Taas tuli kahvikuppi kaadettua liian täyteen. Nyt se pitäis sitten saada kannettua toiseen huoneeseen. Hmph. Pitäiskö lusikoida siitä vähän lavuaariin? Ääh, ei jaksa. Tai pitäiskö odottaa että se vähän jäähtyy? No ei kyllä. Aina olis voinut jättää sen maidon lisäämättä mutta enhän mä niin ole tottunut kahvia juomaan. Ei ei. Jos otan hörpyn, poltan kieleni. Täytyy lähteä kantamaan silläkin uhalla että vähän läikkyy. Sit pyyhitään jos läikkyy.
Nyt sitten niitä suunnitelmia pöytään. Asiat näyttää lupaavasti/uhkaavasti/lupaavasti (suhtaudu miten suhtaudut) siltä että tuun sunnuntaina Suomeen, hoidan asiat kuntoon ja parin viikon päästä hilpasen sit Bostoniin jossa mun olis tavalla tai toisella tarkotus olla ens syksyyn. Esimerkiksi opiskelija- /au pair -viisumit on varteenotettavia vaihtoehtoja, ja kunhan pääsen paikan päälle niin pystyn paremmin ottamaan selvää esim kouluista siellä. Turistiviisumi on nimittäin mahdollista muuttaa ainakin opiskelija-muotoon siellä ollessa. Ideaali olis että opiskelisin kevätlukukauden jossain budjettiin sopivassa koulussa ja siinä tapauksessa saisin myös tehdä osa-aikaista työtä. Suurin olosuhteiden muutos taitaa kuitenkin olla tässä se, että Brett on jostain syystä saanut päähänsä että Suomeen muutto ei olis niin paha. Jos nyt kävis niin hyvä säkä että pääsisin ens syksynä opiskelemaan armaaseen isänmaahan niin tultais sitten molemmat jotta mä saisin hyvän koulutuksen ilmaseks. Se riippuu täysin siitä kuinka ahkerasti teen töitä päämäärieni eteen vuoden mittaan ja kai siinä tuurikin on vähän pelissä. Eli nyt vuoden aikana edesauttaisin asioita parhaani mukaan. Vähän jännittää että jos se on oikeesti tapahtumassa niin miten Brett oppii sopeutumaan Suomeen -- jo Boston käy sille toisinaan liian pieneksi. Mulla kesti hiukan ottaa tosissaan ne sen puheet Suomeen muuttamisesta koska tiedän että New Yorkiin se kaipaa ja sillä on ollu suunnitelmia sen varalle. Aikamoista.
Kyllä tää yhä aika hurjaa on, muttei tässä kuitenkaan mitään peruuttamatonta olla tekemässä. Sen kuitenkin tiedän, että jos jään tänne niin poltan kieleni. Jos ei koskaan yritä niin ei sitä voi voittaakaan. Mun tapauksessa se vaatii vähän enemmän mutta oon valmis tekemään uhrauksia, ja tiedän etten oo tässä ainoa joka niitä uhrauksia tekee. Ekaa kertaa pitkään aikaan en oo huolissani tulevaisuudesta. Jo pitkään on ollut vähän sellanen olo että mulla on ongelma joka kaipaa ratkaisua mutta se onkin sitten jo toinen tarina että mikä se ongelma mahtais olla. Jotain joka vaikuttaa koko olemukseen. Pari viimeistä vuotta on ollut aika levottomia kun aina on pitänyt olla lähdössä. Nyt oon alkanut ajatella et mitä jos onkin niin että jollain tasolla se on ollut pelkkää huijausta eteenpäin menemisestä -- sellasta uskottelua että asiat muuttuu vaikka todellisuudessa sillä ei oo mitään merkitystä missä on ja mitä valintoja tekee. Ainoastaan sillä miten sen tekee. Mä uskon että jokaista odottaa tässä maailmassa joku juttu. Se saattaa olla idea, paikka, ihminen, ajatusmalli tai jotain vielä epäkonkreettisempaa. Täytyy vaan osata hakeutua sellaiseen mielentilaan mistä just ite saa eniten irti ja hyväksyä se että joku toinen luultavasti tekisi hyvin eri tavalla. Sitä ei välttämättä osaa muille selittää (sen paremmin kuin ehkä itselleenkään) mutta kyseenalaistaminen on jo alku. Mä oon tainnut vihdoin oppia kyseenalaistamaan sen että onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Onko se niin väärin koetella niitä rajoja varsinkaan jos siihen ei sisälly mitään tämän tapaista? (On kreisii ja sit on vaan kreisii.)
Joten nyt sitten kaikki lapset mukaan nousemaan ihmiskunnan sääntöjä vastaan. Heittelemään tiiliskiviä ihmisten ikkunoihin ja sitä rataa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti