Street 9 Boston

Tilitys osa kaks

No mitkä nyt on tunnelmat? Aika törkeeeen oudot. Mua hermostuttaa ja pelottaa vaikka oon tulossa tuttuun ja turvalliseen Turkuun jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni, tai ehkä just sen takia. Tähän asti elämä Bostonissa on ollu aika pitkälti täysin irrallaan elämästä Turussa, ja nyt yhdistän ne kaks. Ja siihen päälle saan vielä stressata miten toi toinen sopeutuu. Jostain syystä aina kun oon tullut käymään, joku on aina vähän vinossa, siis mussa itessäni. Kai se on osittain ihan sitä oloa että on vähän vielä hukassa kun on niin paljon tullut kuljettua paikasta toiseen eikä mikään muutos oo ollut lopullista.

Mulla on ollut ihan hyvä elämä Suomessa; onnellinen lapsuus, hyviä muistoja, nuoruuden seikkailuja ja mitä vielä. Mutta siitä asti kun ekaa kertaa lähdin niin oon alkanut yhä enemmän ja enemmän kyseenalaistamaan sitä että kuulunko mä Suomeen. Oon huomannut hakeutuvani aina johonkin vähän vieraaseen, johonkin missä voi olla tuntematon ja missä kenelläkään ei oo minkäänlaisia ennakko-oletuksia. Jos sitä ei ole, aina on jotenkin sellanen olo että asia X pitäis saada korjattua ja sit pystyy taas olla. Ja täällä se fiilis on ihan haihtunut. Nyt pelkään että Suomeen tulo sekottaa taas asiat. Varmaan johtuu siitä että täällä on enemmän ihmisiä ja tyhjyys hermostuttaa.

Myös asioiden hoitaminen ja arkiset puuhat on täällä ihan erilaisia. Englanniks asiointi jotenkin tuntuu sujuvan helpommin kun taas suomeks se tuntuu mun suuhun jotenkin tönköltä. Toinen juttu minkä oon huomannut muuttuneen ihan fyysisellä tasolla on mun ääni. Suomessa asuessani lähes päivittäin iltaan mennessä mun ääni oli vähän käheytynyt, ja täällä sitä ei oo ollu ollenkaan. Suomen kieli on yksinkertaisesti raskaampaa kaikkine kovine äänteineen -- englanti puolestaan on soljuvampaa. Mun suomalainen ääni on matala, puinen turun murre, ja mun amerikkalainen ääni on normaali tytön ääni. Jos ihan suoraan sanotaan niin mä en ole yhtään varma tykkäänkö puhua suomea. Onko mahdollista että joku noinkin selkäytimeen kasvanut asia ei ehkä vaan ole mun juttu? Itse asiassa, tässä kuvitteellinen esimerkki siitä miten musta tuntuu että jo pelkkä kielen vaihtaminen vaikuttaa koko olemukseen (mun tapauksessa ei välttämättä ihan näin radikaalisti...)

:

Esko Example on puoliksi suomalainen, puoliksi amerikkalainen. Hän puhuu sekä leppoisaa Kuopion murretta että ghettoenglantia. Vaikuttaako tämä hänen persoonallisuuteensa?

Mä oon vähän semmonen mietiskelijä. On ollu itse asiassa montakin kertaa niin paljon ajatuksia ihan vaan jostain elämän kysymyksistä et oon kokenu olevani jossain hulluuden rajoilla. Siitä asti kun hylkäsin Glasgow'n ja tulin tänne, on ollu aika rauhallista. No mikä nyt sitten niin mättää? Kaipa tässä mättää se, että mä en oo vielä oikeen päättäny mitä ajatella Suomeen tulosta. Toisinaan oon tosi innoissani ja muistan taas kaikki parhaat jutut ja vakaasti uskon siihen että meillä tulee olemaan huippukivaa, toisinaan pelkään että en osaa päättää onko se suomalainen minä oikea minä, vai se amerikkalainen versio. Koska eihän siitä nyt pääse yli eikä ympäri että jos viettää paljon aikaa jossain maassa niin kulttuuri ja tavat tarttuu, kieli on eri, sitä käytetään eri lailla, ja kaikki tää tuntuu täysin luonnolliselta siinä ympäristössä. Pitääkö mun Suomessa sitten käyttäytyä samalla tavalla kun sillon kun mä olin kokonaan suomalainen? Kaipa se on myönnettävä, että mä en ole enää varma koska koska mä olen oma itseni. Kumpi niistä persoonallisuuksista tulee esiin niissä tilanteissa kun pitäis olla just niiden kahden eri elämän välissä? (Tästä asiasta haluaisin jutella Esko Examplen kanssa.) Pelkään että edessä on taas aikoja jolloin alan villisti kyseenalaistamaan sitä, mikä mä olen, mitä mä haluan, mitä mä teen? Mitä jos? Ja siitä seuraa vähintään liuta sekavia filosofisia, punaista lankaa etsiskeleviä blogitekstejä koittaen pukea sanoiksi asia X, taas.

Tilitys osa yks

Nyt o paniikki. Mulla on lento viikon päästä ja herra tulee pari päivää perässä. Ens viikon perjantaina heräillään ekaan matkustuksenjälkeiseen aamuun Turussa. Hui saatana.

Eli siis pitkä tarina lyhyesti: Yritetään saada mut opiskelemaan ja kun se on pulkassa, muutaman vuoden päästä olis tarkotus hivuttautua New Yorkiin semi vakituisesti. Meidät tuntien on kuitenkin otettava huomioon että nää tämänhetkiset lähitulevaisuudennäkymät on muodostunut asteittain eikä sitä koskaan tiedä mitä taas tapahtuu – nelisen kuukautta sitten ei edes tiedetty koska nähdään seuraavan kerran, kolme kuukautta sitten ei oltu varmoja että ollaan menossa ihan just naimisiin, kaks kuukautta sitten ei tiedetty että muutetaan Suomeen ja jopa kuukausi sitten kaikki oli vielä ihan yhtä hullunmyllyä. Kaikki tämä sen takia että nää hemmetin immigraatiojärjestelyt täällä päässä on niin hankalaks tehty kun mahdollista, kukaan ei oikeen osaa sanoa juuta tai jaata mistään ja lopulta päädytään maksamaan itsemme kipeiks siitä että päästään täyttämään kilo erilaisia papereita. Jos nimittäin ulkomaalaisena haluaa oleskeluluvan tänne eikä ole tarpeeks rikas että vois maksaa kymmenien tuhansien dollareiden opiskelut tai olis jonkun alan asiantuntija, menee aika vaikeeks. Sekään ei käy ihan noin vaan että menee amerikkalaisen kanssa naimisiin. Perhesiteisiin (tässä tapauksessa avioliittoon) perustuva Green Card voidaan kyllä myöntää ja se oikeuttaa oleskelu- ja työlupiin ja myös jonkintasoiseen sosiaaliturvaan, mutta koko prosessi saattaa kestää jopa 2 vuotta ja maksaa pari tuhatta dollaria. Tähän tietysti kuuluu mitä lie haastatteluja ja muuta kunhan prosessi etenee, ja jos sillä aikaa poistuu maasta, tarvitsee erillisen luvan tai koko homma menee alusta.

No niin. Meidän oli joka tapauksessa tarkotus tulla Suomeen kevään mittaan ja viipyä se pari vuotta koska Suomesta saadaan mulle ilmainen, laadukas koulutus ja saadaan Brett tutustutettua mun perheeseen. Noissa virastoissa ei vaan tunnuta ymmärtävän, että kukaan vapaaehtoisesti haluais lähteä Yhdysvalloista. Pari kertaa kun oon käynyt selittämässä tilannetta ja kysymässä millon mitäkin neuvoa, ensimmäinen oletus tuntuu aina olevan että oon käsittänyt jotain väärin, etten ole ymmärtänyt että ei mun ole pakko lähteä. Kerran kun kävin juttelemassa avioliittokäytännöistä, virkailija rupesi ensimmäisenä luettelemaan vaihtoehtoja miten muuten voisin saada oleskeluluvan eikä tuntunut ymmärtävän että mä en ole menossa naimisiin vaan sen takia että saisin jäädä.

Jutut on nyt aika pitkälti pulkassa, pitää vaan maksaa mm. nelisensataa että voidaan sekä poistua maasta että tulevaisuudessa hakea mulle oleskelulupaa tänne Suomesta käsin. Mä oon meistä varmaan se jota jännittää tässä eniten ja tuskin ihan vieläkään oon täysin tajunnut että tällä kertaa mä tuonkin Brettin mukanani eikä tullakaan enää ihan saman tien takas. Nyt se on Suomen vuoro. Hui saatana sanon vaan.

P.S. Tänään opittua "sairasta paskaa": Täkäläisen lain mukaan seksuaalinen kanssakäyminen on kiellettyä alle 16-vuotiaan kanssa. Toisen lain mukaan se on kiellettyä alle 18-vuotiaan kanssa, jos kyseinen henkilö on neitsyt ja hyvästä perheestä. Eli rivien välistä luettuna sakkolihaa on periaatteessa alle 18-vuotiaat, mutta katujen kevytkenkäisiä neitosia ei niin vahdita. 

Street 8 Lonely shoes