Mulle tuli tänään tosi huono mieli. Monesti mun päivään kuuluu aika paljon yksin oloa ja melko jännityksetöntä tekemistä. Lauantait on niitä harvoja päiviä jolloin mulla ja Brettilla on enemmän kuin muutama tunti aikaa aikaa tehdä jotain yhdessä. Tänään päädyttiin kuitenkin rentoihin myöhään nukkumiseen, kahvinhakemiseen ja leffankatsomiseen. Ihan liian äkkiä oli taas kello kuusi ja aika Brettin lähteä töihin. Vähän ennen kuutta muhun iski sellanen argh-fiilis että en saatana voi jäädä kotiin, ja samalla ei ollut mieltä mihinkään muuhunkaan. Kaikki tuntui huonolta ajatukselta. Mulla on jo pidemmän aikaa ollut tarve saada jotain mielekästä mun päivään joka pitäis mut kiireisenä. Kirjoittaminen nyt on yksi niistä ja koitankin joka päivä ainakin pari tuntia uhrata siihen. Toisinaan se on tänne blogiin, toisinaan jotain muuta kirjoittamista. Haluan nimittäin pitää sen yllä ettei syksyllä sitten koulussa tarvitse opetella sitä rutiinia ihan alusta, varsinkin kun en ole ollut minkäänlaisessa opiskelurytmissä yli kahteen vuoteen. Anyway, asiat kuten kirjoittaminen, piirtäminen, lukeminen, päämäärätön kävely ja kahvinjuonti pääasiallisena päivätekemisenä ei riitä. Jonkun aikaa se ei haittaa, mutta nyt on se vaihe jolloin en enää kestä ilman kunnon haasteita. Mä yritän yleensä ottaa jutut rennosti ilman stressiä joka joskus kyllä on ihan hyödyksi, mutta sen mukana tulee helposti asioiden lykkääminen. Ja kun sitä jatkuu tarpeeksi pitkään, tulee tämä hetki.
Palaan kohta kertomaan mihin nerokkaaseen ratkaisuun päädyin, mutta ensin kerron miten se argh-fiilis poistui. Sen iskiessä menin keittiöön tuijottamaan ikkunasta ulos keskittyen ajatukseen ”en halua tehdä mitään”. Brett tuli kysymään mikä on, ja jollain keinolla sai mut lähtemään ulos pyörällä sen kanssa samaa matkaa, pakkas mun reppuun koneen ja kirjan, puki mun päähän bandanan ja lippiksen joka ei kyllä mulla toimi oikeen niinku sen ehkä pitäis ja näytin lähinnä typerältä hiphopparilta, mutta ainakin se sai mut hymyilemään. Joihinkin apeisiin hetkiin ihan joku tollanen auttaa, tai ylipäätään se kun huomaa että joku yrittää lohduttaa. En ollut ollenkaan halunnut lähteä ulos ja jouduinkin vähän pakottamaan itseni kun tajusin että se tekee varmasti hyvää, ja totta kai saman tien ovesta päästyäni olin paljon paremmalla mielellä. Polkiessa kohti downtownia ja matkanvarrella heittäen typerää läppää pitäen kädestä pyöräillessä ja ajatellessa että tänään mä en ole yksin kotona olotila koheni todella huomattavasti. Vaikka en saisi edes seuraa kenestäkään, olisin ainakin ihmisten ilmoilla ja saisin jopa satunnaisesti avata suuni. Päästessäni Newbury Streetille olo oli jo tosi hyvä. Hyvältä tuntui myös olla sitä mieltä että me näytetään hyvältä pystyen olemaan välittämättä siitä että todellisuudessa oltiin luultavasti räppilippiksinemme ja huiveinemme lähinnä eräänlainen versio niistä pareista joilla on samanlainen tuulipuku lenkkeillessä.
Tää toimettomuuden olo on mennyt tällä kertaa näinkin pitkälle varmaan sen takia että useimmiten sen tunteen alkaessa unohdan sen aika äkkiä jos mieli paranee hetkessä jostain tällasesta. Nyt istuskelen Trident-kahvilassa järjestelemässä ajatuksiani (yhä näyttäen typerältä hiphopparilta) ja sain sellasen idean, että jos tosiaan haluan saada aikaan jotain siistiä ja mielekästä ja toivottavasti haastavaakin, on parempi tehdä siitä julkinen lupaus koska jos se fiilis on vaan ajatuksen tasolla omassa päässä, se on helppo unohtaa. Ensi viikolla aion joka päivä herätä kahdeksalta ja olla ulkona yhdeksään mennessä. Kun on valmiiksi ulkosalla ja ihmisten ilmoilla, mieli on ensinnäkin paljon virkeämpi ja seikkailuja löytyy helpommin. ”80% of success is simply showing up”. Tässä ja nyt lupaan siis pyhästi että seuraavan viikon teksteissä on jännitystä ja tapahtumia, koska jos lupaus on jo tehty, en voi tuottaa pettymystä niille jotka tätä lukee. Varautukaa siis hurjiin seikkailuihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti