Street 4 New York

Kahdenkympin kriisi tai jotain

Mä en kestä kuin hyviä muusikoita voi olla maailmassa.


Bob Dylan - Sweetheart Like You
Gorillaz - On Melancholy Hill
Amy Winehouse - Tears Dry On Their Own
Cut Copy - Need You Now

Miten se ylipäänsä tapahtuu että nostaa kykynsä esille niin että sitä voi tarkastella ja muokata ja käyttää hyväkseen niin kun mieli tekee? Haluaisin tietää enemmän siitä prosessista koska sellaisen tapahtuminen olis tässä elämässä ehkä siisteintä. Ja sitten kun vielä oppis myöntämään itselleen ensin että siinä ei välttämättä olekaan mitään noloa ettei saman tien ole hyvä, eikä siinäkään että sitten onkin yhtäkkiä hyvä. Ja kun vielä ryhtyis siihen paljonpuhuttuun toimeen.


Mitä jos on olemassa jossain jotain jokaiselle ja joku tietty asia tai idea tai ihminen tai paikka tai jotain joka on just se juttu. Jännittävä ajatus. Absurdi kuin mikä kaikessa epätäsmällisyydessään ja hämäryydessään mutta jännittävä.


Niin, ja kyllä niistä New Yokin kuvista muutama oli edes vähän epämätä. Niitä tulossa seuraavaksi.

Paska New York

Poikettiin tossa maanantaina New Yorkissa ihan päiväksi kun Brett meni fiksaamaan biisejä sen uutta levyä varten. Mä olin päättänyt viettää päivän uuden valokuvausharrastukseni parissa ja olin tosi innoissani siitä päivästä -- kai sitä kuvittelis että siellä jos jossain riittää mielenkiintoista kuvattavaa, varsinkin kun lähtee kirkkain mielin matkaan.

Herätyskello soi 4:30 ja raahattiin itsemme South Stationille ensimmäiseen aamubussiin joka oli kumma kyllä aivan täynnä. Sain kuitenkin nukuttua lähes koko matkan meidän takana puhelimeensa kirkuvasta kiinalaisneidistä huolimatta. Bussin kurvattua Chinatowniin käveltiin Lower East Sidelle "studiolle" eli Mattin luo joka duunaa musiikkia kotonaan. (Side story: Pari viikkoa sitten kuunneltiin kotona musiikkia mun iTunesista ja oltiin just puhuttu jotain tästä reissusta ja Mattista, kun yhden biisin kohdalla Brett sano et hei Matt laulaa tässä. Kreisiä.)- Syötiin aamupuurot ja kun jätkät rupes hommiin, mä hilpasin kaduille kamerani kanssa. Ja siitä se alamäki sitten alkoi.


Pääasiassa monta pientä asiaa meni pieleen. Aluksi kuvat ei tuntunu onnistuvan millään, kävelin ihan liikaa ja ehkä väärissä paikoissa, ja jalat alkoi tietty särkeä muutaman tunnin jälkeen. Ehdin Central Parkiin asti ja olin paussilla tyytyväisenä lepuuttaen itseäni kun alkoi tulla taivaan täydeltä vettä ja puolisen tuntia kyhjötin kuselta haisevassa tunnelissa muiden kyhjöttäjien kanssa ennen kun päätin jatkaa matkaa kastumisen uhallakin kun ei siitä sit tiedä kauan sade kestää (myöhemmin kävi ilmi että aika kauan). Olin sopinut näkeväni samaan aikaan Nykissä olevia perhetuttuja, Kaisaa ja Marjaa (jotka viihdytti mua Bostonissakin tässä joku aika sitten!), sushipäivällisen merkeissä ja aloin pikkuhiljaa hivuttautua sinne päin missä oltiin sovittu näkevämme ja toivoin löytäväni sieltä päin vaikka starbucksin jossa voisin esim lukea hetken lehteä mukavassa tuolissa juoden jotain kuumaa. Ilmeisesti se oli aivan liikaa pyydetty ja lähimpänä vaihtoehtona päädyin johonkin pikkukuppilan tiskin ääreen 1,5 tunniksi tönöttämään vaatteet märkinä. Sanomalehteä ei herunut mutta hupsua miten vieressä istuvalle naiselle herui kyllä. Perkele.


Sushi onneksi lämmitti mieltä ja sadekin hellitti kun palailtiin midtowniin päin jossa mä päätin vielä kerran koittaa onneani kuvien kanssa mutta luovutin pian ja otin metron takaisin Lower East Sidelle johon olin aamulla jättänyt työn raskaan raatajat. Mulla oli tässä vaiheessa jo ihan okei hyvä mieli kun sain viimeisen puolituntisen ihan vaan relata ja tarkkailla biisien viimeistelyä mielessäni nukahtaminen bussiin ja ajatus mulle luvatusta jalkahieronnasta.


Kuinkas kävikään, busseja ei sitten enää mennytkään koska oltiin katsottu aikataulut väärin ja siitäkös käynnistyi rumba kun lähdettiin soittelemaan kavereille jotka saattais voida tarkistaa netistä jos muita kulkis vielä. En jaksa edes käydä läpi kaikkia mutkia matkassa mutta se reissu päättyi onnellisesti siten että Varpu sai meille netistä liput ja vihdoin bussiin päästyämme oltiin saatu rakennettua niin mahtava riita väsymys-, stressi-, tiuskimis-, lyhytpinna- ja kiukuspäissämme ettei puhuttu toisillemme vielä seuraavanakaan päivänä. Mun vitutus oli melkeen vienyt väsymyksenkin pois ja kun vihdoin aloin tuntea silmieni onnellisesti lurpahtavan, eikö siellä joku perkeleen kullannuppu saa päähänsä alkaa laulaa ääneen kahdelta yöllä. Aika kauan sain taisteltua murhahalujani vastaan kunnes tultiin siihen pisteeseen että olisin kuollut siihen paikkaan jos en olisi ystävällisesti kehottanut tätä tähdenlentoa tukkimaan turpansa.

Street 3 Boston

Vain rupatus

Siis pitkään aikaan en oo kyllä lähtenyt kirjottamaan ilman että olis päässä joku aihe tai idea mutta nyt sen teen. Tässä hengailen parvekkeella iltahämärässä ja lämpötila alkaa vihdoin olla niissä lukemissa että saa henkeä -- celciukset tosin yhä hipoo kolmeakymmentä että ei tässä ihan vielä vilu tule. Tänään en tehnyt mitään ihmeellistä. Kävin päivällä vilvoittelemassa jäälatten ja Boston Globen ja ennen kaikkea kahvilan ilmastoinnin voimin City Feedissä parin korttelin päässä. Iltapäivällä oli tarkoitus mennä Quincyyn viihdyttämään pikkupoikia ja Meriä joka lähtee huomenna takaisin Suomeen viiden viikon Bostoneilun jälkeen, mutta ajatus siitä että sinne pääsemiseen täältä kuluu yhteensä tunti, ei ollut yhtä houkuttava kuin jääkaappikylmä vesipullo otsalla.


Merin kanssa oltiin eilen ulkosalla downtownissa -- käytiin mm. syömässä, istuskeltiin Copleylla ja poikettiin sugarheavenissa eli karkkikaupassa jossa vieraillessa on lapsi taas. Jumankekkulis, äkkäsin tässä linkkiä etsiskellessäni että sieltä saa tehtyä karkkiostokset netissä kuten näkyy. Tosin jos lähtee makeislinjalle niin mun mielestä ihan kohteliaisuudesta omaa kehoa kohtaan vois vaivautua paikanpäälle.

                  

Joopa joo, kaksvitunviikkoa jäljellä. Mitäpä siihen sanois, ei varmaan mitään.

Street 2 Boston

Street 1 Boston

Kynnys

Mä en nyt tiedä mihin matkanvarrelle kirjottamisrutiini oikein jäi. Ei ole syitä, ei edes tekosyitä. Suurin kynnys on kun ei kirjota pitkään aikaan ja sitten pitäis kiriä kaikessa mitä on tapahtunut. Siksi hyppään näppärästi kynnyksen yli ranskalaisten viivojen avulla.

-Itsenäisyyspäivä tuli, oli ja meni. Sitä juhlistettiin yhden Daven luona, sen Daven joka on kuvannut P.J.Ladd's Wonderful Horrible Lifen ja jota olin viimeks nähny yli vuosi sitten. Sen luo tuli ehkä viitisentoista ihmistä ihan vaan hengailemaan josta jatkettiin jokirantaan katsomaan ilotulituksia jotka oli näin lyhyesti kuvailtuna aivan helvetin hienot. Paljon hienommat kun mitä kuvassa.

- Siitä viikon päästä kävi tosi hupsu juttu tässä ihan Jamaica Plainilla. Oltiin illalla pyöräilemässä kun Dave tuli vastaan. Se oli käymässä sen isän luona kun näki meidät ja huikkas joten jäätiin kadunkulmaan juttelemaan. Oli aika jännä jo että nähtiin Dave sillä tavalla random kujalla jossa tuskin kukaan liikkuu. Mutta ei se vielä mitään, siitä 15 minuutin sisällä ilmaantui vielä 3 lisää jotka kaikki oli ollu Daven luona itsenäisyyspäivänä. Sen olis melkeen voinu ymmärtää että 6 samoissa illanistujaisissa ollutta törmää samaan aikaan jossain perusspotilla keskustassa mut jossain JP:n kujalla... josta kulki ohi koko sinä aikana ehkä yhteensä 10 ihmistä, ja vaan satuttiin tuntemaan niistä puolet.




- Vuokraisäntä paljastui vanhaksi pervoksi kun yks päivä yksin kotona ollessani hengailin parvekkeella. Luulin että se tuli käymään ihan vuokra-asioissa kuten se joskus tulee pariksi minuutiksi, mut sen sijaan se jäikin hengailemaan puoleksi tunniksi ja kyselemään henkilökohtaisia asioita. Siinä vaiheessa olin jo hieman hämmentynyt mutta vastailin kohteliaasti olematta kuitenkaan liian ystävällinen. Jotkut vuokranantajat haluaa tietää asioita vuokralaisista eikä siinä mitään mutta kysymykset mun sisaruksista, tulevaisuudensuunnitelmista ja siitä, kuinka paljon käyn juhlimassa, alkoi olla aika kaukana siitä mikä kuuluu vuokranantajalle. Ennen lähtöään se sanoi haluavansa mennä mun kanssa baariin lauantaina ja siinä vaiheessa olin viimeistään että mitä vittua. Meidän toinen kämppis, Karen, sai kuulemma samantyyppistä kohtelua tänne muutettuaan kunnes asetti selvät rajat, ja tässä huoneessa meitä ennen asunut tyttö muutti pois samasta syystä. Vaikka toi oliskin ollut viaton keskustelu (mitä se ei ollut) niin silti sä et todellakaan tule omilla avaimilla jonkun kotiin hengailemaan koska vuokralaisilla pitäis olla oikeus omaan rauhaan. Enää sen ei kuitenkaan pitäis puhua mulle kun Brett soitti sille samana iltana ja teki selväksi että tollanen ei oo okei.

- Aloitin uuden harrastuksen! Siitä mun täytyy antaa erityiskiitos Niklas Geelle kun sai mut innostumaan lajista, nimittäin katuvalokuvauksesta. Harmittaa vaan että en oo aiemmin tajunnut kuin siistiä se on koska olisin kaikilta reissuilta voinut saada erinomaista matskua ja blogikin varmaan näyttäisi aika eriltä. Onneksi on sentään vielä pari viikkoa jäljellä niin kirin kuvapostaukissa.

- Uusi nykireissu on tiedossa viikon päästä – mennään taas ihan vaan käymään yhdeksi yöksi. Brettillä on toinen keikka siellä elokuussa (valitettavasti sen jälkeen kun mä oon jo ehtinyt lähteä) ja nyt se menee viimeistelemään uuden levyn jotta voi laittaa sen sillon myyntiin. Mä oon eniten innoissani siitä et pääsen toteuttamaan tota uutta harrastusta New Yorkissa. Miten siistiä.

Yleisesti elämä on ollut onnellista viime aikoina. Arki on tällä hetkellä huoletonta muttei tylsää. Jotenkin oon löytänyt itseni kiireen keskeltä vaikka en välttämättä osaiskaan kertoa mikä pitää mut kiireisenä. Tällä hetkellä istun pesulassa odottelemassa että pyykit valmistuu ja sen jälkeen kiiruhdan kodin kautta leffaan. Nyt voisin koittaa alkaa taas kirjoittaa päivittäin koska on enää parisen viikkoa jälkellä ja suuri ja pelottava kirimiskynnys on ylitetty.

Voi elämä

New Yorkista tultua oli niin kova Boston-vitutus ettei sanottavaa löytynyt ollenkaan vaikka siellä ollessa sormet syyhysi kirjoittamaan koko ajan. Sen jälkeen oli vaikea löytää sanoja sille ololle joka oli jo ruvennut haihtumaan. Pahinta olis kuitenkin että se pääsis kokonaan unohtumaan.


Bussimatka kesti 7 tuntia normaalin 4 tunnin sijaan koska perjantain päiväliikenne oli tällä kertaa erityisen karsee. Kun vihdoin päästiin Chinatowniin, suunnattiin aika suoraan Brooklyniin Goodbye Blue Mondayhin. Herättyäni bussimatkan aiheuttamasta aivotoiminnan vajauksesta ja alettuani jutella ihmisille olo alkoi jo parantua ja New York-mode alkoi tehdä paluuta. Tuntui oudolta ja tosi hyvältä ite vihdoin päästä näkemään pieni silmäys New Yorkin antifolk scenesta josta Brett on puhunu niin paljon. Ekana paikanpäälle saapuessa eniten kuultu lause oli varmaan "It's been years!". Mut otettiin tosi hyvin vastaan, ihmiset oli ihan älyttömän kivoja, ja olo mega tervetullut. Illan aikana soitti viisi eri bändiä/artistia. Brettin osuus meni hyvin ja se oli itekin tyytyväinen koska mokia ei sattunut haastavuudesta huolimatta. Olin kyllä jo kuullut koko esityslistan moneen kertaan kotona ja tykkäsin jo silloin mutta tykkäsin nytkin. Brettin kaveri Dashan (jonka luona Harlemissa oltiin yötä) soitti myös bändinsä kanssa (Huggabroomstik) ja kolmas josta pidin oli Erin Regan jota kävin jututtamassa hyvän keikan jälkeen ja se anto mulle sen levynkin. Musiikkielämysten jälkeen chillailtiin vielä hyvän aikaa ennen Harlemiin siirtymistä.


Aamulla Dashan ja sen tyttöystävä Suze oli duunannut lauantai-henkisen luksus-aamiaisen ja sen jälkeen oli vielä kuuteen asti aikaa ennen kotiinpaluuta. Kulutettiin se Manhattanin Lower East Sidella jossa Brett asui vuosia ja vuosia. Tää osa reissusta oli varmaan kaikkein mieltäkohahduttavin koska oon kuullut monia monia kertomuksia sieltä mutta ne on tuntunut enemmän iltasaduilta viihdyttämismielessä. Luulen että nyt oli kyseessä sama homma kun sillon kun ihka ensimmäistä kertaa vieraillessani New Yorkissa nousin bussista ja kävelin omilla jaloillani niitä katuja ja tajusin että ne ei olekaan lavasteita. Tällä kertaa tulin lähes surulliseksi siitä että mulle ne kertomukset on vaan tarinoita, valtava lohko jonkun mulle tosi läheisen ihmisen elämää. Ajatus siitä etten tulis koskaan olemaan osa niitä tapahtumia, oli melko hiljentävä. Sen takia en voinut olla ajattelematta että mun on saatava omat muistoni sieltä. Kun oli aika nousta bussiin, huomasin jo tekeväni totisia suunnitelmia joissa unohtaisin koulun, menisin naimisiin, hankkisin töitä ja alkaisin kaavailla seuraavaa etappia eli New Yorkiin muuttamista Brettin kanssa. Reissun aikana huomasin miten paljon se ikävöi sinne, miten siellä se on somebody.


Arvasin kyllä että mitä kauemmas mentiin, sitä kauemmas ne suunnitelmat jäi. Bostoniin saapuessa löysin taas päätökseni kouluun menemisestä ja päättelin että New Yorkissa nyt tulee hulluja ideoita ja ehkä vois välillä olla fiksukin. Mutta sitten iski ajatus että mikä ylipäätään on fiksua? Mä uskon että jos kulkee koko ajan eteenpäin (ei välttämättä konkreettisesti mutta kunhan ei jämähdä) ja tekee just sitä mistä itse saa eniten irti eikä mokaile, päätyy kyllä varmasti johonkin hyvään. New Yorkissa tulee hulluja ideoita, totta, mutta ei mua haittais mennä niiden mukana. Brett sanoi että kaikkein pahinta on se että kun on tarpeeks kauan poissa, alkaa ajatella että ei tää niin paha ole. Unohtaa sen mitä elämä vois olla. Itse asiassa, miks kukaan tekis jotain muuta kun just sitä mikä tekee kaikkein onnellisimmaks, mitä se sit onkin? Tietysti ei se oo aina mahdollista mutta on se joskus.

Nonsense

- So we'll do it? Stay together?


- This situation is a bitch but the bottom line is that neither of us wants to break up. It's going to be hard but I want to try at least. Besides, we've practically already done it once.


- I don't want to try. I say either we won't do it or we'll definitely do it. No trying.


- Then we'll do it.


- Well what do you want to tell people?


- I guess that, I have a boyfriend but he lives in Boston, long story. What are you going to say?


- I want to say that my wife went to study something important.