Katri on surullinen

Miten tulikin yhtäkkiä kauheen kova ikävä kaikkea. On ikävä arkea Bostonissa, kevättä Turussa, jopa lapsuutta on ikävä. Elin pitkästä aikaa uudestaan mun viime vuotta lukemalla vanhoja blogitekstejä ja itkuhan siinä tuli kun muistelin elävästi mun toista perhettä ja poikia ja mietin kuinka paljon eriltä tuntuu olla pitkään erossa lapsista kun  ne muuttuu ja kasvaa niin äkkiä. Useimpien kavereidenhan kohdalla asiat on (toivottavasti) niin että muutama kuukausi ei sen suurempia muutoksia aiheuta.


Ollaan nyt Nelsonin kanssa kaksistaan viikko kun Sari lähti työmatkalle Lesothoon. Tänään oltiin iltapäivällä puistossa tässä lähellä ja siellä oli vähän vanhempia lapsia mm. pelailemassa jalkapalloa. Siinä tarkkaillessani niitä tajusin että musta on tulossa vanha. On nimittäin liian pitkä aika siitä ku ite on viimeks lähteny pihakavereiden kanssa koko illaks leikkimään kirkkistä, pelaamaan jalkapalloa tai omenavarkaisiin ja sen jälkeen ihan poikki kotiin iltapalalle lämpimänä kevät-/kesäiltana. Sen tunteen muistaa yllättävän selkeesti tai ainakin tänään muistin tajutessani samalla etten oo muistellut sitä tunnetta pitkään aikaan. Tietäen siis että vaikka tässä joskus saiskin päähänsä tehdä jotain vastaavaa niin ei se olis sama kun se ei enää perustuis siihen lapsuuden intoon ja ajantajun katoamiseen -- asiat ei enää vaan tunnu samalta. Se olis suorittamista ja uskottelua et tältä se joskus tuntui mutta ei sitä yhtä vilpitöntä innokkuutta tollasista asioista enää saa. Se sai mun olon jotenkin surkeeks mutta toisaalta samalla astuin hetkeks lapsen kenkiin. Pienet asiat jotka ei itestä tunnu mitenkään ihmeellisiltä, on just sitä lapselle ja kun sen naurun kuulee niin se on paljon enemmän ku mitä kuvittelis. Se vielä, et ite pystyy tuottamaan jollekin niin aidon ilon jostain pienestä asiasta, on jotain mitä ei aina tuu ajatelleeks. Nelsonin kanssa tehtiin tänään "teltta" lakanasta mikä oli ilmeisesti mahtavin asia missään ikinä. Muistan kyllä ite pienenä miten kivaa se oli ja katsoessa toista joka kokee silmät loistaen niitä samoja ihmetyksen ja oivalluksen iloja ja tunteita niin se vaan jotenkin... saa ihmisen kirjottamaan tällaista?


Toinen juttu on lukioajat. Niitä kaipasin raastavasti viimeks perjantaina jolloin tuntui et paikka jossa haluan eniten olla on koulunpenkillä odottaen kellon soimista, jonka jälkeen saa lähteä koulukavereiden kanssa keskustaan. Sillon sitä oli just niin sopivan tyhmä teini että maailman siistein asia on olla vähän liian kovaääninen jossain kirjastossa. Täällä oli perjantaina noin 15 astetta lämmintä, aurinko paisto, ihmiset pääsi koulusta ja jossain kahvilan terasseilla oli ihmisiä porukalla iskuskelemassa.


Ja sit mä mietin et missä mun porukka on? Siis se jonka kanssa ei tarvitse olla yhtään vaivautunut tai asiallinen ja voi puhua paskaa ryystäen kolaa. Se porukka jonka tuntee hyvin ja jonka kanssa on yhteisiä muistoja ja jonka seurassa ei koskaan tule olemaan aikuinen? Täällä se ei nimittäin ole.