123. Loppu

4.4.2011: "Pitäis kai olla ihan helvetin innoissaan ja olenkin jos ei oteta huomioon sitä että mitäpä jos kesällä Boston menee täysin putkeen ja sitten onkin aika lähteä Skotlantiin neljäksi vuodeksi? Tällä hetkellä asiaa ei kai kannata lähteä suunnittelemaan kovin tarkasti. Onhan tässä mahdollisuuksia. Kai. Tässä vaiheessa siis tarkat suunnitelmat mun ja Brettin tulevaisuudesta ei etene elokuuta pidemmälle ja katsotaan miten kaikki sujuu. Vaikka ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, haluan silti uskoa että on olemassa keino järjestää asiat oikein päin, mitä se sitten tarkottaakin."


Olipa onnellista olla huoleton. Nyt puolestaan on tultu siihen pisteeseen että "katsotaan miten kaikki sujuu" ei enää riitä vaan niitä kai-mahdollisuuksia on ihan tosissaan ruvettava pohtimaan. Yhteinen taival jatkuu ja onhan niitä suunnitelmia mutta se vaan että ne suunnitelmat vaatii aika paljon. On myös kohdattava se fakta että otan riskin lähtiessäni taas kerran pois koska vaikka kuinka vahvasti menis niin luottamuksella ja rakkaudella pötkii vain jonkun matkaa ja sen jälkeen ainoa ässä hihassa taitaa olla tuuri (joka tosin on mun tapauksessa todella hämmentävän luotettava). Kukapa olis uskonut että kun koko kesän pelkkä ajatus elokuun seitsemännestä on aiheuttanut kylmiä väreitä, näin lähellä lähtöä oon oikeastaan ihan hyvillä mielin siitä. No ehken "hyvillä" mielin. Siedettävin, kenties. Mutta yhteisymmärrys tulevaisuudesta rauhoittaa, niin epämääräinen kuin se onkin.

Te joilla on joku, älkää olko niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä että antaisitte sen lähteä mihinkään koska joskus elämä tapahtuu vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Arvostakaa sitä ja olkaa onnellisia siitä. No älkää nyt liikaa. Mutta sen verran että edes mun puolesta kun itse en voi. Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus, siitä seuraa pelkkiä ongelmia ja noloja tilanteita kun pitää julkisesti mennä tällä tavalla tunteitaan purkamaan. Mun sisäinen suomalainen tuppisuu tuolla jossain syvällä varmasti häpeää silmät päästään paraikaa.


Summa summarum, huomenna odottaa kotiinlähtö ja ikävä tulee. Viimeisiä kolmea kuukautta en olis jättänyt väliin mistään hinnasta ja voin kertoa että se on totisesti jotain kun joku kertoo viettäneensä sun kanssa elämänsä parasta aikaa. Kiitos Yhdys"kakkapää"valtojen lakien, yhdeksääkymmentä päivää enempää ei kurjalle ulkomaalaiselle sallita ja minut potkaistaan tylysti tekopyhien "welcome back!" -toivotusten saattelemana takaisin sinne missä pippuri kasvaa. Onneksi kotiinpaluusta seuraa paljon hyvääkin; rakkaiden kavereiden ja rakkaan perheen näkeminen. Suunnitelmissa on paitsi urheasti kasassa pysyminen, myös kurkistus vielä sellaiseen kesänviettoon johon kuuluu kaikki traditionaalinen kivous eli etupäässä elämäni ihmiset. Jos sellaisesta vielä palan saan niin voin laskea itseni ekstraonnekkaiden joukkoon. Kaukana pois ollessa ymmärtää taas kerran sen asian että voi pojat kun ne ystävät on sitten tärkeät.

Street 6 Boston

Pientä mutta suurta

Nyt taitaa olla aika alkaa vähän henkisesti valmistautumaan siihen kulttuurishokkiin joka mua odottaa Suomeen palatessa. Osa niistä on asioita joita ei välttämättä tule niin ikävä mutta joiden puuttuminen tulee yhtä kaikki loistamaan poissaolollaan sitten kun niistä on tarpeeksi kaukana.


Kaiken kaikkiaan Jamaica Plain on ihan mukava naapurusto asua ja koen tän kovinkin leppoisana ja saattaakin olla parhaimmasta päästä Bostonin lähiöistä. Jotkut asiat mitkä on täällä täysin hyväksyttäviä ja ihan arkipäivää, ei välttämättä ole jotain mitä näkee Suomessa jatkuvasti. Jos nyt vilkaistaan esim ihan tähän parin korttelin säteelle niin sieltä löytyy jo:
- Crackhouse (semi rauhallinen laatuaan kuitenkin -- korkeintaan lähistöllä lojuu toisinaan huumeruiskuja ja ovella istuskelee välillä vähemmän freesiä porukkaa).
- Mozart Street Gang (Mozart Street on tästä meiltä lähin poikkikatu. Mä en tiedä siitä jengistä kovin paljoa koska viime aikoina on ollut rauhallista mutta tiedän että se on olemassa. Yhä silti päivittäin ainakin pari kyttäautoa on lähistöllä päivystämässä kaiken varalta).
- Valekampaamo (kampaamot on kaikkein suosituimpia frontteja. Satuttiin seisomaan tämän kyseisen edessä yks päivä hitusen kauemmin kuin normaali ohikulkija koska pohdittiin onko sen vieressä oleva tietokoneenkorjauspaikka vielä olemassa ja eikö sieltä pelmahda motivoitunut bisnesmies kysymään "What do you need?").
- Yöllä parvekkeelta kuuluva kolina on todennäköisemmin murtovaras kuin ikkunaan osuva oksa.
- Kaikenlaiset pamaukset on todennäköisimmin lähtöisin aseesta.


Eilen meidän jääkaapin päältä löytyi kaksi kuukautta sitten Elliotin mulle lähettämä kirje joka sisälsi postikortin. Auki revittynä. Luultavimmin joku yläkerran asukas on nähnyt sen, luullut onnittelukortiksi jotka joskus sisältää käteistä, tullut meidän keittiöön ja viskannut jääkaapin päälle josta sitä ei heti löydä.


Koko Bostonissa asumisen ajan isoissa ruokakaupoissa käynti on tehnyt mut aina vähän surulliseksi ja syy siihen on pakkaajat. Toisten ruokaostosten pakkaaminen on varmaan yksi alhaimmista hommista. Kamalinta on kun näkee siinä hommassa vanhuksia tai raskaana olevia naisia tai ihmisiä joista näkyy ettei se ole väliaikaista. Jotenkin ihan sekin että laittaa jonkun pakkaamaan omat ostoksensa on jotain mihin en ole tottunut vieläkään. Vielä pahempaa on kuitenkin jos yrittää auttaa koska yhtä hyvin voisit sanoa pakkaajalle päin naamaa: "Sua ei tarvita." tai "Et osaa tehdä oikein."


Ihan yleisesti oon oppinut pieniä kirjoittamattomia sääntöjä siellä täällä ja luulen että niistä poisoppiminen vaatii eniten totuttelua Suomeen palatessa. Niitä kirjoittamattomia sääntöjä on ihan joka kulttuurissa -- mikä on hyväksyttävää, mikä ei, miten tulee toimia, miten suhtautua, kaikkea pientä. Pientä mutta suurta.

Legendaa livenä

Eilisen tapahtumia oli odotettu monta kuukautta ja niillähän tarkoitan Big Audio Dynamiten keikkaa. Big Audio Dynamite on siis Mick Jonesin bändi The Clashin jälkeen. Ne soitti 1984-1997 ja nyt 2011 vanhoina miehinä on tehnyt reunionin ja keikkailee taas. Kun kuultiin että ne soittaa Bostonissa niin päätös oli jo tehty koska ollaan molemmat suuria faneja ja Mick Jonesin näkeminen livenä vielä tänä päivänä on kuitenkin semmoinen tilaisuus jota ei tasan tehnyt mieli missata.


Päivällä käytiin ostamassa liput Orpheum Theatresta Park Streetiltä ja käytiin vegaani-thai-paikassa jakamassa annokset 1 ja 51 joka on yleensä se paras ja siksi tavallisin valinta. Jos olette Bostonissa niin käykää ihmeessä koska oon sitä paikkaa hehkuttanut siitä asti kun kävin ensimmäisen kerran. Beach St 3 Chinatownissa. Mmm. Lounastamisen jälkeen käveltiin kaupungin läpi Mass Avelle josta otettiin metro kotiin päiväunille ukkosmyrskyn ajaksi ja illalla poljettiin Fenway Parkin viereen House Of Bluesiin minä ainakin innosta soikeana.


Lämppärinä soitti Bad Brainsin H.R. joka myös oli näkemisen arvoinen. H.R.:n lavaesiintyminen oli sitä laatua jota katsoo mielellään mutta otsa rypyssä. Kun oli Big Audio Dynamiten vuoro niin se sitten taas oli sitä laatua jota katsoo puhdas "toi on Mick Jones, vittu!" -hymy naamalla. Ennen keikkaa punnittiin vähän mahdollisuuksia jos se onkin ihan kamalaa katsottavaa. Joskus paluun tekeville bändeille käy nimittäin kummia aikojen saatossa ja varsinkin jos ne on ollut yhtä hyviä kuin tää, tasoa on vaikea pitää yllä kun on vuosia lasissa enemmän. Lavalla olo kun ei ilmeisesti ole ihan lasten leikkiä nuorenakaan. Mutta mitä vielä, ei merkin merkkiä 14 vuoden tauosta. Ihan helvetin jees, ei varmaan sanat vois tehdä oikeutta joten jätän ne minimiin itse keikkaa kuvaillessa. Olisin totta puhuen ollut tyytyväinen ihan miten päin tahansa koska joka tapauksessa se olis ollut elämys.

Mökkifiilis

Quincyresidenssi - mun ensimmäinen Boston-koti - tyhjeni nyt sitten lopullisesti suomalaisista viime sunnuntaina. Kävin perjantaina ja lauantaina hakemassa sieltä mm. sähkökitaran vahvareineen, pyörän, kahvinkeittimen ja keittiötarvikkeita tänne meille. Sinne meni nyt sekin varakoti. Onneksi sen kämpän sisältö eli perhe kultainen ei ole lähtenyt Suomea kauemmas mun elämästä kuitenkaan, eli hyvästit jätettiin vain talolle.


Viimeiset kaksi päivää on hyvin saattanut olla tämän kesän parhaat. Maanantaina Brettin vanhemmat poimi meidät aamulla ja ajettiin Ipswichiin Brettin tädin ja sedän talolle päiväksi. Niiden talo on ihan käsittämätön taidepläjäys -- Mimi-täti on taiteilija ja näytti sen maalauksia ja taide näkyy koko talossa jonka ne on remontoinut ja taiteillut vuosien varrella ihan käsittämättömän hienoksi. Kun oltiin just saavuttu ja mut esiteltiin niille, Mimi hoki kuinka kaunis mä olen ja kysyi Brettiltä mitä se on tehnyt ansaitakseen mut ja mä en edes tiennyt mitä sanoa paitsi kiitos ja hymyillä ja nauraa. Ray-setä oli myös tosi mukava ja hyvähuumorinen ja Brettin vanhemmista nyt oon tykännyt alusta asti. Juotiin kahvit jonka jälkeen mä ja Brett lähdettiin kajakkireissulle! Siinä yhdistyi monta asiaa: pääsin uimaan ensimmäistä kertaa vuoteen, pääsin luonnon helmaan ensimmäistä kertaa koko kesänä, ja koskaan ennen en oo nähnyt Brettia niin värikkäissä vaatteissa

En osaa edes kuvailla kuinka hyvältä tuntui päästä uimaan. Melottiin pienelle saarelle, jätettiin kajakki siihen ja hengailtiin vedessä puolisen tuntia. Kaikkein eniten oon ikävöinyt täällä ollessa mökkeilyä joka kuuluu aina Suomen kesään ja vasta kun sain sen fiiliksen takas, tajusin kuinka paljon olin sitä ikävöinyt. Oli niin hyvä olo että vaan nauratti ja oli iloinen ja puhelias olo. Brett sanoi että se taisi tajuta sinä päivänä suomalaisuudesta vähän enemmän koska näytin kuulemma olevan vedessä/luonnossa kaikkein parhaiten elementissäni. Taitaa muuten olla totta.

Kajakkireissun jälkeen oli pian lounaan vuoro. Beth oli tehnyt pastasalaatin ja asettauduttiin kattoterassille syömään jonka jälkeen hengailtiin vielä tunnin verran ihan vaan juttelemassa ja en voinut uskoa miten lämmin olo oli sisältä. Sori nyt makeiluista. Ja yhteiskuvista joita oon jo ehtinyt blogissa aikojen saatossa solvaamaankin. Mutta nyt vielä kun on aihetta ja fiilistä kirjoittaa ylimalkaisen onnelliseen tyyliin niin anti mennä. Niitä päiviä kun tässä ei ole jäljellä kuin muutama.

Kattoterassihengailujen jälkeen käytiin vielä jäätelöllä ja sen jälkeen sanottiin heipat Mimille ja Raylle (Ray antoi Brettille ennen lähtöä vielä viisauden sanoja: "You should go to Finland. She's beautiful") ja Mark ja Beth heitti meidät kotiin päiväunille.

Kesän toisesta parhaasta päivästä kerron omassa tekstissään mutta voin antaa esimakua:

http://www.youtube.com/watch?v=evmCJoLTywE

Street 5 New York