Kiitos tästä päivästä, se oli jännittävä

Nyt on vaihteeks kasaantunut aimo kasa jutunjuuria, vaihteeks taas suurimmaks osaks niitä isoja uutisia. Kun nyt ollaan jo saatu asioiden kasaaminen hyvään vauhtiin niin kasataan vielä jännitystäkin, eli ensin sitä juttua kiitospäivästä. Matkalla koukattiin Brettin sukulaistädin, 92-vuotiaan Maryn luona ilahduttamassa yksinäistä kiitospäivänä. Perille päästyämme kävi ilmi, että ilahduttamisen sijaan oltiin tultu just kreivin aikaan henkeä pelastamaan. Mary oli nimittäin puolisen tuntia takaperin kaatunut kotonaan eikä ollut päässyt nousemaan. Jos oltais jätetty vierailu väliin niin useampi tuntikin olis saattanut riittää viemään hengen, kun oli sentään niinkin iäkäs ihminen kyseessä. Avaimet oli onneksi mukana, mutta niidenkin avulla matka tyssäsi turvalukkoon. No eipä siinä, rivakalla potkulla se hellitti (Brett hoiti sen osuuden sillä aikaa kun mä ja Beth jännitettiin vierestä) ja päästiin sisään. Ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautui soittaa ambulanssi ja kiidättää Mary suoraan sairaalaan jossa totesivat että sekä lonkka että olkaluu on murtuneet.


Aika reipas alku päivälle, sanoisinko. Voi vaan sanoa että oli onni onnettomuudessa kun ylipäänsä mentiin. Sikäli olosuhteet huomioon ottaen tässä kävi parhain päin. Sairaalasta päästiin parin tunnin päästä jatkamaan matkaa kiitospäivän viettoon ja siitä eteenpäin vältyttiin koettelemuksilta oikeastaan täysin. Oikeastaan ei olis ehkä mukavampaa voinut olla. Porukkaa oli yhteensä 12 eli ihan kiitettävä määrä sakkia. Tunnelma oli taas yhtä ystävällinen ja kotoisa kun mun eka Ipswich-reissukin -- tällä kertaa ei tosin uskallettu melomaan vaan jammailtiin lähinnä perinteisen thanksgivingruuan parissa: kurpitsaa, kalkkunaa, vihanneksia, perunamuusia, karpalosoosia, maissileipää, stuffingia, mitä vielä, no katsokaa itse.

Kyllä siellä kuvun alla vilahtaa mun tuomat kotitekoiset korvapuustitkin. Ilmeisesti unohdin mainita että ne on vähän niinku jälkiruokaa... No mitäs me pienistä. Näytti se menevän kalkkunankin kanssa ja ihmiset tuntu tykkäävän, sehän on pääasia. Pääruoka sai laskeutua leppoisasti mm. rupattelun merkeissä, Goldie-kissaa silitellessä, kartan pohjoismaat-osiota tutkaillessa kylkiäisenä pieni Suomi-oppitunti (josta suurimman osan luennoi yllärinä Brett joka näyttää tuntevan mm. Suomen historiaa paljon yksityiskohtaisemmin kuin minä), autellessa pikku juttujen kanssa ja taas kokien sitä lämmintä, tervetullutta oloa tietäen ettei tarvitse ottaa yhtään paineita siitä mahdanko olla tarpeeksi edustava tai hyväksytäänkö mut, koska tiedän että kyllä hyväksytään.

Jälkiruoka sitten, ai että. Tarjolla oli neljää erilaista piirakkaa: pumpkin pie, mince pie, pecan pie ja apple pie. (Omaan suuhun maistui parhaiten pecan kaikessa herkullisuudessaan!) Piiraiden kylkiäisiä löytyi kermavaahtoa ja kolmea erilaista jäätelöä, ja kahvit. Siis todellinen juhla-ateria kokonaisuudessaan. Sitten vaan jouluversiota innolla odottelemaan -- mietin tässä vaan että pitääköhän viedä joku lanttulaatikko ihan vaan suomalaisen velvollisuudesta... Kiitos ja pyhä sellainen vaan etten ole täällä enää pääsiäisenä jolloin joutuisin luonnollisesti viemään mämmiä. Vaikka ainahan se on omalla kierolla tavallaan lystikästä seurata kun ulkomaalaiset maistaa vaikka salmiakkia, varsinkin jos vielä antaa ymmärtää että kyseessä on harvinainen erikoisherkku. Ratkiriemukasta.