Go Pats!

Jepuliskukkuu, kuten näkyy, muokkasin blogin ulkomuotoa vähän noin niinku uudistuspäissäni. Kun muutokset oli jo tehty, huomasin että näähän on New England Patriotsien värit. Whoops. Maanantain matsi näköjään pureutui niin pinnan alle että ihan alitajuntaisesti rupesin jo fanittamaan. Oon siis viime viikkoina seurannut tv:stä amerikkalaista jalkapalloa ja koittanut käsittää mikä siinä pelissä on niin siistiä että sitä niin miljoonat rakastaa. Ihan oon opiskellut netistä sääntöjäkin, että sitten tajuaisin jotain kun H-hetki koittaa. Lippujen hinnat on niin pilvissä että millään ei olis omin päin ollut pokkaa ruveta vähillä varoilla sellasia hankkimaan mutta nyt kävi semmonen tuuri että Brettin lapsuusajoista mukaan tarttunut kaveri Ted oli saanut ekstralippuja ja päästiin sitten jäniksinä.

Ite stadioni oli ihan järkyttävän iso, niinku pieni kaupunki. Siinä sitten lippuja tutkaillessamme kävi ilmi että istumapaikat osui kolmannelle riville. Ei juma. Oli ihan älyttömän siistiä ja yllätyksekseni olin ehtinyt sisäistää pelin hengen aika hyvinkin, sillai pääpiirteittäin. Tää laji on sen verran älypeli että tatkiikoista oppii uutta vuosienkin jälkeen eli täysin kärryillä en vielä ollut mutta tarpeeks kärryillä saadakseni irti iloa ja jännitystä ja pysyäkseni perässä missä mennään. Kyseinen matsi oli tosin molempien joukkueiden kannalta aika laiska -- mokailuja helpoissa tilanteissa ja yleistä hitautta. Mut sitten yhtäkkiä meidän joukkue sai lyhyessä ajassa kolme touchdownia putkeen ja sen jälkeen pelin kulku hidastui taas. Mutta tunnelma säilyi, joskin luulen että katsomossa eräiden mielenkiinto rupes pikkuhiljaa herpaantumaan. Ainakin sen perusteella että eräskin joukkio meidän takana keskittyi loppuajan huutelemaan vastapuolen joukkueen (Kansas City Chiefs) Succop -nimiselle pelaajalle joka siinä treenaili meidän edessä. Ehkä kerran alussa puoliks naurahdin suck up huumorille mutta siitä meni todella äkkiä maku ja meinasin lähteä vastaamaan suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup -huutoihin shuuuut uuup shuuuut uuup -versiolla.

Jos tähän maahan eksyy niin ehdottomasti suosittelen kokemaan tämän jos suinkin on varaa, ihan elämyksen kannalta. Kulttuurinkin. Ainakin Bostonin hengen vois tiivistää kolmella sanalla: urheilu, työnteko ja Dunkin Donuts. Näitä täällä päin rakastetaan antaumuksella. Ja jos ei futikselle lämpee niin on baseballia, jääkiekkoo, koripalloo, mitä kullekin. Tää kokemus oli mulle ainakin sen verran vakuuttava että paluumatkalla mun kiinnostus lajia kohtaan oli moninkertaistunut. Varsinkin kun me voitettiin. Hähää.

Kiitsapäivää

Lakaistaanpas sitten jo ne edellisen tekstin kiukuttelut maton alle ja siirrytään iloisempiin aiheisiin. Tänään on kaks vuotta siitä kun olin lähdössä takas Suomeen ekalta Bostoninreissulta ja vietettiin kiitospäivää Quincyssa perheen kesken. Kultaiset on yhä muistot siitä päivästä -- amerikkalainen juhla-ateria onnistui kiitettävän hyvin suomalaissakilta! Tänään pääsen viettämään elämäni toista kiitospäivää ja tällä kertaa amerikkalaisperheen kesken ja hiukan isompi sakki ympärillä. Ei kai "perhejuhla" määrittele, kenen perheen kanssa sitä voi viettää? Viime kerralla ainakin tunsin oloni melkeen perheenjäseneksi ja yhä lasken Quincyperheen läheisten ihmisten piiriin mun elämässä. On tää amerikkalaisperhekin ottanut suamalaislikan ihan iloisesti vastaan, joten hyvillä mielin lähden Ipswichiin tänään.


Muutama sana vielä kuluneesta viikosta. Mieli parantui maagisesti kunhan sai vähän valitella ja nyt ollaan palattu iloiseen huolettomaan arkeen. Töitä en vieläkään voi tehdä mutta osasin sentään vaihtaa tylsämieliset ajatukseni vähän iloisempiin aiheisiin. Muistin myös että lenkkeily tekee iloiseksi, samoin kuin joululahjojen väsääminen ja pullanleipominen. Voisko olla että synkeä syysmieli tajusi että joulu on tulossa?


Oman tekstinsä ansaitsee myös maanantaitapahtumat eli elämäni ensimmäinen amerikkalainen jalkapallomatsi. Mukaanlukien istumapaikat KOLMANNESSA RIVISSÄ. Mutta nyt korvapuustit kainaloon ja Dunkinin kautta etuovelle kyytiä vartomaan. Leitörr!

Jumalautakasa

Yritin just lähteä alottamaan uutta tekstiä aiheella ”ei oo taas tullut kirjotettua” ja ai että. Joku rupes mättää niin julmetusti, ei mikään kuulostanu yhtään hienolta eikä teksti luistanu yhtään. Päätinkin kokeilla pitkästä aikaa sitä että annan jutun tulla ihan itsestään enkä koita saada mitään kuulostamaan yhtään hienolta. Jospa en edes uudelleenkirjottaisi mitään vaan antaisin tekstin luistaa omalla painollaan. Katsotaan  mitä tästä tulee.

Ei oo taas tullut kirjotettua. Viimeisen kuukauden tapahtumista en oo tainnut kertoa yhtään mitään, ehkä sen takia että viime aikoina blogissa on tullut käsiteltyä niin paljon mieltä mullistavia muutoksia että kun niitä ei hetkeen ilmaannu, ei maistu päivittää juttuja tavallisestakaan arjesta. Ja totta puhuen ei tässä niin kummallisia ole tapahtunutkaan. Nykissä piipahdettiin. Totta puhuen mä alan kohta kyllästyä tähän. En voi tehdä töitä -- aikasemmillakaan kerroilla en ole voinut mutta kun asuin Quincyssa, ympärillä oli sentään suurimmaks osaks ajasta jonkun verran menoa ja meininkiä kun asuin lapsiperheen kanssa, ja viime kesänä kun muutin yhteen Brettin kanssa, oli sentään kesä, vierailin Quincyssa aika-ajoin ja oli omia kavereitakin. Nyt kaikki mun omat tuttavat ja kaverit täällä on muuttanut pois, alkaa olla syksy ja pimeä ja yhä elellään jonkinlaista välivaihetta jolloin asiat ei ota muuttuakseen ja on kurjaa. Mä en tiedä oonko vielä koskaan kunnolla tänne valittanut oikeen niinku sydämen pohjasta, vaikka olis valittamista ollutkin. Mitä puhun. Olen hemmetissä. No kai sitä nytkin vois vähän valitella ja voivotella.

On ihan vitun tylsää. Aina väsyttää. Ei ole mitään syytä nousta aamulla aikaisin kun ei ole pakko mennä mihinkään. Ei voi tehdä töitä joten ei ole turhan paljon ylimääräistä rahaakaan jotta vois viettää aikaa hintavin keinoin. Inspiraatio kaikkeen on hukassa, ei maistu soittaa kitaraa, kirjaa lukiessa ajatus harhailee, ei piirtäminen kiinnosta, tuntuu ettei ole yhtään aihetta mistä kirjottaa mitään mielenkiintoista, ei ole kavereita, on ikävä kavereita, pelottaa että mut unohdetaan kun oon kaukana eikä musta kuulu mitään, ei saa aikaiseksi antaa kuulua itsestään, on koko ajan nälkä, ei pysty keskittymään mihinkään ja tekee koko ajan mieli murjottaa jostain. Ihan sama vaikka todellisuudessa asiat on just niin kun haluan. Ei kiinnosta muu kuin itku ja hammastenkiristys. OLEN HEIKKO ja vituttaa.

Ha. Lieneekö siinä mitään järkeä että nyt tuntuu chimosti paremmalta.

Loppukevennyksenä sitten vielä peanutbutterfly-huumoria

worshipmate

armpitfall

bathroommate

firemanhunt

dollhouseparty

moonlightbulb

leftovercook

underwatermelon

deepseacaptain

wildlifejacket

hot dog sitter

partyanimalrights

lovemachinegun

fisheyebrows

breakfast and furious

fatherfigure skating

love life sentence

pokerfacebook

good looking glass

plastic bagpipe

salad dressing room

hand soap opera

chocolate chipmunk

graveyardsale

Voi sen tietysti niinkin ilmaista

Kujeet on siinä mielessä uudet että tällä kertaa tänne saapuminen edellytti aika paljon. Mihin on tultu? Nauroin tossa kuin rebelilta kuulostaa että parin viikon sisällä oon ehtinyt olla kolmessa eri maassa, lopettanut koulun kesken, ja karannut Amerikkaan jonkun miehen perässä jota mun perhe ja suurin osa kavereista ei ole koskaan naamakkain tavannut. Jos sen nyt välttämättä niin haluaa ilmaista. Pääasia on kai kuitenkin se että tää toimii ja olo on turvallinen niin kauan kun voin luottaa itteeni. Loppujen lopuksi jokainen kuitenkin näkee asiat omalla tavallaan. Omasta puolestani voin sanoa että olen onnellinen, mua kohdellaan hyvin, ja vaikka lähitulevaisuuden tapahtumat ei vielä ole 100% hahmottunut niin varteenotettavia vaihtoehtoja on lukuisia ja se mihin tähdätään on että tullaan siis tosiaan Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Oon mä kyllä kiitollinen. Monestakin asiasta. Vaikka yhä tuntuu että isoja päätöksiä on vielä sata edessä niin pitäis muistaa että joku näinkin radikaali elämänmuutos yhtäkkiä vaan laitettiin tapahtumaan monen ihmisen tuella ja avulla (oli se sitten henkistä, käytännöllistä tai jotain muuta laatua) ja Brett taitaa olla ihan asia erikseen. Se oli iloinen että sai mut takaisin. Käytän sanaa "iloinen" antaakseni jokaiselle mahdollisuuden päästää mielikuvituksensa valloilleen kuvitellessaan kuinka "iloinen" se oli. Kaipa viimeistään tässä vaiheessa on jo ihan aiheellista sanoa että oon mäkin sitoutunut, ja Brett pitää huolen ettei multa jää huomaamatta ettei siltä jää huomaamatta. Mä en ole enkä tule olemaan meistä ainut joka niitä uhrauksia tekee. Joten oon mä kiitollinen. Monestakin asiasta.


Ei siitä niin kauaa ole kun olin vielä ihan hukassa eikä ollut hajuakaan kuka, miten ja missä olis paras olla. Puhumattakaan siitä että pari vuotta sitten olin just ja just ulos lukiosta ja lähdössä katsastamaan mitä maailmalla on tarjottavana. Muistan vielä katselleeni netistä miltä Boston näyttää ja mietin että mitäköhän mulle tuolla tapahtuu, painoin mieleeni tiettyjä spotteja ajatellen että myöhemmin saatan olla just tossa paikan päällä ja sitten tiedän. Aika paljon tapahtuikin ja nyt muistelen sitä kun saatoin vaan yrittää kuvitella mitä kaikkea täällä mahtaa odottaa. Ei siitäkään ole kovin kauaa kun Brett oli vielä sitä mieltä ettei se halua asua missään muualla kuin New Yorkissa, ettei se koskaan halua naimisiin eikä se koskaan halua lapsia. Nää oli suurinpiirtein ensimmäiset asiat mitä siitä opin kun me tutustuttiin, jokusen muun tähän mennessä 180 asteen käännöksen tehneen asian ohella. Eikä tässä nyt vaan siitä yhdestä ihmisestä ole kyse. Ennen kaikkea mä oon ite muuttunut -- ainakin omasta mielestä parempaan suuntaan vaikka ensin pitikin vähän haeskella. Virheitä ei kai kukaan tieten tahtoen yritä tehdä mutta toisaalta ne osoittautuu joskus kaikkein tärkeimmäksi osaksi elämää ja kasvua eikä niitä tarvitse hävetä tai katua. Mulla on ainakin joissain asioissa semmonen vähän epäkätevä tapa olla sitä mieltä että "ei voi tietää ennen ku on ite kokenut". Toistan, joissain asioissa; eli tuskin lähtisin omin päin kokeilemaan mitään turhan radikaalia ihan vaan nähdäkseni kuinka pahasti tulee turpaan. Joissain muissa asioissa puolestaan saatankin lähteä kokeilemaan ihan sen takia että jos joku sattuu kysymään "mistä tiedät?", voin sitten vastata "tiedän kokemuksesta". Vaikkakin tosiaan vanhempana tekis niin kovasti mieli lähteä neuvomaan sitä jälkipolvea, usein se osoittautuu turhaksi just sen takia että jostain syystä se ei vaan riitä että joku muu on jo joskus tehnyt saman virheen. Sitä paitsi, kuka itsensä mielenkiintoiseen keskusteluun kykeneväksi kokeva ihminen perustelee yhtään mitään sen perusteella mitä on muilta kuullut? Tai oikeastaan varmaan aika monikin. Mut ehkä oikein suodattamalla tosta valkenee se mitä haen takaa. Odotan innolla tulevaisuutta jolloin olen itse se vanhempi, sitten jonain päivänä. Kai se on okei jo tässä vaiheessa pitää oma-aloitteisia eksperimenttejä ihan luonnollisena. Täytyy vaan yrittää pitää tää muistissa sitten joskus kun mielessä pyörii ajatus: "Onko ihan pakko tehdä ne samat virheet kuin itse nuorena? Eikö voi vaan uskoa?", nimittäin ei, ei voi uskoa.


Taisin eksyä aiheesta mutta se nyt ei ole mitään uutta. No sano nyt, mihin sitä sitten on tultu? No en mä tiedä, kunhan nyt eletään toistaiseks. Ihan hauskaahan tää on. Hauskaa sitä suuremmalla syyllä että voin tietysti olla väärässäkin -- itse asiassa melko varmasti vielä ehdin näistäkin sanoista osan syömään moneen kertaan kunhan vuodet kuluu. Pointti on kai testata monessako eri muodossa voi ilmaista jo melko nähdyn "when life gives you lemons" ja niin edelleen. Ainakin jotain sinnepäin. Uutta voi aina oppia joten bring it on, mitä siitä vaikka arki välillä vetää hellästi turpaan.

Perus

No niin Boston. Löysin kuin löysinkin tosiaan itseni taas täältä. Sama vanha paikka ja tällä kertaa todella uudet kujeet.

Semmosen vuorokauden Turusta asti matkustettuani saavuin Newarkin lentokentälle ja enkö taas löytänyt itseni sieltä rikollisosastolta. Ennen kuin huomasinkaan, olin taas antamassa perinpohjaista selvitystä kahden vuoden takaisesta viisumisotkusta ja yksityiskohtaisesti selostamassa miten oon käyttänyt kaiken tän ajan ja miten mulla on ollut varaa elämiseen jos en ole kerran työskennellyt. Samalla yrittäen näyttää siltä että mulla on ilo auttaa niitä auktoriteettihuumassa kylpeviä kusipääkyttiä jotka penkoo mun tavaroita, käy läpi henkilökohtaisia tiedostoja mun kannettavalta ja istuttaa mua siellä vielä ekstratunnin antaen ymmärtää että nyt vaan odotellaan päätöstä siitä lähettääkö ne mut maitojunalla takaisin Suomeen vai ei. Superuupuneena sain siinä istuessani vielä seurata ilokseni yhden puolalaistytön kuulustelua ja todeta etta mä olin ilmeisesti yks niistä joita vielä kohdeltiin ihan hyvin. Mun kuulustelu tapahtui sentään suljettujen ovien takana mutta tätä tyttöä kuulusteltiin kaikkien edessä, kielenkääntäjä luki sen tekstiviestit, välillä kuulustelijat puhui keskenään ikään kuin se ei olis ollut paikalla ja nauroi sille. Ja tällä tytöllä oli vielä ihan laillinen Green Card ja sen äiti sekä poikaystävä asuu Amerikassa mutta kuulustelijat epäili että se oli aiemmilla vierailukerroillaan työskennellyt laittomasti. Tää on just sitä kuuluisaa sairasta paskaa.

En saanut tietää miten tarina päättyi koska itse pääsin lähtemään niinkin pian kuin neljän tunnin maahantulon jälkeen, mukana tieto että näiden kolmen kuukauden jälkeen ei ole toivoakaan päästä maahan turistiviisumilla ja end of story. Toisaalta tuntuu hyvältä koska se tarkottanee sitä että nämä lentokenttäsessiot on mun kohdalta ohi koska ens kerralla on pakko olla sitten joku muu viisumi. Kaipa se maanrakoon-ajamisstrategia tavallaan toimi niinkuin piti koska nyt ei tasan tee mieli tehdä laitonta työtä täällä. Kaiken lisäksi jaan nämä kokemukset julkisesti ja siten moninkertaistan hyödyn. Win/win? Kaipa tähän on vielä lisättavä että varmaan alle prosentti maahantulijoista laitetaan kuulusteluihin ja siinäkin tapauksessa suurin osa siitä on pelkkää pelottelua. Tai mun tapauksessa oli kai ihan syytäkin kiinnostua mitä teen taas täällä ja silti pääsin pälkähästä. Eli sielunsiskot ja -veljet, älkää lannistuko vaan tulkaa kylään.

Street 7 Glasgow