Se oli Bostonissa 2009 lokakuun puolella kun tosi randomisti tutustuin kadulla ihmiseen josta tuli mun hyvä ystävä ja jonka nimi oli Brett. Ruvettiin kavereiks saman tien ja hengailtiinkin siinä aika tiiviisti päivittäin koko loppuaika ennen mun paluuta takaisin Suomeen.
No, molemmille oli ollut täysin selkeetä että me ollaan vain kavereita eikä mitään mihinkään muuhun viittaavaa ollut odotettavissa joten taisikin tulla molemmille täysin yllätyksenä kun mun viimeisenä päivänä selvis että tykätään molemmat toisistamme vähän enemmän kuin kaverimielessä jolloin 3-4 tuntia ennen hyvästejä toi ystävyyssuhde sai ihan uudet kasvot. Mutta mitäpä siinä, mä olin vaivihkaa suunnitellu tulevani takas vielä parin kuukauden päästä ja täten tää herraB päätti jäädä mua odottamaan. Ainoa fyysinen kosketus mitä meillä oli ollut, oli yksi halaus jonka myötä sanottiin morjens kahdeksi kuukaudeksi. Sillä hetkellä me siis alettiin tavallaan seurustella ja sen talven ajan pidettiin yhteyttä puhelimitse ja sähköpostilla. Palattuani Bostoniin oltiin tyttöystävä ja poikaystävä. Se ehti kestää noin kuukauden ennen ku Brettin menneisyydestä tuli melko vauhdilla ja yllättäen jotain aiheuttaen sen ettei mikään enää toiminut. Siitä seuras sitten kaiken kaikkiaan melko paska kevät. Mutta se jääköön omaan arvoonsa, se on nyt poissa. Sanottakoon että siinä oli kyse eräästä valitettavasta ihmiskohtalosta josta olen ennen kaikkea pahoillani vaikka olis kyllä todellakin syytä vihaisempiinkin tuntemuksiin.
No
Mun oli sitten loppukeväästä aika lähteä takaisin Suomeen ja koitin unohtaa koko jutun ja päätin ottaa vastaan tilaisuuden viettää seuraava vuosi Genevessä. Jos vaikka siellä tapahtuis jotain mahtavaa mikä muuttais mun elämää yhtä paljon ku mitä ne 6 kuukautta Bostonissa.
Sveitsi oli okei. Se oli aina vaan okei. Sain joitain kavereita, kivoja kavereita. Ajattelin kuitenkin Brettiä suhteellisen usein ja kirjoteltiinkin parin kuukauden välein vähän kuulumisia, ei kuitenkaan mitään ihmeellistä. Yhä ollessani Sveitsissä esim. baarissa/kavereiden kanssa/tavatessani ihmisiä toivoin usein että se olis täällä, edes kaverina. Joo, niihin aikoihin kaipasin sitä ennemmin ystävänä ja et se olis aina saatavilla. Alettiin pari kuukautta sitten jostain syystä pitää yhteyttä tiiviimmin ja puhuttiin puhelimessakin melko usein, joskus useita tunteja. Sitten tässä eräänä perjantaina se kirjoitti mulle että sen terapeutti on ihastunut siihen ja halus kysyä neuvoa kaverina. "but you are one , if not my closest talking friend right now and i want ask someone what to do. call me kido. miss ya. b." Siinä tunteista puhuessamme kävi ilmi että me ollaan molemmat vielä ihan kiinni toisissamme kaikesta kuluneesta ajasta huolimatta. Se olikin hetki jolloin pääsin sanomaan "I love you too".
--> "I felt so good after talking to you that when i went out later and i was riding my bike i thought that i would get hit by a car and die. crazy right. i thought that it was to good to be true and that my whole world would just end."
Tiedän että tää ihminen voisi tehdä mut todella onnelliseksi ja tekee itse asiassa parhaillaan. Luultavasti olis tehnyt koko tän ajan jos mikään ei olis ollu millonkaan esteenä ja olis ollut omaa sananvaltaa asioiden kulkuun. Mutta eihän se elämä niin mene -- esteitä tulee esteiden perään ja kompromisseja ja uhrauksia on tehtävä eikä useimmiten asiat mene ollenkaan niin kun toivois. Tänä kesänä mua odottaa nyt kuitenkin paluu Bostoniin ja jotain niinkin hurjaa kuin että me muutetaan yhteen kolmeksi kuukaudeksi. Joskus tää koko stoori tuntuu ihan naurettavalta kaikkine mutkineen ja tavallaan siitä tulee lähinnä mieleen joku surkea romanttinen komedia mm. senkin takia ettei sitä uskois tällasta noin vaan tapahtuvan ("noin vaan" tuskin on oikea ilmaus kuvailemaan tätä kaikkea mutta). Siitäkin huolimatta että me ollaan lähtökohdilta niin erilaisia, silti täysin sopusointuisa combo (siitä voidaan kans keskustella kuinka "sopuisaa" tää hetkittäin on. Myös riitelemisen taito on tässä tullut opittua mutta eiköhän se kuulu asiaan). Silti, ensimmäisestä hetkestä alkaen sen kanssa keskityin ainoastaan olemaan oma itseni. Se näkee mun huonoissa puolissa kauniita asioita ja saa mut tuntemaan itseni korvaamattomaksi. Se löysi musta jotain rehellistä, hyvää ja aitoa. Brettillä on takana melko hullu elämä joka alkaa pikkuhiljaa rauhoittua. Yhä epäuskoisena asiasta voin kertoa että se muutos on jotain jonka mä oon nähnyt puolentoista vuoden aikana ja johon mä oon osallistunut. Koko sinä aikana ku ollaan tunnettu, ollaan oltu konkreettisesti yhdessä vain se kuukausi, mutta silti tässä on nyt jotain mikä aiheuttaa sen ettei kumpaakaan oikeen kiinnosta ketään muu.
Paljastus numero kaksi: PÄÄSIN GLASGOWHUN opiskelemaan English and Journalism & Creative writing -kurssille. Pitäis kai olla ihan helvetin innoissaan ja olenkin jos ei oteta huomioon sitä että mitäpä jos kesällä Boston menee täysin putkeen ja sitten onkin aika lähteä Skotlantiin neljäksi vuodeksi? Tällä hetkellä asiaa ei kai kannata lähteä suunnittelemaan kovin tarkasti. Onhan tässä mahdollisuuksia. Kai. Tässä vaiheessa siis tarkat suunnitelmat mun ja Brettin tulevaisuudesta ei etene elokuuta pidemmälle ja katsotaan miten kaikki sujuu. Vaikka ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, haluan silti uskoa että on olemassa keino järjestää asiat oikein päin, mitä se sitten tarkottaakin. Tällä hetkellä tiedän varmaksi vain että mulla on nyt käsissä kahta lajia jotain mitä ei tule vastaan ihan joka päivä.
"i would love to think that i could make you really happy. your my fav. ya know."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti