X-box

Saatiin postissa viisumi.

Me muutetaan New Yorkiin kesäkuussa. Nyt sitä kulttuurishokkia tänne vaan, on jo odoteltukin.

Ihmettelen tässä mihin mun identiteetti mahtoi mennä kokonaiseksi vuodeksi. Kirjotin joskus siitä miten Suomessa ollessa tuntuu aina että joku olis jotenkin vialla ja just se määrittelemätön muuttuja, asia X, on syönyt miestä vuoden päivät. Toisaalta täällä on niin turvallista ja toimeentulo on ollut niin taattua että ei voi olla harkitsematta jäämistä. Onko tää nyt muka sitten niin kauheeta. Näinhän vois elää vaikka kuinka kauan ja olla täysin fine. Sitä paitsi kesäkin on tulossa, ei sillon ainakaan mikään ole perseestä. Kyllä ne talvet kestää vaikka hampaat irvessä (mikä onkin aika osuvasti sanottu) kunhan on varmasti katto pään päällä.

Siinä se ongelma onkin. Mä oon niin turtuvaa tyyppiä että tarviin sitä potkua persuuksille, sitä että on pakko heittäytyä ja antaa niiden asioiden tulla mitkä on tullakseen. Huomaa aika hyvin että nyt kun on tasainen toimeentulo, on työsopimukset ja vuokrasopimukset, auto ja asuntolaina puuttuu vaan, sitä stressaa asioista paljon isommin. Ei mulla ennen olis ollut mitään ongelmaa jättää taas kerran kaikki ja muuttaa New Yorkiin. Sitähän mun elämä oli, reissaamista ja ilmapatjoilla nukkumista. Oi, se oli ihan parasta! Niin parasta että siihen ajatusmalliin takaisin pääseminen on taistelun arvoista. Ja edellyttää varmaan aika monta shokkitilaa kun on edenny väärään suuntaan näin kauan. Tuntuu jotenkin syylliseltä kun ihmisten kanssa puhuu ja ei ole oikeita vastauksia kysymyksiin kuten "missä meinaatte asua?", "onko teillä jo töitä?", "mutta entäs opiskelu?" ja "mitä vittua?". Vaikka eihän me siellä kadulle meinata jäädä, jotain self rispektiä sentään löytyy. Tärkeimmät asiat on kuosissa ja vähemmän tärkeät tulee sitten perässä.

Ainakin itelleni oon tehny sellasen palveluksen että suhtaudun tähän toistaiseksi -menetelmällä. Muutetaan toistaiseksi. Jos näyttää siltä että paremmin ei vois mennä, sit niillä mennään. Katsotaan mitä tapahtuman tulee, ja jos ei tule mitään niin sitten tapahtuu varmasti jotain muuta. Tästä tämänhetkisestä ei ainakaan tule yhtään mitään, ja sen takia on muutos paikallaan. Tiedän vaan että tuun hulluksi jos jään boksin sisälle ja X nakertaa mieltä.

Yks mun suurimmista unelmista on käymässä toteen ihan hirveän taistelun jälkeen. Ehkä kannattais keskittyä siihen ajatukseen noin niinku ensisijaisesti.

Ja valo tuli.

Ei se ruoho ole kovin vihreää kummallakaan puolella

Mulla ei ole ollut minkäänlaisia kirjoittamishaluja yli vuoteen. Tuntuu siltä kun olis unohtanu miten jotain kieltä puhutaan. Ennen tuntu siltä että ilman kirjoittamista on ihan hukassa, ja oonhan mä sen poisjäätyä ihan hukassa ollutkin. Elämä on vaan niin erilaista nyt ja viiminen vuosi on ollu hidasta, tuskallista muutosta ja nyt tähän on pikku hiljaa turtunu tähän olemiseen. Tällä hetkellä, päivittäisten rutiinien kannalta elämä sujuu ihan hyvin -- mulla on ihan unelmatyopaikka joka on paras osa mun päivästä, Brett on suomenkielenkurssilla josta se ei saa paljoakaan irti mutta josta meille sentään maksetaan jotain ja jossa se viettää 4 ja puol tuntia  päivittäin maanantaista perjantaihin. Mutta koko syksy oli ihan hirveetä säätöä sosiaaliasioiden kanssa ja siinä meni ainakin mun usko tähän hyvinvointivaltioon. Tuli meinaan nähtyä miten ulkomaalaisia kohdellaan ja miten asioita hoidetaan ja se oli jotain niin rumaa nähtävää että ei oo kyllä tän jälkeen paljon valittamista jenkkien byrokratiasta josta niin paljon puhutaan.

Toivoa ja unelmia on, mutta meidän elämä on käyny suunnitelmallisuudeltaan niin älyttomäks, että saattais olla ihan palvelus itelleen jos ei enää aseta minkäänlaisia odotuksia tulevasuuden suhteen. Kävi miten kävi ja siinä ollaan sitte. Jossain vaiheessa sitä vaan hoksaa että mitään ei voi lyodä lukkoon kun elämä on niin outoa, koko ajan tuntuu eriltä. Koko ajan sitä vaan saa kokea uudelleen ja uudelleen että ei näihin systeemeihin oo luottamista.

Opiskelemaan haluttais, lastenhoito ja kaikki siihen liittyvä on aika hyvin kolahtanu, mutta taide kiinnostaa myös. Nyt kun kuukausien jälkeen ollaan löydetty meidän oma vaatimaton rytmi selviytyä arjesta ja vedetty super matalalla profiililla, muutos jännittää. Omien unelmien tavoittelu on ollu niin kaukaa haettua että jonain päivänä kun elämä alkaa taas rullata, se tulee olemaan todennäkoisesti aikamoinen shokki. Toisaalta tuntuu että on kasvanu aikuiseks ihan yhdessä yössä, joskus tuntuu ettei oo edenny mihinkään.

Näin kirjotin pari kuukautta sitten. Katsotaan miten kirjotan tänään.