Bussimatka kesti 7 tuntia normaalin 4 tunnin sijaan koska perjantain päiväliikenne oli tällä kertaa erityisen karsee. Kun vihdoin päästiin Chinatowniin, suunnattiin aika suoraan Brooklyniin Goodbye Blue Mondayhin. Herättyäni bussimatkan aiheuttamasta aivotoiminnan vajauksesta ja alettuani jutella ihmisille olo alkoi jo parantua ja New York-mode alkoi tehdä paluuta. Tuntui oudolta ja tosi hyvältä ite vihdoin päästä näkemään pieni silmäys New Yorkin antifolk scenesta josta Brett on puhunu niin paljon. Ekana paikanpäälle saapuessa eniten kuultu lause oli varmaan "It's been years!". Mut otettiin tosi hyvin vastaan, ihmiset oli ihan älyttömän kivoja, ja olo mega tervetullut. Illan aikana soitti viisi eri bändiä/artistia. Brettin osuus meni hyvin ja se oli itekin tyytyväinen koska mokia ei sattunut haastavuudesta huolimatta. Olin kyllä jo kuullut koko esityslistan moneen kertaan kotona ja tykkäsin jo silloin mutta tykkäsin nytkin. Brettin kaveri Dashan (jonka luona Harlemissa oltiin yötä) soitti myös bändinsä kanssa (Huggabroomstik) ja kolmas josta pidin oli Erin Regan jota kävin jututtamassa hyvän keikan jälkeen ja se anto mulle sen levynkin. Musiikkielämysten jälkeen chillailtiin vielä hyvän aikaa ennen Harlemiin siirtymistä.
Aamulla Dashan ja sen tyttöystävä Suze oli duunannut lauantai-henkisen luksus-aamiaisen ja sen jälkeen oli vielä kuuteen asti aikaa ennen kotiinpaluuta. Kulutettiin se Manhattanin Lower East Sidella jossa Brett asui vuosia ja vuosia. Tää osa reissusta oli varmaan kaikkein mieltäkohahduttavin koska oon kuullut monia monia kertomuksia sieltä mutta ne on tuntunut enemmän iltasaduilta viihdyttämismielessä. Luulen että nyt oli kyseessä sama homma kun sillon kun ihka ensimmäistä kertaa vieraillessani New Yorkissa nousin bussista ja kävelin omilla jaloillani niitä katuja ja tajusin että ne ei olekaan lavasteita. Tällä kertaa tulin lähes surulliseksi siitä että mulle ne kertomukset on vaan tarinoita, valtava lohko jonkun mulle tosi läheisen ihmisen elämää. Ajatus siitä etten tulis koskaan olemaan osa niitä tapahtumia, oli melko hiljentävä. Sen takia en voinut olla ajattelematta että mun on saatava omat muistoni sieltä. Kun oli aika nousta bussiin, huomasin jo tekeväni totisia suunnitelmia joissa unohtaisin koulun, menisin naimisiin, hankkisin töitä ja alkaisin kaavailla seuraavaa etappia eli New Yorkiin muuttamista Brettin kanssa. Reissun aikana huomasin miten paljon se ikävöi sinne, miten siellä se on somebody.
Arvasin kyllä että mitä kauemmas mentiin, sitä kauemmas ne suunnitelmat jäi. Bostoniin saapuessa löysin taas päätökseni kouluun menemisestä ja päättelin että New Yorkissa nyt tulee hulluja ideoita ja ehkä vois välillä olla fiksukin. Mutta sitten iski ajatus että mikä ylipäätään on fiksua? Mä uskon että jos kulkee koko ajan eteenpäin (ei välttämättä konkreettisesti mutta kunhan ei jämähdä) ja tekee just sitä mistä itse saa eniten irti eikä mokaile, päätyy kyllä varmasti johonkin hyvään. New Yorkissa tulee hulluja ideoita, totta, mutta ei mua haittais mennä niiden mukana. Brett sanoi että kaikkein pahinta on se että kun on tarpeeks kauan poissa, alkaa ajatella että ei tää niin paha ole. Unohtaa sen mitä elämä vois olla. Itse asiassa, miks kukaan tekis jotain muuta kun just sitä mikä tekee kaikkein onnellisimmaks, mitä se sit onkin? Tietysti ei se oo aina mahdollista mutta on se joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti