Lunastus osa 2.

Torstai-yöllä mut laitettiin hommiin. Cambridgessa on seafood-grill nimeltä East Coast jonka omistajat olivat päättäneet että mesta kaipaa maalausta. Jos joskus menette niin kiinnittäkääpä huomiota kauniin tasaiseen maalipintaan ja nostakaapas sitten hattua tarpeeksi korkealle mielessänne että sitä on väännetty työtunnein 00:00-08:00 silmät niin perkeleen ristissä ja joutuen kuuntelemaan jotain vihoviimeistä poppiradiota Bartin hoilatessa ja kalustetalo Maskun sponsoroima "Sauvakävelyn MM-kilpailut" -paita päällä.

Meitä oli siellä neljä; mä, Brett, Bart ja Brandon. Oli se loppujen lopuksi ihan leppoisaa mutta se kai olikin se ongelma. Jos tolla tahdilla väännetään koko homma loppuun niin siihen menee ainakin kuukausi ja noilla työtunneilla mielummin painaisin täysillä kun paikanpäälle ollaan kerran vaivauduttu. Tällä kertaa oli vaan pääasiassa rentoa -- itse työ oli ihan mukavaa (voi olla että sillä oli jotain tekemistä asian kanssa että mun ei tarvinnut taivuttaa itseäni niihin kaikkein hankalimpiin koloihin) ja työseura leppoisaa. Brandonia olin nähnyt tätä ennen viimeks noin puoltoista vuotta sitten ja Bart nyt vilahtelee joka toinen päivä jossain. Se on kyllä yks vitun ilopilleri koko jätkä. Ei voi moikatakaan normaalisti vaan aina tyyliin "YOYOYO WHAT UP". Yleensä sen seura ihan ilostuttaa kovin mutta väsyneenä maalaus-yönä tais olla eka kerta ku tuli vaan olo et jumalauta pää kiinni jo.

Lauantai! Koko Boston oli Stanley Cupin voiton aiheuttaneessa huumassa kun kaupunkia kiersi Bruins-paraati jossa oli pelaajat mukana. Paraati lähti kello 11 Garden-areenalta ja kulki downtownin läpi Copleylle saakka. Mä olin saanut raahattua itseni kello 12 Copleylle odottamaan juhlakalujen näyttävää saapumista mutta kestin paikan päällä ehkä puolisen tuntia kuumempaakin kuumemmassa väenpaljoudessa edeten metri minuutissa -tyyliin kunnes oli pakko päästä pois. En siis nähnyt koko paraatia mutta järkeilin että tuskin olisin nähnyt vilausta enempää sittenkään vaikka olisin jääny odottamaan ja siihen mennessä etenemisvauhti olis hidastunut varmaan metriin tunnissa. 

Luultavasti ainakin 50% Bostonilaisista oli ahtautunut katsomaan paraatia joista 80% kännissä joista 90% idiootteja (loput 10% sammunut). Ehkä sen olis kestänyt jos itekin olis ollut yhtä hauskassa mielentilassa mutta tällä kertaa oma pullo oli jäänyt matkasta ja mä hilpasin. Hilpasin kohti rauhallisempaa ympäristöä ja mukavampaa seuralaisporukkaa eli Wollaston beachille Quincy-perheen ja edellisenä päivänä niiden luona viipymään tulleen Merin kanssa. Vaikka ensimmäiset kymmenisen metroa jouduttiin päästämään ohi ja senkin jälkeen mun jäätyä muiden matkasta väkijoukon pursutessa ovista, päästiin lopulta Quincyyn asti onnellisesti, vaikkakin erittäin matalahappisen ja hikisen metron kyydissä. Tämän kaiken jälkeen tuntui entistäkin paremmalta päästä kahlailemaan, rakentamaan hiekkalinnaa (varmaan ite enemmän innoissaan ku pojat) ja syömään perinteistä New England Clam Chowderia (simpukkakeittoa) rannalla. Illalla Quincyssa oli vielä Flag day-parade eli aika lailla rauhallisempi paraativaihtoehto jossa oli mahdollisuus tsiigailla rennosti kadunvarrelta.

Niin, ja tosiaan törmästin tossa maaaaaaa?nantaina yhteen jätkään joka jostain syystä oli aina näköetäisyydellä kun olin ekaa kertaa Bostonissa 2009 syksyllä. No okei, ehkä ihan tosi hurjaa liiottelua mutta siis juttelin sen kanssa joskus metrossa mun Obey-paidasta ja siitä viikko pari niin se tuli taas vastaan randomilla ja jäin sillonkin juttelemaan. Nyt oltiin Brettin kanssa käymässä Blvd-skeittikaupassa ja se istu portailla kun mentiin sisään ja kesti hetken miettiä että mistä mä tunnen ton kunnes muistin ja menin morjenstaa että hei, Jake, right? Mulla oli jopa se sama Obey-paita päällä. Kyllä mulla oikeesti on muitakin vaatteita, kyllä se oikeesti oli kumma sattuma!

Seuraavaksi koittaa ihan oikea seikkailu: NEW YORK!!! Lähdetään huomenaamulla viikonlopuksi koska Brettillä on siellä soolokeikka. Siisteintä tässä on että kun se sai tietää että mä oon tulossa kesäksi Bostoniin, se varasi sen keikan jotta mä voisin mennä katsomaan ja näkisin kuin siisti se on ja rakastuisin siihen. Nyt nähdään oliko vaivan arvoista tulla tänne asti koska jos se ei ole tarpeeksi hyvä, luonnollisesti joudun pakkaamaan kamat ja lähteä etsimään oikeaa rock-tähteä. Minullehan kelpaa vain paras.

Lunastus osa 1.

Haha1: Suuri "lupaus" kuulosti vahingossa siltä, että sen pointti on herätä joka päivä kahdeksalta. Todellisuudessa tarkoitus oli vaan alkaa yleisesti seikkailemaan.


Haha2: Varmaan kerran viime viikolla oikeasti toteutin tämän heräämisjutun kirjaimellisesti...


...mutta tekemistä kehittyi loppujen lopuksi aika paljon. Heti viime tekstin kirjoitettuani lähdin Tridentista polkemaan muka ihan nopsasti käymään Cambridgessa, mutta matkalla sinne mut yllätti ihan järkyttävä sade joka sai mut paitsi kastumaan läpimäräksi, myös ulisemaan ääneen epämukavaa oloani ja saattamaan sen melko kovaäänisesti ja ehkä vähän vähemmän mukavaan äänensävyyn myös mm. liian hitaasti kulkevien liikenteenkävijöiden tietoon. Kun pääsin perille, olin ilmeisesti just sen näköinen että ennen kun olin edes ehtinyt baaritiskille asti, Bart (joka siis myös on siellä töissä) sanoi "You look like you need a beer". Sain myös ilmaisen Flat Top Johnny's -T-paidan joka pelasti mut olemalla kuiva vaatekappale. Taas kerran päädyinkin viettämään siellä koko illan tiskin takana tällä kertaa oikeasti näyttäen työntekijältä sen paidan takia. Tasaisin väliajoin jouduin käännyttämään asiakkaita kertomalla että sori, en oo töissä täällä, ja aiheuttamaan hämmennystä. Mutta myös sain välillä leikkiä työntekijää esim. auttelemalla lasien kanssa ja neuvomalla missä on vessa ja muuta yhtä simppeliä. Oli ihan hauskaa leikkiä työssäkäyjää.

Tiistaina sain Kalifornialaisen vieraan suoraan Ranskasta. Viime marraskuussa Arcade Firen keikalla tutustuin Alexiin (Lyon osa 2 - Lyon), joka oli viime vuoden Lyonissa vaihto-oppilaana ja joka nyt kotiinpaluumatkalla pysähtyi Bostoniin pariksi päiväksi ja tietysti lupauduin viihdyttämään sitä. Meillä on semi ahdasta nukkumapaikkojen puutteesta johtuen joten en voinut tarjota yöpaikkaa, mutta hengailtiin sitten päiväsaikaan. Keskiviikkona se tuli meille viinien kanssa ja istuskeltiin parvekkeella varmaan pari tuntia ja sitten lähdettiin kohti Cambridgea tavoitteena couchsurfing-tapaaminen mutta jämähdettiin taas kerran Flat Top Johnny'siin jossa oli meneillä Bruinsien peli joka johti Stanley Cupin voittamiseen (!!!) jolloin jengi luonnollisesti riehaantui ja jäätiin katselemaan sitä. Kyllä me yhdessä vaiheessa käytiin Cambridge Brewing Co:n pihalla eli päästiin tosi lähelle sinne tapaamiseen menoa mutta ei sitten koskaan menty sisälle asti.

Seuraavana päivänä otettiin Alexin kanssa Boston-turistikierros. Vein sen mm. lempipaikkoihini My Thai Vegan Cafe:n eli siihen vegaaniravintolaan, Boston Commoniin eli siihen USA:n vanhimpaan puistoon, ja Newbury Comicsiin eli siihen jumalten krääsäkauppaan.

Erittäin maukas nuudelisoppa

Vieras

Koreahko maja kodittomille. Huom. reiät lipussa

Pari turistii

Yks ihan siisti patsasjuttu Bordersin edessä

Raapustan ihan omaan tekstiinsä loppuviikon tapahtumat joihin sisältyy mm. yö suljetussa ravintolassa, pari paraatia, päivä vanhalla kunnon Wollaston-biitsillä ja melko random törmäys erääseen "vanhaan kamuun" jos niin voi sanoa.

Lupaus

Mulle tuli tänään tosi huono mieli. Monesti mun päivään kuuluu aika paljon yksin oloa ja melko jännityksetöntä tekemistä. Lauantait on niitä harvoja päiviä jolloin mulla ja Brettilla on enemmän kuin muutama tunti aikaa aikaa tehdä jotain yhdessä. Tänään päädyttiin kuitenkin rentoihin myöhään nukkumiseen, kahvinhakemiseen ja leffankatsomiseen. Ihan liian äkkiä oli taas kello kuusi ja aika Brettin lähteä töihin. Vähän ennen kuutta muhun iski sellanen argh-fiilis että en saatana voi jäädä kotiin, ja samalla ei ollut mieltä mihinkään muuhunkaan. Kaikki tuntui huonolta ajatukselta. Mulla on jo pidemmän aikaa ollut tarve saada jotain mielekästä mun päivään joka pitäis mut kiireisenä. Kirjoittaminen nyt on yksi niistä ja koitankin joka päivä ainakin pari tuntia uhrata siihen. Toisinaan se on tänne blogiin, toisinaan jotain muuta kirjoittamista. Haluan nimittäin pitää sen yllä ettei syksyllä sitten koulussa tarvitse opetella sitä rutiinia ihan alusta, varsinkin kun en ole ollut minkäänlaisessa opiskelurytmissä yli kahteen vuoteen. Anyway, asiat kuten kirjoittaminen, piirtäminen, lukeminen, päämäärätön kävely ja kahvinjuonti pääasiallisena päivätekemisenä ei riitä. Jonkun aikaa se ei haittaa, mutta nyt on se vaihe jolloin en enää kestä ilman kunnon haasteita. Mä yritän yleensä ottaa jutut rennosti ilman stressiä joka joskus kyllä on ihan hyödyksi, mutta sen mukana tulee helposti asioiden lykkääminen. Ja kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, tulee tämä hetki.

Palaan kohta kertomaan mihin nerokkaaseen ratkaisuun päädyin, mutta ensin kerron miten se argh-fiilis poistui. Sen iskiessä menin keittiöön tuijottamaan ikkunasta ulos keskittyen ajatukseen ”en halua tehdä mitään”. Brett tuli kysymään mikä on, ja jollain keinolla sai mut lähtemään ulos pyörällä sen kanssa samaa matkaa, pakkas mun reppuun koneen ja kirjan, puki mun päähän bandanan ja lippiksen joka ei kyllä mulla toimi oikeen niinku sen ehkä pitäis ja näytin lähinnä typerältä hiphopparilta, mutta ainakin se sai mut hymyilemään. Joihinkin apeisiin hetkiin ihan joku tollanen auttaa, tai ylipäätään se kun huomaa että joku yrittää lohduttaa. En ollut ollenkaan halunnut lähteä ulos ja jouduinkin vähän pakottamaan itseni kun tajusin että se tekee varmasti hyvää, ja totta kai saman tien ovesta päästyäni olin paljon paremmalla mielellä. Polkiessa kohti downtownia ja matkanvarrella heittäen typerää läppää pitäen kädestä pyöräillessä ja ajatellessa että tänään mä en ole yksin kotona olotila koheni todella huomattavasti. Vaikka en saisi edes seuraa kenestäkään, olisin ainakin ihmisten ilmoilla ja saisin jopa satunnaisesti avata suuni. Päästessäni Newbury Streetille olo oli jo tosi hyvä. Hyvältä tuntui myös olla sitä mieltä että me näytetään hyvältä pystyen olemaan välittämättä siitä että todellisuudessa oltiin luultavasti räppilippiksinemme ja huiveinemme lähinnä eräänlainen versio niistä pareista joilla on samanlainen tuulipuku lenkkeillessä.

Tää toimettomuuden olo on mennyt tällä kertaa näinkin pitkälle varmaan sen takia että useimmiten sen tunteen alkaessa unohdan sen aika äkkiä jos mieli paranee hetkessä jostain tällasesta. Nyt istuskelen Trident-kahvilassa järjestelemässä ajatuksiani (yhä näyttäen typerältä hiphopparilta) ja sain sellasen idean, että jos tosiaan haluan saada aikaan jotain siistiä ja mielekästä ja toivottavasti haastavaakin, on parempi tehdä siitä julkinen lupaus koska jos se fiilis on vaan ajatuksen tasolla omassa päässä, se on helppo unohtaa. Ensi viikolla aion joka päivä herätä kahdeksalta ja olla ulkona yhdeksään mennessä. Kun on valmiiksi ulkosalla ja ihmisten ilmoilla, mieli on ensinnäkin paljon virkeämpi ja seikkailuja löytyy helpommin.  ”80% of success is simply showing up”. Tässä ja nyt lupaan siis pyhästi että seuraavan viikon teksteissä on jännitystä ja tapahtumia, koska jos lupaus on jo tehty, en voi tuottaa pettymystä niille jotka tätä lukee. Varautukaa siis hurjiin seikkailuihin!

104, jahuu!

Nyt kävi moka. Olin suunnitellu järjestäväni vähintäänkin kekkerit 100. blogitekstin kohdalla mutta kävi nolosti ja ohi meni. Ei tuu kemuja. "Kelailin tossa" oli todellisuudessa se sadas, mutta näköjään sillon oli muka jotain tärkeämpää sanottavana. Hmph. No, eipä kai auta enää itkeä kun maito on maassa ja tipahdukset jäi nuolaisematta. Elämässä on mentävä eteenpäin.


Sain uuden kaverin. Viime aikoina ollaan oltu Copley Square Fountainin vetistämisen takia aika monta kertaa yhdellä uudella skeittispotilla jota kutsutaan nimellä Eggs. Siellä aika usein näkyy naama nimeltä John jolla on joskus mukana sen pieni poika nimeltä ?Cage?. En tiedä miten se kirjoitetaan ja vaikka "häkki" nimenä tuntuu aika kummalta, näin olkoon toistaiseksi. Se on aika mahtava kaveri (ja luoja miten soma). Ollaan sen kanssa viihdytetty toisiamme skeittaushalujen ja -taitojen puutteessa ja sehän on hyvä diili kun ei kummallekaan käy aika tylsäksi. Sen mielestä on järkyttävän hauskaa esim mikä tahansa kaatuminen ja se saattaa ensin istua ihan hiljaa tarkkaan katselemassa ja sitten ihan ilman varoitusta "HA HA HA. funny..."


Oltiin myös syömässä Cagen, Johnin ja sen vaimon Carrien kanssa ja muutenkin on tullut hengailtua niiden kanssa esim jossain leikkipuistossa -- mä saan seuraa Carriesta ja Cagesta sillä aikaa kun isot pojat skeittaa. Se on ollut mukavaa. Musta on ihana aina nähdä onnellisia perheitä ja kivat lapset nyt aina saa mielen hyväksi.


Eilen oli olo tehdä jotain erilaista ja päätin koittaa onneani couchsurfers-tapaamiseen menemisellä. Ihan tuurilla niiden viikottainen tapaaminen on noin 20 askeleen päästä Flat Top Johnny'sista jossa muutenkin vietän toisinaan iltaa. Eilen menin siis ensin sinne noin seiskalta ja yhdeksältä vaihdoin Cambridge Brewing Company -baariin kulman taakse. Paikalle ilmaantui yllättävän paljon jengiä ja yllättävän hyvääkin jengiä. En ollut ennen käynyt näissä tapaamisissa vaikka Genevessä ollessani se oli pitkään suunnitelmissa. Mutta siellä tuli muutenkin vietettyä liikaa aikaa random yhden illan tuttavuuksien seurassa kuten tein melko selväksi kitisemällä siitä säännöllisesti. Nyt tuntui kuitenkin, että saattaisin olla jo valmis tähän. Couchsurfers siis järjestää käsittääkseni aika monessa kaupungissa joka viikko tapaamisen johon on kuka vaan tervetullut. Oli tosi kiva fiilis ja smalltalkin sekaan mahtui jopa ihan asiaa sisältäviä keskusteluja eikä vaan diipadaapaa. Baarimikko jopa tarjosi mulle oluen talon piikkiin koska kuulemma heitin parempaa tippiä kun useimmat amerikkalaiset. Tapaamisesta jäi joka tavalla hyvä maku suuhun ja taidan mennä todellakin uudestaan.

Vanha kunnon Kaleidoskope

Toissapäivänä palasin rikospaikalle Cambridgeen, jossa Roope Ankka-tatuointi sai alkunsa n. puoltoista vuotta sitten. Kun idea paluusta Bostoniin alkoi hahmottua, aloin myös janota uutta tatskaa ensisijassa siksi että ihan muuten vaan halusin, ja toisekseen tiesin että täällä tulee edullisemmin tosi hyvää jälkeä. Mietitytti että onkohan viimeksi mut leimannut Jimmy Tatts vielä töissä siellä, ja tein vähän tutkimustyötä ennen tänne tuloa ja sain tietää myös sellaisen että se oli Massachusettsissa ensimmäinen joka sai laillisesti luvan tatuoida (ennen vuotta 2002 oli siis laitonta puuhaa täällä). Ei ollut enää siellä töissä mutta Markus-herralla oli sen verran vapaata ettei tarvinnut odottaa kuin viikko ja bäung, seuraavana maanantaina eli kaksi päivää sitten menin hoitamaan homman "kotiin". Tällä kertaa paiskattiin jalkaan pari vaahteranlehteä ilman mitään erityisen selkää tarkoitusta (onhan niitä siellä jos lähtee oikein kaivelemaan mutta pääasiassa näyttää siistiltä, ainakin nämä kyseiset).

Täytyy sanoa että noi pirun lehdet oli tähän mennessä kivuliaimmat, varsinkin toi alempi. Suomalaisella sisulla ja perinteisen epätoivoisella halulla olla osoittamatta heikkouden merkkejä irvistelin koko kolme- ja puolituntisen ilman valittamista. Seuraava yö olikin sitten toista -- piilossa katseilta heräilin parin tunnin välein kiroilemaan ja inisemään kipujani.

Paikanpäällä ollessani kävi ilmi myös yksi melko kummallinen sattuma -- Brett tuli mukaan (kunnes tylsistyi ja lähti skeittaamaan) ja mun ollessa kidutettavana se rupatteli yhden työntekijän kanssa siellä ja jotain kautta juttu kääntyi Brettin tatuointeihin* joista jokusen teki laittomasti eräs tatskaajanainen kotonaan yli kymmenen vuotta sitten. Sinne saattoi siis mennä kuinka nuoret tahansa eikä keneltäkään pahemmin kysytty mitään (huom. tämä oli siis yhä aikaa jolloin oli pakko tehdä jotain tällaista jos halusi tatuoinnin tässä osavaltiossa). Mäkin oon kuullut tästä monet kerrat ja aikojen saatossa saattanut jotain jopa täällä ohimennen mainita siitä. Maanantaina siis Brett kertoi tän jutun sille työntekijälle ihan mielellä "mitäköhän sille naiselle tapahtui" ja keskustelu johti tajuamaan, että se nainen on ollut juuri tässä nimenomaisessa puodissa töissä jo kymmenen vuotta ja kun tulin tällä kertaa varaamaan aikaa, juttelin itsekin sen kanssa ainakin puolisen tuntia.

*Pakko mainita yhdestä ensimmäisistä asioista jotka vakuutti mut meidän tutustuessa, eli sisähauiksessa olevasta mustasta viiksitatuoinnista.

Takapakki

Viime keväänä tutustuin New Yorkissa hostellissa muutamaan eurooppalaiseen tyttöön jotka au pairaa täällä Bostonin lähellä. Sattui niin että kaksi niistä, ruotsalainen Johanna ja saksalainen Rebecca, on vielä täällä, ja oltiin sovittu näkevämme vielä ennen ku ne parin viikon päästä lähtee kiertämään maata viimeisiksi Amerikan-viikoiksi. Hyvä sauma hengailulle osui viime maanantain Memorial Daylle jolloin otettiin kolmestaan autolla suunta kohti Cape Codin Province Townia, satamakylää joka on tunnettu homo-enemmistöstään. Samalla reissulla sain tietää että tytöt seurustelee! Se tuli ensin aivan yllätyksenä mutta hetken kelailtuani käy kyllä ihan järkeen, ne vaikutti onnellisilta. Päivä oli kokonaisuudessaan tosi kiva; muisteltiin New Yorkia, kierreltiin kylää, tsiigailtiin homoja, kerättiin simpukoita rannalla ja käytiin syömässä takastulomatkalla. Tosi virkistävää tehdä jotain ns. omien kavereiden kanssa.

Torstaina ollessani käymässä Quincyssa sain kokea hurjimman myrskyn mitä ehkä vielä ikinä henkilökohtaisesti. Mä en oo koskaan pahemmin pelännyt ukkosta koska Suomessa ei tulis mieleenkään että salama oikeasti iskisi ja ne on yleensä aika harmittomia myrskyjä loppujen lopuksi mitä siellä on tullut nähtyä. Tällä kertaa mua ihan oikeasti hirvitti. Salamoita iski sekunnissa keskimäärin viisi kerrallaan ja yhdessä vaiheessa se oli niin lähellä että jyrähdykset kuulosti ennemmin siltä kuin kadun päässä räjähtäis pommi. Seuraavaksi alkoi sitten naapuristossa paloautot vilistä. Bruinsien erittäin tärkeä peli keskeytettiin tv:ssä tornadovaroituksen takia ja ilmoitettiin että siihen mennessä on jo 4 kuollut. Pelkäämistä ei pahemmin lievittänyt Varpun kauhutarina salamasta ihan todella iskemässä niiden ensimmäiseen taloon vähän sen jälkeen kun ne muutti tänne. Eli jos nyt sattuisi niin huono tuuri niin ukkosenjohdattimista ei ole varsinaista apua ottaen huomioon että niitä ei niin hirveesti täällä harrasteta. Kymmenen maissa pääsin kuitenkin lähtemään kotiin myrskyn laannuttua ja kuolonuhrit jäi onneksi siihen neljään. Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän että täällä päin rajunilmat ei oo enää mitään leikkiä.

Perjantaina olin kutsunut Johannan ja Rebecan meille illaksi. Istuskeltiin ensin parvekkeella siemaillen paria olutta ja päätettiin sit lähteä moikkaamaan Brettia sen iltaduuniin eli Flat Top Johnny's -biljardibaariin Cambridgeen. Se oli historiallinen tapahtuma siinä mielessä että tätä ennen yksikään mun kavereista ei ollut tavannut sitä, jutellut sen kanssa, tai mitenkään muuten henkilökohtaisesti kokenut sen olemassaoloa. Se päätyi viettämään meidän kanssa loppujen lopuksi aika paljonkin aikaa koska ilta sattui olemaan asiakkaiden kannalta kiireetön. Tytöt sanoi tykänneensä siitä kovin ja tuntuikin tulevan toimeen. Oli kiva nähdä ja kiva kuulla että vaikuttaa hyvältä tyypiltä muidenkin mielestä.

Seuraavana päivänä meidän piti molempien mennä Johannan, Rebecan ja niiden norjalaisen kaverin kanssa Harvard Squarelle IHOPiin (International House Of Pancaces) aamiaiselle mutta päädyin menemään yksin koska herättely-yritykset ei poikinut muuta kuin raskaan sarjan otsanrypistyksiä ja puoliunisia "Why can't they pick us up" (viimeisen sanan koukatessa hämmästyttävän korkealta) tai "There's nothing but sausages there" joten tyydyin naureskelemaan hiljaa samalla kun sammutin valot lähtiessäni.

Syötiin amerikkalaiset aamiaiset pannareineen rauhassa ja jatkettiin kiertelyä Cambridgessa, jossa oli tuurilla semmonen Riverside Festival kojuineen ja musiikkeineen. Nähtiin yhdellä pikkutytöllä tollanen valtava ja herkullisennäköinen jäähile-asia ja oli pakko mennä kysymään siltä mistä niitä saa.

Se reissu venyi sitten lopulta 3 tunnin kävelylenkiksi jokea pitkin, joka oli kyllä vaivansa arvoinen hyvässä seurassa ja näiden näkymien ansiosta, mutta kotiinpäästyäni olin niin poikki että sanaakaan sanomatta lysähdin nukkumaan ja 15 minuutin unien jälkeen tuntui kun olisin nukkunut ainakin 2 tuntia.

Nyt se on virallista

Kuka olisi uskonut sen menevän näin pitkälle? Mikä minusta on oikein tullut?


Tänään havahduin siihen. Koskaan ennen en ole tuntenut oloani yhtä vieraaksi kuin hetkellä, jolloin myönsin että nauttimalla nautin maapähkinävoista. Tällainen muutos ravistelee kyllä ihmistä aika tavalla ja pistää miettimään omaa identiteettiä jopa enemmän kuin mitä viime tekstissä. Paluuta entiseen ei enää yksinkertaisesti ole. Eikä siinä kaikki; huoleen oli aihetta jo kun tajusin pyytäneeni Dunkin Donutsissa kahviin sokeria joka siis on ollut aina lähes tabu kun on mun kahvista kyse. Päässä pyörii vaan pelottava ajatus: "Mitä seuraavaksi?"


Huh huh, aikamoisia ehtii viikossa tapahtua. Kirjoitettavia aiheita on takataskussa muutama muukin, kuten päiväreissu Cape Codille vuoden takaisten New York-kavereiden kanssa, sekä aivan mauton ukkosmyrky tässä yks päivä. Annan niiden hautua vielä sen aikaa kun postailen melko merkityksettömiä ja arkisia kuvia nyt kun tässä kerran jo muutenkin on identiteetti sekaisin tän maapähkinävoi-järkytyksen kanssa.

Pieni puistikko ihan kodin kulman takana

Downtown random

Downtown random

Downtown random

Venytysoperaatio

Boston Common

Boston Common, joku lasten tapahtuma

Tärkeä keskustelu

Trooppisen päivän ainoa mukava hetki tuulettimen äärellä

Sängyn alla näyttää tältä

Kill 'em all!

Kulhollinen haisevia sipuleita

Mies kuolee

Kala ja meduusa

Niin, ja kommentoikaa! Se on perkeleen mukavaa.