiin kaks tuntia ja tutkittiin laukut kumihanskoilla. Wannabe FBI -meiningillä. Siis tarkotan että ihan hävyttömästi pengottiin ja tongittiin jokainen tavara erikseen (valokuvista piti kertoa keitä on niissä esiintyvät henkilöt ja mistä tunnen heidät) ja koitat siinä pysyä rauhallisena kun kolme kyttää hiillostaa niskaan aseet vyöllä ja ite istut siinä ja selittelet.
Toivoton oli tilanne, kun mulle sitten sanottiin että sori mutta mua ei vaan voida päästää maahan. Kuinka kaikki ratkesi? Mä kieltäydyin luovuttamasta koska en ole tehny mitään laitonta enkä aiokaan, niin siinä riideltiin vielä jonkun aikaa (tai munhan oli tietysti pakko olla ymmärtäväinen ja ystävällinen niin kun kaikki kenellä on puhtaat jauhot pussissa) ja lopulta ne halus soittaa mun mutsille varmistaakseen kaiken mitä mä niille kerroin. Siis kaikki vitun pienetkin yksityiskohdat mitä ne multakin tenttas; mikä on homman nimi, mistä tunnen tämän perheen, aionko työskennellä, millä mä elän siellä, maksetaanko mulle jotain, mihin lapset menee ku mä en hoidakaan niitä, mitä ne vanhemmat tekee työkseen ja ties mitä muuta. Ai niin, ja ne myös uhkas häätää isäntäperheen jos heillä on laiton työläinen kotonaan. Neljän hengen 2v-viisumit olis siis mun takia mitätöity.
No niin, ne kytät siis soitti mun mutsille ja kesti muuten pirun pitkään se puhelu. Sit ne tuli sieltä ja sano et joo, tää on nyt selvä, sun äiti on oikein mukava nainen ja kaikkea, mut saatettiin ovelle ja toivotettiin vielä tervetulleeks uudestaan amerikkaan ja oltiin niin kavereita.
Ei ne kuitenkaan sit mihinkään ollu oikeesti soittanut, tarkotus oli vaan saada alistettua mut et mä oisin kertonu kaiken ja ne ois saanu lähettää mut johonkin. Ja tottahan toki juuri äitiä käytettiin aseena koska olen niin nuori. Ja luultavasti karannut kotoa, joten pahinta mitä vois sattua olis että äiti saisi tietää...Toisin sanoen kaikki oli kiinni siitä miten mä suhtaudun. Jos olisin vähänki menettäny hermoni tai vaikuttanu epävarmalta siitä soitosta niin niillä ois ollu täys syy lähettää mut saman tien takasin. Jollain ihmeen kaupalla sain pidettyä "ei hätää" -feissin koko session ajan ja se on mulle yhä aika mysteeri että miks en alkanu vaikka itkeä tai hermostuksissani vuodattanu niille jokaisen syntini -- lapsuuden pikku pahantekoja myöten. Kokemus sinänsä, ja oon monesti miettinyt sen jälkeen että mitenköhän ihmeessä onnistuin pysymään siinä rauhallisena. No, siitä siis selvittiin ja sanotaan suoraan että kyllä kai tästä nyt saa ihan ylpeä olla. Mun elämän kuumottavin kokemus mutta oli se sen arvosta koska tällasen jälkeen uus tulevaisuus uudessa maassa ei jännittäny lainkaan. Pahin on koettu ja nyt oon valmis kaikkeen. Täällä ollaan, ja sehän on tärkeintä.
Fuck the police.
Sain nyt vihdoin siirrettyä kameralta koneelle kuvia, eli laitan muutamia. Mitään hienoja kuvia ei kannata odottaa, mulla on videokamera jolla oon ottanu muutamia, mutta toivon mukaan saan laitettuu jossain kohtaa myöskin jotain pätkiä.
Meidän residenssi
Oli 1v-synttärit. Käytiin ostaa juhlakoristeita iParty-kaupasta, jossa on kaikki mahdollinen mitä tarvii mihin tahansa juhliin. Mut siel ei voi olla kovin kauaa koska värit hyökkää päälle. Ehkä siks ne myyjät oli niin pirisiä siellä..
Boston Blue Hillsin silmin. Oli siistii kivuta 20 min ylämäkeä rattaiden kanssa.
Sukkaan joutu lihapulamössöä (sitä joutui paljon muuallekin kun lattialle sukkien imettäväksi kun kokkas neljävuotiaan kanssa) ja tässä pesutulos. Meidän kellarissa (joka muuten on melko häiritsevällä tavalla samanlainen ku signsissa minkä takia en mielellään mene sinne yksin, tai illalla.) on kolikoilla toimiva pesukone, joka kuulemma oli tyyliin kaupan kallein, ja se on oikeestaan yhtä tyhjän kanssa. Jos sinne laittaa paljon pyykkiä niin kaikki ei välttämättä edes kastu. Toi lika on sellasta mikä lähtee sormin rapsuttamalla irti mut pesukone ei pystyny siihen. Ja bonuksena siihen oli tullu hiuksia...
