Loppu ja alku

Jaa, oliskohan nyt sopiva sauma antaa Sveitseilylle ansaitsemansa päätös ja lähettää blogillisesti käyntiin tää uus elämä.

Pari viimistä Geneven-viikkoa meni kuin menikin ihan pikavauhtia; päätin jo hyvissä ajoin että annan sen ajan vaan liukua ilman mitään sen suurempia paineita tai stressiä siitä mitä vielä tarttis ehtiä niin lähteminen sujuu helpoiten sitten sillä tavalla. Kaiken kaikkiaan oli mukava vuosi, vaikka jollain lailla olisin ehkä halunnut siitä enemmän irti. No totta kai ihan kaikesta haluais saada irti niin paljon kuin mahdollista ja useimmiten se ei vaan onnistu joka on sinänsä ihan normaalia. Eikä siinä mitään. Mutta annetaan nyt silti kiitokset Genevelle.

Viikot Suomessa hujahti tietysti kuin itse hujaus ja ihan mahtavissa merkeissä parhaita kavereita nähdessä. Elliotkin siinä pyörähti viideksi päiväksi katsastamaan Turun ja Helsingin. Ja sitten, ennen kuin huomasinkaan, kurssi oli jo kohti kesää Amerikassa.

Mä olin vähän kahden vaiheilla jatkanko blogia täällä ja jos jatkan, missä muodossa ja mihin asioihin keskittyen. Kokemuksen syvään rintaääneen jos on uskominen, täältä irtoaa kiinnostavampaa jutunjuurta kuin Sveitsistä. Siellä oli jotenkin liian tavallista, rauhallista ja samanlaista. Amerikassa mua kiehtoo se, että vaikka täällä tuleekin useammin niitä "sairasta paskaa!" -tilanteita, niin tulee myös niitä positiivisia juttuja samalla mittakaavalla. Laaja skaala. Kyl sä tiät. Toinen juttu mikä mietitytti oli se, että mun juttu ei kyllä tasan ole kirjottaa blogia vaan jostain parisuhteesta tyyliin "Twelve-o-two: Life of K and B". City of presidents -aikoina juttua kyllä tuli paljonkin Brettistä ja kaikesta mitä tehtiin yhdessä ja luulen että kyllä nytkin varmasti kun kerran asutaan yhdessä, mutta koitan ujosti lupailla ettei tästä mitään ihan törkyistä tunteilublogia tule. Ihan hyvä lähtökohta on kai se, että niitä juttuja mitä on hauska kirjottaa, on yleensä myöskin hauska lukea.

No niin. Saapuessani Bostonin lentokentälle olin vähällä saada sätkyn, kun mut ohjattiin taas siihen samaan huoneeseen jossa olin lähes 2 vuotta aikasemmin kokenut elämäni siihen saakka kuumottavimmat hetket (lue lisää täältä). Tällä kertaa ne ei kuitenkaan halunnut pitää mua siellä hiillostettavana kahta tuntia kuten viimeks, vaan kysyikin vaan että aionko tällä kertaa majailla samassa osoitteessa kun 2009 syksyllä. Sanoin että en, ja parin lisä-rutiinikysymyksen jälkeen olin vapaa lähtemään.

Sen jälkeen alkokin sitten ihan kunnolla jännittämään, nimittäin nyt ei ollut enää muuta jäljellä kun kävellä niistä ovista ulos. Brett oli vastassa ja kun näin sen, ei tasan tuntunu luonnolliselta että se on siinä konkreettisesti eikä vaan äänenä puhelimen päässä tai valokuvana. Ei kai se ihme – laskin että vuosi ja viikko ja päivä siinä vierähti. Rauhoittumisen jälkeen alkoi jostain syystä ujostuttaa ja sitten vasta aloin tajuta että hei Boston, se kaupunki, on myös nyt tässä ympärillä ja tuli mieletön nostalgiakuohu vaan jo ihan jostain metrokuuluttajan äänestä. Sen jälkeen alkoi taas jännittää kun oltiin melkein kotona ja näkisin ihan pian millaiseen mestaan kohta asettaudun. Jonkunlaisen kuvan olin jo ehtiny muodostaa kuvailujen perusteella siitä asunnosta enkä joutunu pettymään. Ensivaikutelma oli kodikas ja semmonen oman oloinen.

Ekojan päivien tapahtumia ja fiiliksiä seuraavalla kerralla, nyt ei enää muuta lisättävää kuin että hyvin menee!