Takapakki

Viime keväänä tutustuin New Yorkissa hostellissa muutamaan eurooppalaiseen tyttöön jotka au pairaa täällä Bostonin lähellä. Sattui niin että kaksi niistä, ruotsalainen Johanna ja saksalainen Rebecca, on vielä täällä, ja oltiin sovittu näkevämme vielä ennen ku ne parin viikon päästä lähtee kiertämään maata viimeisiksi Amerikan-viikoiksi. Hyvä sauma hengailulle osui viime maanantain Memorial Daylle jolloin otettiin kolmestaan autolla suunta kohti Cape Codin Province Townia, satamakylää joka on tunnettu homo-enemmistöstään. Samalla reissulla sain tietää että tytöt seurustelee! Se tuli ensin aivan yllätyksenä mutta hetken kelailtuani käy kyllä ihan järkeen, ne vaikutti onnellisilta. Päivä oli kokonaisuudessaan tosi kiva; muisteltiin New Yorkia, kierreltiin kylää, tsiigailtiin homoja, kerättiin simpukoita rannalla ja käytiin syömässä takastulomatkalla. Tosi virkistävää tehdä jotain ns. omien kavereiden kanssa.

Torstaina ollessani käymässä Quincyssa sain kokea hurjimman myrskyn mitä ehkä vielä ikinä henkilökohtaisesti. Mä en oo koskaan pahemmin pelännyt ukkosta koska Suomessa ei tulis mieleenkään että salama oikeasti iskisi ja ne on yleensä aika harmittomia myrskyjä loppujen lopuksi mitä siellä on tullut nähtyä. Tällä kertaa mua ihan oikeasti hirvitti. Salamoita iski sekunnissa keskimäärin viisi kerrallaan ja yhdessä vaiheessa se oli niin lähellä että jyrähdykset kuulosti ennemmin siltä kuin kadun päässä räjähtäis pommi. Seuraavaksi alkoi sitten naapuristossa paloautot vilistä. Bruinsien erittäin tärkeä peli keskeytettiin tv:ssä tornadovaroituksen takia ja ilmoitettiin että siihen mennessä on jo 4 kuollut. Pelkäämistä ei pahemmin lievittänyt Varpun kauhutarina salamasta ihan todella iskemässä niiden ensimmäiseen taloon vähän sen jälkeen kun ne muutti tänne. Eli jos nyt sattuisi niin huono tuuri niin ukkosenjohdattimista ei ole varsinaista apua ottaen huomioon että niitä ei niin hirveesti täällä harrasteta. Kymmenen maissa pääsin kuitenkin lähtemään kotiin myrskyn laannuttua ja kuolonuhrit jäi onneksi siihen neljään. Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän että täällä päin rajunilmat ei oo enää mitään leikkiä.

Perjantaina olin kutsunut Johannan ja Rebecan meille illaksi. Istuskeltiin ensin parvekkeella siemaillen paria olutta ja päätettiin sit lähteä moikkaamaan Brettia sen iltaduuniin eli Flat Top Johnny's -biljardibaariin Cambridgeen. Se oli historiallinen tapahtuma siinä mielessä että tätä ennen yksikään mun kavereista ei ollut tavannut sitä, jutellut sen kanssa, tai mitenkään muuten henkilökohtaisesti kokenut sen olemassaoloa. Se päätyi viettämään meidän kanssa loppujen lopuksi aika paljonkin aikaa koska ilta sattui olemaan asiakkaiden kannalta kiireetön. Tytöt sanoi tykänneensä siitä kovin ja tuntuikin tulevan toimeen. Oli kiva nähdä ja kiva kuulla että vaikuttaa hyvältä tyypiltä muidenkin mielestä.

Seuraavana päivänä meidän piti molempien mennä Johannan, Rebecan ja niiden norjalaisen kaverin kanssa Harvard Squarelle IHOPiin (International House Of Pancaces) aamiaiselle mutta päädyin menemään yksin koska herättely-yritykset ei poikinut muuta kuin raskaan sarjan otsanrypistyksiä ja puoliunisia "Why can't they pick us up" (viimeisen sanan koukatessa hämmästyttävän korkealta) tai "There's nothing but sausages there" joten tyydyin naureskelemaan hiljaa samalla kun sammutin valot lähtiessäni.

Syötiin amerikkalaiset aamiaiset pannareineen rauhassa ja jatkettiin kiertelyä Cambridgessa, jossa oli tuurilla semmonen Riverside Festival kojuineen ja musiikkeineen. Nähtiin yhdellä pikkutytöllä tollanen valtava ja herkullisennäköinen jäähile-asia ja oli pakko mennä kysymään siltä mistä niitä saa.

Se reissu venyi sitten lopulta 3 tunnin kävelylenkiksi jokea pitkin, joka oli kyllä vaivansa arvoinen hyvässä seurassa ja näiden näkymien ansiosta, mutta kotiinpäästyäni olin niin poikki että sanaakaan sanomatta lysähdin nukkumaan ja 15 minuutin unien jälkeen tuntui kun olisin nukkunut ainakin 2 tuntia.