Kelailin tossa

Tropiikki-tiistaina mä ja Brett päädyttiin suunnittelemattomalle piknikille eli retki alkoi kävelynä ja jatkui 7elevenin kautta Jamaica Pondille (totta kai asettautuen herkkuinemme suoraan ohikulkevien lenkkeilijöiden näkökentälle). Siinä piknikin aikana ja sen jälkeen meidän jatkaessa retkeä tajusin että mun uudelleenkotiutuminen taitaa olla aika valmista tavaraa. Ainahan uuteen maahan tullessa (no uuteen ja uuteen) kestää hetken ennen kuin se meininki kunnolla tarttuu ja sitten taas kun sieltä lähtee, kestää hetken ennen kuin se laantuu. Edellisillä kerroilla täältä takaisin Suomeen lähtiessä se suurin kulttuurishokki on ehkä ollut se tietyn tuttavallisuuden puuttuminen. Lueskelin vähän noita ihan ensimmäisiä tekstejä ja jo siellä puhuin samasta asiasta. Tämän lukeminen varsinkin pisti miettimään kun siellä puhun siitä millaiset fiilikset oli ihan ekalla asettautumiskerralla. Tuntuu hullulta että pian ton kirjoittamisen jälkeen kaikki muuttuikin ihan täysin ja nyt yli 1½ vuotta myöhemmin asun taas täällä ja meininki on toisaalta samanlaista, toisaalta ihan erilaista. Se "tietty kuuluvuuden tunne" jonka jo silloin tunsin, on näiden 2 viimeisen viikon jälkeen taas eri mittakaavassa koska nyt en tunne itseäni niin kovin vierailijaksi. Ympäristö ei ole enää uusi ja esimerkiks sillon tropiikki-tiistain kävelyllä mulla oli ihmeellisen itsetietoinen olo. Emmä tiedä. Jotenkin ei-ulkomaalainen olo. Ensinnäkin meillä oli keskenään hyviä keskusteluja ja hauskoja juttuja molempien puolelta (yhä, siis yhä saan yllättyä joidenkin tarinoiden hulluudesta ja hauskuudesta ja uskomattomuudesta) ja omastakin puolesta tuntuu etten vielä ole antanut kaikkea mitä mulla on annettavana, eli sikäli on tilaa kulkea paljon eteenpäin. Toiseksi osaan olla rennommin myös ihan tuntemattomien seurassa. Kotimatkalla poikettiin yhteen vastikään avattuun skeittikauppaan jossa oli juuri seinän maalaus meneillään ja jätkä joka sitä väänsi, oli onnistunut saamaan itselleen ammatin graffitien maalaamisesta. Nyt se kiertää maata tehden tilaustöitä. Tuolla Amerikka-tekstissä kirjotan asioiden tekemisestä yksin ja niin se menikin alussa. Nyt kun vertaan omaa asennettani ympärillä oleviin ihmisiin, huomaan suhtautuvani paljon rennommin kaikennäköiseen kanssakäymiseen tuntemattomien kanssa. Heitän helpommin läppää vaikka kaupan kassalla ajattelematta asiaa sen suuremmin, kommentoin jos on kommentoitavaa metrossa vieressä istuvan koirasta ja kaikkea tällasta. Juttelin tän taiteilijajäbän kanssa varmaan puolisen tuntia ja ansaitsin räppinyrkinkin jostain hyvästä mielipiteestä ja olin et i'm soooo coooool niinku. No emmä ny. Ei mua cooliks noin vaan tehdä mutta suurin ero on ehkä siinä etten tunne siihen tarvettakaan ja annan fiiliksen olla mikä se milloinkin on. Isossa kaupungissa joka on täynnä ihmisiä tällainen ajattelutapa on osoittautunut melko käteväksi.


Tää sosialisoituminen on osittain varmasti Brettin ansiota koska se on tosi semmonen ja seura tekee kaltaisekseen. Eilen kun saatoin sen duuniin ja olin päättänyt jatkaa siitä kahvilaan piirtelemään, mulla oli hirmu hupaisa olo ja löydettiin matkanvarrelta semmoinen pieni pyörillä kulkeva laatikosto ja päättettiin ottaa se messiin ja viedä kotiin. Mun levoton olo tarttui ja oltiin molemmat yksiä vitun hihittelijöitä. Kun jatkoin matkaa kahvilaan sen laatikoston kanssa eikä piirtämisestä tullut mitään siinä olossa, otin tarjoilijan messiin ja jatkoin hupsuilua. Tällanen muuttuminen mussa täällä tapahtuu ja oonkin miettinyt että oonko ihan eri ihminen täällä kun Suomessa. No tuskin, mutta se on jännä ajatus. Ei nyt missään nimessä pelkkää sosialisoitumista mutta jotain henkistä kasvua ja itsenäisempää oleilua ja asioiden pohdiskelua. Eikä joka päivä tietenkään tunnu siltä että tää on jotain mun elämän parasta aikaa. Joinain päivinä vain.

Tuhannetta kertaa Quincy

Nyt on aika mahtava hetki. Tää kaupunki päätti ilmeisesti yhdessä yössä alkaa leikkiä tropiikkia ja kun ensimmäiseksi aamulla astuin parvekkeelle, naamalle lehahti semmonen kuuma kostea tuulahdus. Järkeilin, että tällaisella hetkellä on aika perkeleen hyvä asettautua parvekkeelle vaniljakahvin kanssa ja välillä leikkiä viidakkoa antaen näkökenttäänsä mahtua vain talon edessä kasvavat puut jotka niin kauniisti viheriöitsien tuovat sielulle rauhan ja lintujen laulu mi kaiken kruunaa.


Kyllä vain tällaisella hetkellä runosuonikin kukkii paljon paremmin kuin esim. eilen illalla kun koitin saada aikaan tekstiä pimeässä huoneessa, vieressä kahvikupposen sijaan kipeä mies. Mutta palataanpa aiheeseen joka viimeksi jäi kesken; Quincyvierailuun.


Voi tytöt ja pojat sitä oli sitten odotettu. Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut välillä oikein rintaapuristavia ikäväaaltoja kun oon katsonut taaksepäin sitä jokapäiväistä elämää jota siellä asuessani elin ja kummastellut sitä kuinka simppelin onnellinen voi ihminen olla ihan pelkästä rakkaudesta. Siitä on yli vuosi aikaa kun oon viimeksi ollut osa näiden poikien jokapäivää ja juku että sellanen on pitkä aika lähes 3-vuotiaalle. Paras tervetulotoivotus mitä olisi voinut kuvitella oli kun pikku Pessi lähti juoksemaan vastaan tietäen tasan kuka sieltä tulee. Hän tosin kutsui mua tätinsä nimellä mutta ei se niin tarkkaa... Vietettiin poikien kanssa laatuaikaa pihalla jutellen ja leikkien vanhoja ja uusia leikkejä. Oli hymy herkässä koko ajan ja itse asiassa siitä kirjoittaessakin on vaikea olla hymyilemättä. Loppujen lopuksi viivyin siellä lähemmäs kahteentoista asti -- Poikien mentyä nukkumaan oli aikuisten vuoro kreisibailata. Emil oli lähtenyt viikonlopuksi Kanadaan, mutta kaksi Varpun kaveria Suomesta tuli paikkaamaan illanistujaisiin. Kreiseily meni niinkin pitkälle että otettiin muutama olut pizzan kylkiäisiksi ja istuttiin pöydän ääressä juttelemassa. Lähdin viimeisellä metrolla ihan älyttömän hyvillä mielin. Ihan outoa oli kyllä lähteä "kotiin" paikasta joka oli mulle koti aina ennen. 


Vuokraisäntä tuli äsken käymään, rupattelin sen kanssa tovin tässä parvekkeella. Siisti mies! Se asuu tässä samalla kadulla ja kutsui meidät ens viikolla sen kotiin pihajuhliin. Ai että kyllä tällä hetkellä on joka tavalla hyvä mieli. Se on tätä simppeliä onnea.

Sadatta kertaa Copley Square

On hyvä mieli. On ollut kiva viikonloppu tähän asti. Nyt pitäis olla koko huusholli tyhjänä ainakin pari tuntia ja suunnitelmissa on kuluttaa se kotivaatteissa sunnuntaimielellä. Avasin parvekkeen oven ja istahdin keittiön pöydän ääreen vieressäni kahvikupponen very vanilla -soijamaidolla. Seuraavaksi aion kirjoittaa.


Perjantaina lähdin kylille ekaa kertaa oikeen turistimielellä. Varpun äiti/mun äidin hyvä kaveri Päivi on just viidettä kertaa Quincyssa kyläilemässä eikä ollut vielä käynyt "kunnon" Bostonissa lainkaan joten mä lähdin paikannäyttäjäksi. Tavattiin Park Streetillä, käveltiin Boston Commonin läpi Copleyn kautta Newbury Streetille jossa käytiin syömässä Trident-kirjalounaskahvilassa. Lounastamisen jälkeen oltiin niinkin turisteja että otettiin vanhakunnon nähtävyys-ajelu. Ihanaa. Oli kaiken kaikkiaan tosi mukava iltapäivä ja kivaa vaihtelua ottaa jotain typeriä kuvia typeristä kirkoista ja rakennuksista joista ei edes tiedä mitä ne on, mutta myös kertoa juttuja omista lempipaikoista ja näyttää kaupunkia muka jo niin lokaalina.


Lauantaina maailmanloppu ei tullutkaan, se on aina ihan kivaa. Olin sopinut Quincy-hengailua illaksi ja päivällä Brett oli menossa Copleylle skeittaamaan ennen töitä niin päätin lähteä mukaan nauttimaan ihanasta aurinkoisesta päivästä samoin kuin miljoonisen muuta kuten perillä kävi ilmi. Bart oli myös mestoilla ja pojat kävi välillä viihdyttämässä mua samalla kun veti henkeä. Meininki oli jotenkin tosi kesäinen ja hauska ja ihmiset istuskeli nurmikolla ja kävi ostamassa jäätelöä kärrystä ja linnut lenteli ja mä nautiskelin hyvästä mielestä ja aamupalabagelista puistonpenkillä, kattelin ihmisiä hymy herkässä. En malta odottaa että joka päivä on lämmintä ja voi olla noin useammin.

Kuvat ei ole itse otettuja vaan nolosti googletettuja. Tuntui vaan että oon viettänyt, vietän ja luultavasti vielä tulen viettämään sen verran aikaa Copleylla että voisi jopa olla kuvien aika. Ylemmässä näkyy Copley Square Fountain jossa ei ole tällä hetkellä vettä ja jossa yleensä juurikin jengi skeittaa niin kauan kun poliiseja ei näy. Siihen se hauska tyssäsi tälläkin kertaa ja siinä kohtaa mä lähdin omille teilleni.


Quincystä myöhemmin jotten ihan mahdottoman pitkäksi päästä tekstiä karkaamaan. Kahvinlirutkin alkaa jäähtyä joten mä laitan pisteen tähän.

Random

Voi hyvä luoja sentään miten pieni ja random maailma.


Taustatietoja: Sillon kun tutustuin Brettiin Copley Squarella, juttelin hetken myös sellasen Daniellen kanssa. Se oli ainoa kerta kun tapasin koko ihmisen mutta ollaan silti yhä facebook-kavereita ja oon kuullut pitkin matkaa siitä maailman ihmeellisimpiä juttuja ja mulle onkin muodostunut siitä ehkä jollain lailla, no, tärähtänyt kuva, ja ilmeisesti siihen törmää ainoastaan maailman randomeimmissa paikoissa kuten jossain syrjäisessä rautakaupassa tai jakamassa jotain lentolehtisiä tai mitä tahansa minkä voi viskata luokkaan random. Nykyään tunnen sen nimellä Crazy-Danielle.


Lisää taustatietoja: Yks meidän perhetuttu, Len (86 v), asuu Floridassa ja oltiin porukoiden kanssa kyläilemässä sen luona muutama vuosi sitten. (Maailman siistein vanhus by the way vaikka se ei olekaan tarinan pointti.) Lenin poika, Len Jr. (60jotain v), asuu Bostonissa ja tavattiin sekin Floridan reissulla. Kun mä 2009 alussa sain tietää lähteväni Bostoniin, sain porukoilta lahjaksi semmosen Boston-turistioppaan ja siinä oli Harvard -aukeamalla kuva miehestä joka näytti täsmälleen Len Juniorilta mutten osannu sanoa varmaksi koska mulla ei ollut mitään vertailukuvaa siitä. Äsken tää pulpahti jostain mieleen ja päätin koittaa onneani jos Len Juniorista löytyis netistä kuva ja löytyihän se facebookista. No, nyt selvisi paitsi että se todella on siinä turistioppaan kuvassa, se tuntee jollain ihmeen kaupalla Daniellen.


Puhuin just puhelimessa Brettin kanssa ja kerroin tän ja kun tultiin kohtaan "et ikinä arvaa kuka on yhteinen kaveri", niin se heitti hatusta Crazy-Danielle. Se oli lähinnä retorinen kysymys ja mun kummallisuuksien sietokyky oli jo valmiiks tulvimassa yli äyräiden. Nyt en enää tiedä kumpi oli oudompi sattuma, tää vai se että Len Jr. ja Crazy-Danielle tuntee toisensa.

Uusi arki, vanhat kujeet

Arki on mukavaa. Toistaiseksi en niitä edellämainittuja "sairasta paskaa!" -tilanteita ole vielä päässyt todistamaan, vaan alku on lähtenyt rullaamaan rauhallisissa merkeissä. Yhä vielä on ilmassa totuttelun makua tähän täysin uudenlaiseen eloon, koska vaikka siis yllättävän helpolta tuntuu tulla toimeen saman katon alla, ei itestäkään vielä tunnu täysin uskottavalta se että mä en ole menossa yhtään mihinkään vielä pitkään aikaan.

Tässä kuvia kämpästä:

Sää on ollut vähän perseestä. Viime vuonna Bostonissa oli kevät jo maaliskuussa ja näihin aikoihin päivittäin reippaasti yli 20 astetta. Nyt täällä vaan sataa joka päivä. Tänään oli niin sumuista että vähänkään korkeampien rakennusten huippuja ei näkynyt. Aurinkoista on ollut tasan yhtenä päivänä, jolloin vietettiin Park Streetillä/Boston Commonissa muutama tunti ja molemmat käytännössä nukahdettiin istuma-asennossa yksille rappusille aurinkoon voipuneina lentomatkasta, duunipäivästä, kuka mistäkin. Hyväsydäminen nistirouva tuli tarjoamaan auttavaa kättä (korjaavia pillereitä) luullen meitä hengenheimolaisiksi mutta kieltäydyttiin kohteliaasti siitä huvista. Sitten mentiin siihen vegaani-thairavintolaan josta oon nähnyt päiväunia koko vuoden ja joka oli ihan vakio aina ennen. Mulla on sellanen fiilis että yks tarjoilijanainen jopa muisti meidät, ainakin yltiöhymystä päätellen. Sen vierailun jälkeen tunsin taas olevani henkisesti ehyt. Aaaaaah...

Niin ja herrajumala, kyllä se nyt vaan on niin kun uumoilinkin että kasvissyönniks tää pelleily nyt ihan oikeasti taittuu. Ei kai siinä, ei se mua niin haittaa kun en mä lihaa sinänsä tarvitse toisin ku joskus aikoina kun olin vakaasti sitä mieltä ettei musta tehdä kasvissyöjää sitten millään. Se on vaan niin paljon helpompaa olla tarvitsematta tehdä kahta eri ruokaa ja onhan toi vegepelleily nyt semi moraalinen teko loppujen lopuksi. Jos se kerran merkitsee Brettille jotain niin enköhän mä tähän pysty. Itse asiassa vitut, jos se löytäis tarpeeks hyvän syyn ruveta syömään vaikka pelkkiä käpyjä niin luultavasti haluaisin edes yrittää olla osa sitä. Jos se tosiaan olis niin pirun tärkeetä.

Nyt nykyhetkeen. Tänään päätin lähteä itekseni iltakävelylle downtownille kuten aina alkualkuaikoina ja uskaltauduin Newbury Comicsiin vaikka tiedänkin että siellä tulee jumalaton tarve haalia kaikki. Tahdonvoimalla sain kuin sainkin jäätyä vain tsiigailuasteelle. Pinssit ja tarrat oli kyllä heikko kohta -- nauroin niitä yhden vähän iäkkäämmän kanssatsiigailijan kanssa varmaan 10 minuuttia.

Kohta nukkumaan. Loppuviikkoon toivoisin ja olettaisin sisältyvän hengailua presidenttien kaupungissa, Quincyssa, entisessä matalassa majassani ja erään melko huippurakkaan perheen seurassa.

Loppu ja alku

Jaa, oliskohan nyt sopiva sauma antaa Sveitseilylle ansaitsemansa päätös ja lähettää blogillisesti käyntiin tää uus elämä.

Pari viimistä Geneven-viikkoa meni kuin menikin ihan pikavauhtia; päätin jo hyvissä ajoin että annan sen ajan vaan liukua ilman mitään sen suurempia paineita tai stressiä siitä mitä vielä tarttis ehtiä niin lähteminen sujuu helpoiten sitten sillä tavalla. Kaiken kaikkiaan oli mukava vuosi, vaikka jollain lailla olisin ehkä halunnut siitä enemmän irti. No totta kai ihan kaikesta haluais saada irti niin paljon kuin mahdollista ja useimmiten se ei vaan onnistu joka on sinänsä ihan normaalia. Eikä siinä mitään. Mutta annetaan nyt silti kiitokset Genevelle.

Viikot Suomessa hujahti tietysti kuin itse hujaus ja ihan mahtavissa merkeissä parhaita kavereita nähdessä. Elliotkin siinä pyörähti viideksi päiväksi katsastamaan Turun ja Helsingin. Ja sitten, ennen kuin huomasinkaan, kurssi oli jo kohti kesää Amerikassa.

Mä olin vähän kahden vaiheilla jatkanko blogia täällä ja jos jatkan, missä muodossa ja mihin asioihin keskittyen. Kokemuksen syvään rintaääneen jos on uskominen, täältä irtoaa kiinnostavampaa jutunjuurta kuin Sveitsistä. Siellä oli jotenkin liian tavallista, rauhallista ja samanlaista. Amerikassa mua kiehtoo se, että vaikka täällä tuleekin useammin niitä "sairasta paskaa!" -tilanteita, niin tulee myös niitä positiivisia juttuja samalla mittakaavalla. Laaja skaala. Kyl sä tiät. Toinen juttu mikä mietitytti oli se, että mun juttu ei kyllä tasan ole kirjottaa blogia vaan jostain parisuhteesta tyyliin "Twelve-o-two: Life of K and B". City of presidents -aikoina juttua kyllä tuli paljonkin Brettistä ja kaikesta mitä tehtiin yhdessä ja luulen että kyllä nytkin varmasti kun kerran asutaan yhdessä, mutta koitan ujosti lupailla ettei tästä mitään ihan törkyistä tunteilublogia tule. Ihan hyvä lähtökohta on kai se, että niitä juttuja mitä on hauska kirjottaa, on yleensä myöskin hauska lukea.

No niin. Saapuessani Bostonin lentokentälle olin vähällä saada sätkyn, kun mut ohjattiin taas siihen samaan huoneeseen jossa olin lähes 2 vuotta aikasemmin kokenut elämäni siihen saakka kuumottavimmat hetket (lue lisää täältä). Tällä kertaa ne ei kuitenkaan halunnut pitää mua siellä hiillostettavana kahta tuntia kuten viimeks, vaan kysyikin vaan että aionko tällä kertaa majailla samassa osoitteessa kun 2009 syksyllä. Sanoin että en, ja parin lisä-rutiinikysymyksen jälkeen olin vapaa lähtemään.

Sen jälkeen alkokin sitten ihan kunnolla jännittämään, nimittäin nyt ei ollut enää muuta jäljellä kun kävellä niistä ovista ulos. Brett oli vastassa ja kun näin sen, ei tasan tuntunu luonnolliselta että se on siinä konkreettisesti eikä vaan äänenä puhelimen päässä tai valokuvana. Ei kai se ihme – laskin että vuosi ja viikko ja päivä siinä vierähti. Rauhoittumisen jälkeen alkoi jostain syystä ujostuttaa ja sitten vasta aloin tajuta että hei Boston, se kaupunki, on myös nyt tässä ympärillä ja tuli mieletön nostalgiakuohu vaan jo ihan jostain metrokuuluttajan äänestä. Sen jälkeen alkoi taas jännittää kun oltiin melkein kotona ja näkisin ihan pian millaiseen mestaan kohta asettaudun. Jonkunlaisen kuvan olin jo ehtiny muodostaa kuvailujen perusteella siitä asunnosta enkä joutunu pettymään. Ensivaikutelma oli kodikas ja semmonen oman oloinen.

Ekojan päivien tapahtumia ja fiiliksiä seuraavalla kerralla, nyt ei enää muuta lisättävää kuin että hyvin menee!