Peanutbutterfly

Ei. Niin hauskaa. Löysin just oksennuspussilakana-sivuston uudestaan ja nyt vituttaa kolme asiaa: a) en voi olla lukematta sitä koska on liian hauskaa, b) en voi olla nauramatta kun luen sitä, ja c) on mahdotonta selittää mikä on niin hauskaa ja jakaa tämä suunnaton riemu jonkun ei-suomea-puhuvan kanssa. Tulos on se että kikatan hulluna eikä asialle voi mitään. Koitan hillitä itseni koska hillitön hihitys on sikaärsyttävää yksin. Jos joku muu joutuu kuuntelemaan sitä. Vittu. Lasivillahousut. Alkueläintarha. Infrapunaviini. Kaljamaharadza. Miettikää nyt.

Oltiin eilen nykissä ja mulle kävi samantapainen juttu. Käveltiin kadulla ja rupesin tosissaan kelailemaan puluja. Ne vaan kuljeskelee ympäriinsä. Mitä jos ite oisit pulu? Vertaat vaikka uljaaseen haukkaan tai kauniiseen flamingoon tai söpöön kolibriin tai ihan perus lintuun joka muuttaa etelään, rakentaa pesän ja laulaa laulujaan. Ja sit on pulu joka vaan mumisee ja kävelee ympyrää. Tuhannen vuoden päästä niillä ei varmaan ole edes siipiä kun ne vaan kävelee ja evoluutio on muuttanut pulun käveleväksi, kakkaavaksi, hymiseväksi palloksi. Tollasia kelailin ja ajatus siivettömästä pulusta huvitti mua niin hulluna etten voinut olla nauramatta ääneen.

Mutta joo, nämä ajatukset oli aivan pakko jakaa ennen muita juttuja. Vähän kontrastia niihin syvääkin syvällisempiin elämänkatsomuspohdintoihin. Luvassa on mm. kertomus mun hard core maahantulosta (jota näin alustavasti voisin kuvailla Holy Cow osa kakkosena), New Yorkin reissusta ja vähän myös kaikesta muusta.

P.S. Jos joku tuntee englanninkielisen version oksennuspussilakanasta, huikkaus tähän suuntaan olisi kullanarvoinen. Muussa tapauksessa ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin alkaa itse toteuttamaan vastaavaa.

Mitä jos läikkyy?

Taas tuli kahvikuppi kaadettua liian täyteen. Nyt se pitäis sitten saada kannettua toiseen huoneeseen. Hmph. Pitäiskö lusikoida siitä vähän lavuaariin? Ääh, ei jaksa. Tai pitäiskö odottaa että se vähän jäähtyy? No ei kyllä. Aina olis voinut jättää sen maidon lisäämättä mutta enhän mä niin ole tottunut kahvia juomaan. Ei ei. Jos otan hörpyn, poltan kieleni. Täytyy lähteä kantamaan silläkin uhalla että vähän läikkyy. Sit pyyhitään jos läikkyy.


Nyt sitten niitä suunnitelmia pöytään. Asiat näyttää lupaavasti/uhkaavasti/lupaavasti (suhtaudu miten suhtaudut) siltä että tuun sunnuntaina Suomeen, hoidan asiat kuntoon ja parin viikon päästä hilpasen sit Bostoniin jossa mun olis tavalla tai toisella tarkotus olla ens syksyyn. Esimerkiksi opiskelija- /au pair -viisumit on varteenotettavia vaihtoehtoja, ja kunhan pääsen paikan päälle niin pystyn paremmin ottamaan selvää esim kouluista siellä. Turistiviisumi on nimittäin mahdollista muuttaa ainakin opiskelija-muotoon siellä ollessa. Ideaali olis että opiskelisin kevätlukukauden jossain budjettiin sopivassa koulussa ja siinä tapauksessa saisin myös tehdä osa-aikaista työtä. Suurin olosuhteiden muutos taitaa kuitenkin olla tässä se, että Brett on jostain syystä saanut päähänsä että Suomeen muutto ei olis niin paha. Jos nyt kävis niin hyvä säkä että pääsisin ens syksynä opiskelemaan armaaseen isänmaahan niin tultais sitten molemmat jotta mä saisin hyvän koulutuksen ilmaseks. Se riippuu täysin siitä kuinka ahkerasti teen töitä päämäärieni eteen vuoden mittaan ja kai siinä tuurikin on vähän pelissä. Eli nyt vuoden aikana edesauttaisin asioita parhaani mukaan. Vähän jännittää että jos se on oikeesti tapahtumassa niin miten Brett oppii sopeutumaan Suomeen -- jo Boston käy sille toisinaan liian pieneksi. Mulla kesti hiukan ottaa tosissaan ne sen puheet Suomeen muuttamisesta koska tiedän että New Yorkiin se kaipaa ja sillä on ollu suunnitelmia sen varalle. Aikamoista.


Kyllä tää yhä aika hurjaa on, muttei tässä kuitenkaan mitään peruuttamatonta olla tekemässä. Sen kuitenkin tiedän, että jos jään tänne niin poltan kieleni. Jos ei koskaan yritä niin ei sitä voi voittaakaan. Mun tapauksessa se vaatii vähän enemmän mutta oon valmis tekemään uhrauksia, ja tiedän etten oo tässä ainoa joka niitä uhrauksia tekee. Ekaa kertaa pitkään aikaan en oo huolissani tulevaisuudesta. Jo pitkään on ollut vähän sellanen olo että mulla on ongelma joka kaipaa ratkaisua mutta se onkin sitten jo toinen tarina että mikä se ongelma mahtais olla. Jotain joka vaikuttaa koko olemukseen. Pari viimeistä vuotta on ollut aika levottomia kun aina on pitänyt olla lähdössä. Nyt oon alkanut ajatella et mitä jos onkin niin että jollain tasolla se on ollut pelkkää huijausta eteenpäin menemisestä -- sellasta uskottelua että asiat muuttuu vaikka todellisuudessa sillä ei oo mitään merkitystä missä on ja mitä valintoja tekee. Ainoastaan sillä miten sen tekee. Mä uskon että jokaista odottaa tässä maailmassa joku juttu. Se saattaa olla idea, paikka, ihminen, ajatusmalli tai jotain vielä epäkonkreettisempaa. Täytyy vaan osata hakeutua sellaiseen mielentilaan mistä just ite saa eniten irti ja hyväksyä se että joku toinen luultavasti tekisi hyvin eri tavalla. Sitä ei välttämättä osaa muille selittää (sen paremmin kuin ehkä itselleenkään) mutta kyseenalaistaminen on jo alku. Mä oon tainnut vihdoin oppia kyseenalaistamaan sen että onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Onko se niin väärin koetella niitä rajoja varsinkaan jos siihen ei sisälly mitään tämän tapaista? (On kreisii ja sit on vaan kreisii.)


Joten nyt sitten kaikki lapset mukaan nousemaan ihmiskunnan sääntöjä vastaan. Heittelemään tiiliskiviä ihmisten ikkunoihin ja sitä rataa.

?

Miten elämästä voi koskaan oppia mitään? Ihminen elää ja oppii. Elää vanhaksi ja vanhana ymmärtää totuudet. Ymmärtää miten olisi pitänyt elää jotta olisi ollut onnellinen eikä olisi hukannut hetkeäkään. Kertoo jälkipolvelle miten tulisi elää koska haluaa heidän olevan onnellisia. Ja he kuuntelevat vaikka ovat eri ihmisiä koska oma ajattelu ei ole tarpeen. Kaikki ovat onnellisia mutta mitä elämä voisi olla? Onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Olemmeko me onnellisia jos meillä on kyky uskoa että se mitä meille on annettu, on riittävä? Ehkä me olemme. Keneltä pitäisi kysyä miten tämän oli tarkoitus mennä? Rakas jumala, annoitko sinä meille liikaa ajatuksia? Niin monta maailmaa tähän juttuun on jo mahtunut. Niin monta meitä on ollut ja niin monelta on jäänyt löytämättä se joka juuri meitä odottaa.


Elämä on kaunista niinä oivalluksen hetkinä jolloin osaa kysyä oikeaa asiaa.

Alun loppu

Okeei. Noniin. Terkkuja Glasgw'sta, kaks viikkoa oon ehtiny nyt olla ja asettautua. Kaikki vaikuttaa hyvältä, lepposaa porukkaa ja niin edespäin.


Muuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuttta, ei. Olis kai pitänyt arvata ettei seepra raidoilleen mitään mahda, eli toisin sanoen kohta saan taas pakata laukkuni ja lähteä seitsemälle merelle. Oon tässä alkanut ymmärtää että fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti elämän aloittaminen taas kokonaan uudessa ympäristössä on mulle liikaa ja piste. Puol vuotta sitten olinkin innoissani elämänmuutoksesta uusine ihmisineen ja yliopistoelämä tuntui kovasti mun jutulta. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet sitten niistä ajoista enkä enää kaipaa uutta alkua koska tässä on meneillään jo ihan tarpeeks. Ei sillä ettenkö haluais koulutusta, se vaan että tää ei välttämättä ole just mulle se oikea ratkaisu; nimittäin opiskelija-asuntolassa eläminen suurimmaks osaks 17-19v jengin keskellä jotka ryyppää 90% ajasta ja se, että mulla on viikossa 7 tuntia koulua. Toisenlaisessa tilanteessa luulen kyllä että suhtautuisin tähän hyvin erilailla ja mua ei haittais vaikka ois paljon vapaa-aikaa koska sillon voisin keskittyä rakentamaan itelleni ihan elämää täällä. Ja olen hyvin vakuuttunut että siitä tulis kelpo jälkeä. Oon jo tavannut hirmu hyviä ihmisiä ja viettänyt hyvää aikaa eli ei asiat täällä mitenkään kurjasti ole, mutta pääpointti miks oon Glasgow'ssa on kuitenkin se koulutus, ja mä oon luopunut aika paljosta ollakseni täällä. Onhan tää "hieno mahdollisuus" mutta ei ainoa hieno mahdollisuus. Ei Glasgow oo se paikka johon kaikki haluaa mutta kukaan ei pääse. (Ei mitään henkilökohtaista Glasgow'lle, upee kaupunki oikeesti.) Ehkä mä vaan oon kasvamassa ulos jostain... jostain. Oon itse asiassa vähän odotellut että koska saan tarpeekseni tästä levottomasta elämäntyylistä. On oikeen kummastuttanut että miten suhtaudun aina vaan lungisti isoihinkin elämänmuutoksiin mutta ehkä se nyt vihdoin alkaa tulvia yli äyräiden. Tuskin ne elämänmuutokset tähän loppuu mutta eka askel on lähteä ainakin oikeaan suuntaan.


Nyt onkin niin, että oon onnistunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laatimaan jokseenkin hyvän suunnitelman tulevaisuutta varten joka ei sisällä "kattellaan sit" -osuuksia ja jos sisältääkin, ne ei vaadi koko suunnitelman laatimista uudelleen. Se on jo hyvässä mallissa mutta kerron siitä lisää myöhemmin ja teen vähän vielä lisää tiedonhakua ja yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa. Taas on kyllä tullut tehtyä aika radikaaleja päätöksiä lyhyessä ajassa että voi jeesus. Vaikka yhä oon sitä mieltä ettei elämästä koskaan tiedä ja mitään ei voi lyödä lukkoon niin tällä kertaa en ainakaan oo täysin hukassa. Sillä aikaa kun jatkosuunnitelmat jatkaa muodostumistaan niin koitan toki saada täällä olosta vielä jotain irti ja raportoida siitä täällä.