Okei, mahtui tähän väliin kyllä yksi pohjanoteeraus kun eilinenkin meni vielä parkuessa ja kavereita ikävöidessä. Aamupäivällä siis itkin itseni päiväuneen, herätessäni huokaisin ja lähdin lenkille ja sen jälkeen onkin sitten ollut kaikki hyvin. Olin ihan unohtanut lenkkeilyn hienouden kun hetken aikaa juostuani hymyilytti ihan pelkkä hyvä olo ja kai silläkin oli jotain vaikutusta kun sain ton surkean olon pois päiväjärjestyksestä. Tänään pääosin hyvä mieli; vietyäni Nelsonin tarhaan kävin ostamassa asianmukaiset juoksutarvikkeet jotta voin motivoituneena tehdä tosta rutiinin. Tosin vasta huomisesta alkaen, koska tänään sataa joten menin vaihtoehtoisesti ajan kanssa aamukahville Starbucksiin tuore Times seuralaisenani. Ihanaa saada pitkästä aikaa ihan oikea ja aineellinen sanomalehti käteen vaikka siitä joutuikin pulittaa semmoset 8 frangia -- ilmaislehdet täällä on nimittäin vaan ranskaks ja netistä saa luettua uutiset niin turhaa sitä kovin usein on ostaa lehteä mutta nyt kaipasin aamiaisfiilistä ja paras kahvinkruunaaja on melkeinpä kuitenki toi painomuste.
Viime viikonlopusta vielä. Oli perjantaina jo sellanen olo et mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja päätinkin lähteä taas ex tempore -baarireissulle Grand Dukeen yksin tavoitteena tavata uusia ihmisiä. Loppujen lopuks päädyin hengailemaan parin ihan hauskan baarimikon kanssa joiden seurassa lähdin Grand Duken sulkeuduttua ensin yhteen homoklubiin ja sen jälkeen vielä yhteen toiseen baariin. Kyllä kai oli ihan hyvä ilta, mutta mielessä pyöri että hyvien kavereiden kanssa se olis ollu tosi paljon hauskempaa. Ehkä siitä se ajatus lähtikin että tarvitsen tutun kaveriporukan tähän ja nyt kun viime aikoina on ollut ihan liikaa uusien ihmisten tapaamista josta kyllä tavallaan nautin valtavasti ainakin yleensä mutta haluaisin pikku hiljaa muodostaa oikeita tuttavuuksia ja tavata sellaisia ihmisiä joiden kanssa tekee mieli hengailla useamminkin. Tosi suuressa osaa tapauksista "tutustuminen" kulkee aina saman kaavan mukaan ja oon huomannu että tutustuessa kertoessa sellasia juttuja mitä nyt yleensä kerrotaan itestä jutunjuureks, ne samat asiat on tullu toistettua niin moneen kertaan niin monelle ihmiselle samalla kaavalla että alan puutua siihen ja nykyään ne on ennemmin vuorosanoja ku mitään oikeaa keskustelua. Ei niinku edes tartte keskittyä siihen mitä sanoo kun ne tulee suusta ulos jo ihan itsestään.
No joo, nyt on joka tapauksessa hyvä mieli ja kyllä tässä lähitulevaisuudellekin odotettavaakin riittää: Misha tulee takaisin Sveitsiin parin viikon päästä, Elliot tulee vierailulle kolmen viikon päästä, ja äiti tulee ehkä käymään huhtikuussa (mikä tarkoittaa sitä etten välttämättä ehkä joudukaan jättämään 80% tavaroista tänne kun en saa ite kuljetettua niitä millään Suomeen yhdellä kerralla). Huhtikuun lopulla Suomeen ja fuck-yeah-Turku, kesällä fuck-yeah-Boston ja syksyllä fuck-yeah-???
Voi kesä
Miten tulikin yhtäkkiä kauheen kova ikävä kaikkea. On ikävä arkea Bostonissa, kevättä Turussa, jopa lapsuutta on ikävä. Elin pitkästä aikaa uudestaan mun viime vuotta lukemalla vanhoja blogitekstejä ja itkuhan siinä tuli kun muistelin elävästi mun toista perhettä ja poikia ja mietin kuinka paljon eriltä tuntuu olla pitkään erossa lapsista kun ne muuttuu ja kasvaa niin äkkiä. Useimpien kavereidenhan kohdalla asiat on (toivottavasti) niin että muutama kuukausi ei sen suurempia muutoksia aiheuta.
Ollaan nyt Nelsonin kanssa kaksistaan viikko kun Sari lähti työmatkalle Lesothoon. Tänään oltiin iltapäivällä puistossa tässä lähellä ja siellä oli vähän vanhempia lapsia mm. pelailemassa jalkapalloa. Siinä tarkkaillessani niitä tajusin että musta on tulossa vanha. On nimittäin liian pitkä aika siitä ku ite on viimeks lähteny pihakavereiden kanssa koko illaks leikkimään kirkkistä, pelaamaan jalkapalloa tai omenavarkaisiin ja sen jälkeen ihan poikki kotiin iltapalalle lämpimänä kevät-/kesäiltana. Sen tunteen muistaa yllättävän selkeesti tai ainakin tänään muistin tajutessani samalla etten oo muistellut sitä tunnetta pitkään aikaan. Tietäen siis että vaikka tässä joskus saiskin päähänsä tehdä jotain vastaavaa niin ei se olis sama kun se ei enää perustuis siihen lapsuuden intoon ja ajantajun katoamiseen -- asiat ei enää vaan tunnu samalta. Se olis suorittamista ja uskottelua et tältä se joskus tuntui mutta ei sitä yhtä vilpitöntä innokkuutta tollasista asioista enää saa. Se sai mun olon jotenkin surkeeks mutta toisaalta samalla astuin hetkeks lapsen kenkiin. Pienet asiat jotka ei itestä tunnu mitenkään ihmeellisiltä, on just sitä lapselle ja kun sen naurun kuulee niin se on paljon enemmän ku mitä kuvittelis. Se vielä, et ite pystyy tuottamaan jollekin niin aidon ilon jostain pienestä asiasta, on jotain mitä ei aina tuu ajatelleeks. Nelsonin kanssa tehtiin tänään "teltta" lakanasta mikä oli ilmeisesti mahtavin asia missään ikinä. Muistan kyllä ite pienenä miten kivaa se oli ja katsoessa toista joka kokee silmät loistaen niitä samoja ihmetyksen ja oivalluksen iloja ja tunteita niin se vaan jotenkin... saa ihmisen kirjottamaan tällaista?
Toinen juttu on lukioajat. Niitä kaipasin raastavasti viimeks perjantaina jolloin tuntui et paikka jossa haluan eniten olla on koulunpenkillä odottaen kellon soimista, jonka jälkeen saa lähteä koulukavereiden kanssa keskustaan. Sillon sitä oli just niin sopivan tyhmä teini että maailman siistein asia on olla vähän liian kovaääninen jossain kirjastossa. Täällä oli perjantaina noin 15 astetta lämmintä, aurinko paisto, ihmiset pääsi koulusta ja jossain kahvilan terasseilla oli ihmisiä porukalla iskuskelemassa.
Ja sit mä mietin et missä mun porukka on? Siis se jonka kanssa ei tarvitse olla yhtään vaivautunut tai asiallinen ja voi puhua paskaa ryystäen kolaa. Se porukka jonka tuntee hyvin ja jonka kanssa on yhteisiä muistoja ja jonka seurassa ei koskaan tule olemaan aikuinen? Täällä se ei nimittäin ole.
...jos sitä joskus joutuis kutsumaan itseään taiteilijaks. Äsken kiehahti ku katoin Wife Swap USA:a ja siellä oli niin ärsyttävä perheenäiti jonka piti saada vitusti aikaa, rahaa ja tilaa sen taiteelle ja oli hybridiautot, vegaaniruuat, kierrätykset ja ties mitä. Ei noissa yksinään mitään vikaa ole mut ei vaan millään jaksa katella sitä "taide on intohimoni" porukkaa jonka täytyy saattaa se tieto koko maailmalle. Vittu. Laitoin ite hakupaperit kuvataiteen, journalismin ja musiikin kursseille mut nyt tajusin et jos pääsen opiskelemaan kuvataidetta, on olemassa se vaara et joskus vielä löydän itseni tilanteesta jossa kysytään mitä teen työkseni jolloin joudun vastaamaan "olen taiteilija" ja siinä vaiheessa viimeistään ajattelemaan että eihän tän näin pitäny mennä. Vihaan sitä sanaa koska samantien tulee mielikuva just tällasesta kun tää Wife Swap -esimerkki. Ai joo ja se vielä et jos tosiaan olet niin maanläheinen ja luova niin sit ilmottaudut tosi-tv-ohjelmaan? Jossa pääset läksyttämään tavallisia ihmisiä kyyneleet silmissä kun niiden lapset ei tajua tarpeeks tän maailman kauneutta. Mua hävettää. Tää olis yksinään jo melko hyvä syy jättää valitsematta taide-ala ja siis mielummin vaikka mennä töihin johonkin pirun firmaan ja kuuluttais ihmisille olevansa sihteeri tai jotain muuta vastaavaa ja sit piirtelis salaa kotona ja söis lihaa. No joo. Kai mä vaan pelkään et ajaudun hippien seuraan ja mut aivopestään kulkemaan tuolla leuka pystyssä heitellen kukkia kadulle. Tän päivän hipit kun alkaa olla kohta samaa luokkaa uskovaisten kanssa.
Ajattelin nyt ottaa blogin teemaks et kirjoitan jos on jotain sanottavaa. Viime aikoina ei oo pahemmin ollut sanottavaa koska koitin vältellä jonkun aikaa ulos lähtemistä lähinnä syystä että sit on vaarana kuluttaa rahaa tai ratketa juomaan ja näin ollen kuluttaa lisää rahaa. Ulos lähtemisellä tarkotan siis sellasta jee jee lähdetään ulos. Kirjaimellisesti on kyllä tullut vietettyä ulkoilmoilla paljonkin aikaa nyt kun on jalatkin pikkuhiljaa kuosissa ja pystyn kävelemään kauemmin ku puol tuntia yhteen putkeen. Rutiiniks on muodostunu päivittäiset kävelylenkit kuunnellen samalla stand-up -podcasteja joka on oikeastaan tosi viihdyttävää. Ainoa ongelma on se kun pitää tarkkailla ympäristöä sillä mielellä ettei purskahda nauruun väärässä kohtaa. Yks päivä olin just ohittamassa hassussa asennossa keskellä kävelytietä kakkaavaa koiraa kun meinasin naurahtaa ääneen sille mitä tulee kuulokkeista mutta tajusin että taitaa olla fiksumpaa pidätellä...
27 tipattoman päivän jälkeen sain kuitenkin tarpeekseni siitä pelleilystä ja päätin lähteä ulos. Suuntasin Da Vinci's irkkupubiin jossa melko pian päädyin yhden matkatoimistotyöporukan pöytään juomaan ilmaista viiniä. Pian sinne rupes tulvimaan lisää ihmisiä ja kai siinä jonkinasteinen tungoskin saatiin aikaan. Mitään liian eeppistä ei mahtunut illan kulkuun mutta pääosin juttelin eri ihmisten kanssa joista suurinta osaa tuskin tuun enää tapaamaan. Yks jenkkipoika Chris tosin vihjas että couchsurfers järjestää tiistaisin tapaamisen Geneve-ryhmän kesken joten sinne taidan kyllä jossain vaiheessa raahata itseni. Siellä kun on useimmiten kuulemma ihan hyvä meininki.
