I'm dreaming of a ... christmas

Hyvää joulua vaan. Täällä sitä joulumieltä riittää kun pystyy puhelimella soittamaan Suomeen jossa ollaan parhaillaan joulunvietossa ja sitten muistaa että omat suunnitelmat tälle päivälle on katsoa amerikkalaista jalkapalloa tv:stä. Aattoa kun ei täällä oikeen juhlita mitenkään. Onneksi huomenna päästään ihan isolla sakilla joulunviettoon, jopa parinkymmenen ihmisen voimin. Mietin tässä että sitähän vois melkeen sanoa että vietän parhaillaan ekaa joulua oman ydinperheeni kesken. (Ollaanko me nyt sitten niinku perheenjäseniä jo? Virallisesti ainakin.) Kauheaa. Onneksi se alkuperäinen sakkikin on ihan yhtä paljon mun "oma" perhe kun aina ennenkin. Mitä tähän hetkeen tulee, meininki taitaa olla ihan oikea ja olo jopa kotoisen jouluinen kun vaimo vaatii että nyt Beastie Boys hiljaa ja joululaulut soimaan. Ai että. Tässähän on joulumieltä vaikka muille jakaa.

Naimisiin ja limulle

Jaaha, jaaha. Vois muuten olla ihan hyvät ainekset taas pikku tarinointiin tähän väliin, sanonpa vaan.


Mä leivoin eilen tosi maukkaan ja eksoottisen perinteisen eteläafrikkalaisen pannukakun. Tässä kuva.

Mentiin tossa naimisiin. Niin no, mitä sellaisesta nyt kirjottaa. Toiset perustaa oman erillisen blogin kaikkia hääasioita varten kosinnoista lähtien, niistä joissa itketään polvillaan accapella-mieskuoro taustalla raitapaidoissaan (vai oliko se se synttäri-image..?). Mä sen sijaan oon ihan iloisesti repinyt tekstiä irti ties mistä turhuuksista ja sitten kun yks elämän tärkeimmistä päivistä koittaa niin tulee seinä vastaan. Mä oon kauan harkinnut mitä hienouksia keksisin tänne, miten isot uutiset ilmaisisi näyttävästi ja arvonsa mukaisesti.


Kelailin ja kelailin niin pitkään että lopulta koko jutusta meni maku. Sitten rupes harmittaa. Sitten aloin miettiä että onpa typerää. "Arvonsa mukaisesti"? Mitä sekin tarkottaa. Meidät vihittiin maistraatissa, juttu kesti 15 minuuttia ja sen jälkeen mentiin limulle ja se tuntu just oikealta. Me ollaan nyt naimisissa. Se asia on yksinään niin jees ettei sitä tartte edes hienostella. Se eteläafrikkalainen pannukakku puolestaan oli todellisuudessa plörinäksi mennyt pullataikina. Ei tullut korvapuusteja vaan mitä epäesteettisin pullalevy, jolle Brett keksi antaa hienon nimen ja hups vaan, johan maistui. Meidän avioliitto maistuu jo valmiiks ihan tarpeeks hyvältä. Vaikka tää olikin lähtöisin siitä faktasta, että mokominakin eri maiden kansalaisina ollaan nyt siinä pisteessä, että me ei voida olla yhdessä jos ei olla naimisissa, niin uskokaa tai älkää, ollaan molemmat huomattu että tää on muuttanut asioita todella paljon tunnepohjalla. Ekaa kertaa ikinä ollaan nyt todella yhdessä eikä enää tarvitse koko ajan laskea päiviä että koska mun pitää taas poistua maasta.


Mutta onhan tää nyt perkele. Tässä sitä ollaan sormukset sormessa herrana ja rouvana. Kuka olis arvannut? Jos Brett ei olis tullut juttelemaan mulle kadulla niin ei olis ollut mitään mahdollisuutta että me oltais tavattu jotain muuta kautta -- että joku olis esitellyt meidät tai oltais päädytty samoihin piireihin tai jotain. Ei mitään mahdollisuutta. Ennen kun huomattiinkaan, molempien elämät oli vaivihkaa ottanut aivan uuden suunnan ja tähän mennessä ollaan päädytty kumpikin sellaiseen elämänvaiheeseen johon ei ikinä oltais uskottu päätyvämme. 6.8.2011: "Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus" Niin. Siitä ei pääse mihinkään etteikö tää olis hankalaa ollut, mutta jos täältä haluaa vanhana lähteä kokemusrikkaana niin mikä nyt ei elämässä hankalaa olis, paitsi ehkä lapsuus.


Ihan ilman mitään hienouksia, on vaan me ja se on ollut riittävä alusta asti, siitä asti kun vietettiin kaiket päivät kierrellen kahdestaan Bostonia sateessa ja oltiin kaks toisilleen vierasta ihmistä. Ei ole tarvittu accapella-kuoroja, itketty ollaan ihan ilman niitäkin. Mihin on tultu? Omasta puolestani voin sanoa että vihdoin ja viimein suunta on oikea ja mulla on sellanen olo että tulevaisuudesta tulee hyvä. Elämästä tulee hyvä. Mukaanlukien toki kaiken maailman vaikeudet. Mä oon täysin valmis niihinkin.

Vaikka se että me ylipäänsä tavattiin, oli luultavasti kohtalon oikku niin turha kai on uskotella että tämä avioituminen mitään sattumaa oli. Todellisuudessahan kaikki johtuu siitä että loppukesästä olin häissä ja nappasin morsiuskimpun. Olisi naurettavaa yrittää väittää että ihan sattumalta olin sitten seuraava avioituja. Kyllä se varmasti oli ratkaiseva tekijä. Erityiskiitokset siis pikkuserkulleni Hannalle! Hienosti tähtäsit mun jalkojen juureen.


Niin joo ja melkein unohtui, eihän ne isot uutiset vielä tässä ole! Kiesus. Kymmenien tiedustelujen, puheluiden ja sähköpostien jälkeen todettiin että meille paras vaihtoehto on tulla Suomeen. Ihan muutaman viikon päästä. Niin, ja vielä ihan useammaksi vuodeksi. Tästä asiasta on niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä että se onkin sitten jo toinen tarina.


Tällasta se on. Naimisiin ja limulle. Semmosta mun elämä on, ja se sopii mulle oikein hyvin.

Arjen kultahetkiä

Kiitospäivän sattumuksen jälkeen Mary ei voi enää asua missään nimessä yksin joten ruvettiin porukalla tyhjentämään kämppää. Saatiin sieltä siivouksen lomassa kaikenlaista tavaraa mukaan (mm. kolme säkillistä ruokaa) ja leivänpaahdin, jollaista ollaan oltu vailla viime kesän alusta lähtien edellisen mentyä rikki. No oltiin onnellisesti saatu tavarat paikoilleen, mä vietin rauhallista arki-iltaa tv:n ääressä kun keittiöstä kuuluu "Cockroach! Motherfucker!". Riennän keittiöön ja eikö sen leivänpaahtimen mukana ollu tullut kourallinen ötököitä, mikä ei nyt mun mielestä sinänsä ole ihan niin suuri paniikin aihe ja rupesin poimimaan niitä talouspaperilla roskikseen. Urhea mies talossa sen sijaan pelästyi niin että leivänpaahdin lensi parvekkeelta alas ja sen jälkeen alkoi hätäinen myrkytys niitä pikku kuoriaisia vastaan sillä aikaa kun mun piti mennä nurkan taakse pidättelemään naurua.


Myös yksi aika surullinen tapaus liittyi asunnon siivoukseen, nimittäin vanha kissarouva, joka piti viedä luovutettavaksi eläintensuojelutaloon. Kissa parka oli niin surkeana ja peloissaan kun kannoin sitä kopassa asunnosta. Tuskin oli astunut jalallaan ulos vuosikausiin ja yhtäkkiä tupaan ilmestyy joukko tuntematonta sakkia sotkemaan taloa. Se maukui niin sydäntäsärkevästi, ihan kun olis tiennyt ettei enää palaa kotiin eikä enää näe sitä ihmistä jonka kanssa on elänyt koko elämänsä. Vanhoja rouvia molemmat. Niin teki pahaa katsoa sitä pientä raukkaa kovin peloissaan koittaessani rauhoitella sitä autossa itku kurkussa. Kotiin päästyä tuli sitten puhelu että eläinparka oli jo niin huonossa kunnossa että se piti lopettaa saman tien. Tietysti liikutuin niistä uutisista ihan hurjasti ja loppuilta meni sitä suriessa, vaikken edes tuntenut koko kissaa. Ehkä just sen takia tuntui niin pahalta olla se vieras ihminen viemässä sitä pois kotoaan, kun sen oma emäntä ei päässyt edes hyvästelemään. Tää ei ollut kyllä lähelläkään kultahetkeä.


Sit taas jo iloisempiin aiheisiin. Viime aikoina on käynyt ilmi että mulla on tapana nauraa ääneen öisin. Lähes joka aamu saan kuulla että taas muutaman kerran kikattelin unissani ja mikä kummallisinta, se on kuulemma tosi erilaista naurua kun hereillä ollessa. Jotenkin... korkeeta naurua. Oon itekin pari kertaa herännyt siihen että nauran korkealta ja on se kyllä aika erikoista. Tosin ei se mikään ihme ole kun unet on sellasia kun on. Esimerkiks viime yönä seikkailin kalkkunan vartalolla (pää oli silti oma). Vittu mä oon outo.


Jalkapallopeliseuralainen Ted tuli meille viettämään iltaa viime sunnuntaina. Se oli kiva päivä. Katottiin Patriotsien viikottainen matsi, käytiin JP Licksissä jäätelöllä jossa koitettiin parittaa Ted viereisessä pöydässä istuvan naisen kanssa joka Brettin mielestä selvästi tsiigaili ja hymyili. Tuloksetta jatkettiin Jamaica Pondille vähän niinku iltakävelyn merkeissä, ja mut laitettiin puhumaan suomea ihan tämän hienon kielen kuulemisen ilosta. Tuli lievästi sanoen hoopo olo kun juttelin niitä näitä kuvaillen ohi ajavia autoja ja kerroin ääneen kuinka pitkä matka on täältä lammelle ja lauoin mitä mieleen juolahti. Juu, se oli kiva päivä. Pojilla näyttää olleen tapahtumarikas nuoruus ja paljon stooreja joille oli mahdoton olla nauramatta. Sitä kautta tuli itellekin hyvä mieli mutta myös vähän ikävä omia kavereita joiden kanssa jakaa hulvattomia muistoja.


Oltiin eilen leffassa katsastamassa Scorsesen Hugo kolmedeenä. Leffateatterissa filmattiin samaan aikaan jotain mikä näytti uutisten viihderaportilta jossa toimittajanainen ja Kermit-sammakko kävi keskustelua uudesta The Muppets-elokuvasta. Oli hauskaa nähdä sitä harjoitteluosuutta livenä jossa Kermit (eli nukkea pitelevä Kermit-ääni) mokailee ja ottaa uusintaottoja ja kameramies huutelee ohjeita. Toinen juttu mikä nauratti oli tämä leffateatterin oven ikkunassa:

Kiitos tästä päivästä, se oli jännittävä

Nyt on vaihteeks kasaantunut aimo kasa jutunjuuria, vaihteeks taas suurimmaks osaks niitä isoja uutisia. Kun nyt ollaan jo saatu asioiden kasaaminen hyvään vauhtiin niin kasataan vielä jännitystäkin, eli ensin sitä juttua kiitospäivästä. Matkalla koukattiin Brettin sukulaistädin, 92-vuotiaan Maryn luona ilahduttamassa yksinäistä kiitospäivänä. Perille päästyämme kävi ilmi, että ilahduttamisen sijaan oltiin tultu just kreivin aikaan henkeä pelastamaan. Mary oli nimittäin puolisen tuntia takaperin kaatunut kotonaan eikä ollut päässyt nousemaan. Jos oltais jätetty vierailu väliin niin useampi tuntikin olis saattanut riittää viemään hengen, kun oli sentään niinkin iäkäs ihminen kyseessä. Avaimet oli onneksi mukana, mutta niidenkin avulla matka tyssäsi turvalukkoon. No eipä siinä, rivakalla potkulla se hellitti (Brett hoiti sen osuuden sillä aikaa kun mä ja Beth jännitettiin vierestä) ja päästiin sisään. Ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautui soittaa ambulanssi ja kiidättää Mary suoraan sairaalaan jossa totesivat että sekä lonkka että olkaluu on murtuneet.


Aika reipas alku päivälle, sanoisinko. Voi vaan sanoa että oli onni onnettomuudessa kun ylipäänsä mentiin. Sikäli olosuhteet huomioon ottaen tässä kävi parhain päin. Sairaalasta päästiin parin tunnin päästä jatkamaan matkaa kiitospäivän viettoon ja siitä eteenpäin vältyttiin koettelemuksilta oikeastaan täysin. Oikeastaan ei olis ehkä mukavampaa voinut olla. Porukkaa oli yhteensä 12 eli ihan kiitettävä määrä sakkia. Tunnelma oli taas yhtä ystävällinen ja kotoisa kun mun eka Ipswich-reissukin -- tällä kertaa ei tosin uskallettu melomaan vaan jammailtiin lähinnä perinteisen thanksgivingruuan parissa: kurpitsaa, kalkkunaa, vihanneksia, perunamuusia, karpalosoosia, maissileipää, stuffingia, mitä vielä, no katsokaa itse.

Kyllä siellä kuvun alla vilahtaa mun tuomat kotitekoiset korvapuustitkin. Ilmeisesti unohdin mainita että ne on vähän niinku jälkiruokaa... No mitäs me pienistä. Näytti se menevän kalkkunankin kanssa ja ihmiset tuntu tykkäävän, sehän on pääasia. Pääruoka sai laskeutua leppoisasti mm. rupattelun merkeissä, Goldie-kissaa silitellessä, kartan pohjoismaat-osiota tutkaillessa kylkiäisenä pieni Suomi-oppitunti (josta suurimman osan luennoi yllärinä Brett joka näyttää tuntevan mm. Suomen historiaa paljon yksityiskohtaisemmin kuin minä), autellessa pikku juttujen kanssa ja taas kokien sitä lämmintä, tervetullutta oloa tietäen ettei tarvitse ottaa yhtään paineita siitä mahdanko olla tarpeeksi edustava tai hyväksytäänkö mut, koska tiedän että kyllä hyväksytään.

Jälkiruoka sitten, ai että. Tarjolla oli neljää erilaista piirakkaa: pumpkin pie, mince pie, pecan pie ja apple pie. (Omaan suuhun maistui parhaiten pecan kaikessa herkullisuudessaan!) Piiraiden kylkiäisiä löytyi kermavaahtoa ja kolmea erilaista jäätelöä, ja kahvit. Siis todellinen juhla-ateria kokonaisuudessaan. Sitten vaan jouluversiota innolla odottelemaan -- mietin tässä vaan että pitääköhän viedä joku lanttulaatikko ihan vaan suomalaisen velvollisuudesta... Kiitos ja pyhä sellainen vaan etten ole täällä enää pääsiäisenä jolloin joutuisin luonnollisesti viemään mämmiä. Vaikka ainahan se on omalla kierolla tavallaan lystikästä seurata kun ulkomaalaiset maistaa vaikka salmiakkia, varsinkin jos vielä antaa ymmärtää että kyseessä on harvinainen erikoisherkku. Ratkiriemukasta.