City of presidents: Viimeistä viedään

Bostoninreissu saatiin päätökseen kiitospäivän myötä. Kotona meillä oli juhlalounas oli kalkkunat stuffingeineen, karpalosoosia, herneitä, porkkanamössöö ja periamerikkalainen pumpkin-pie joka ei kyllä ainakaan mun mielestä maistunu mitenkään kurpitsaiselle vaan tosi paljon vaan piparille. Kalkkuna oli herkullista! Ja olin liikuttunut kun sain jäähyväislahjaks ihan sairaan hienon sarjakuvakirjan!


Aterian jälkeen sain viel viettää pari tuntii lasten kaa keskenään ku varpu ja emil kävi leffassa. Mul oli poikien kanssa ihan sikahauskaa ja tuun ikävöimään meidän rutiineiks muodostuneita leikkejä, pikku omia vitsejä ja ihan kaikkea. Mut nyt loppua kohden paluu Bostoniin on alkanu tuntua yhä varmemmalta mikä tietenkin tarkottaa sitä ettei mun mitään lopullisia jäähyväisiä tällaselle elämälle tartte heittää. En siis välttämättä edes halua hakea sinne Sveitsiin. Olishan se ollu iso juttu, varmaan tosi hienoa ja suuri muutos mut tällä hetkellä se ei oo välttämättä se mitä haluan. Bostoniin tulo oli mun elämään valtava muutos ja sain hirveesti kokemuksia ja nyt kun tunnen paikkaa, tiedän et viihdyn siellä ja mulla ois siellä ihmisiä odottamassa niin jo se tieto, et pitäis jättää lopulliset jäähyväiset sille elämälle josta niin tykkäsin tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta. Ja ollaan jo suunniteltukin asiaa melko pitkälle. (Jätin mm. mun kitaran sinne odottamaan)


Illalla näin vielä Brettin viimisen kerran ennen lähtöä. Muutamana viimisenä päivänä olin ollu vähän surkeena ku vielä osittain olin siinä uskossa et ei meijän kaveruus jatku enää tällasena koska muuttaisin pois ja asiat muuttuis pakostakin. Ja joku ketä nyt on nähny n. 6 viikon ajan lähes päivittäin voisin ihan jo laskea sil taval läheiseks. Olin ajatellu et lähdöstä tulis ihan kauheeta mut nyt kun mä oon tulossa takas hyvin varmasti, ei se ees tuntunu siltä et lähden. Me istuttiin kolme tuntia yhes raflassa ja juteltiin kaikesta. Lähdin kotiin melkeen viimisellä metrolla ja toisin kun vielä olisin hetki sitten uskonu, lähdin ihan hyvillä mielin koska mä tiesin et tuun takaisin.


Kotona pääsin sitten kuitenki itkemään kun mua odotti suloisin asia mitä oon koskaan nähnyt. Sängyn päällä odotti pieni paketti ja kortti jossa oli Bostonin metrokartta ja jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu:


Hei Katri!
Mitä sinä teet? Missä sinä olet? Vai lentokoneessa? Kummassa lentokoneessa? Vastaa. Minä tykkään sinusta. Missä sinä olet? Vastaa että Bostonissa. Oletko menossa Suomeen? Mitä teet? Miksi sinä menet Suomeen? Missä sinä asut, Turussako? Minä tykkään sun kanssa piirtää. Minä tykkään leikkiä sinun kanssa Katri! Sinun täytyy etsiä se lahja. Minä haluan että sinä muistat kun pyöräilin ilman apupyöriä. Mitä sinä sanoit äsken, Katri? Muistatko kun oli se trick or treat. Muistatko kun me syötiin se kalkkuna? Ja pumpkin pie. Mitä varten sun ystävät on Bostonissa? Mitä sinä teet, jota et ennen ole tehnyt? Minä tykkään sinusta. Minä haluan et sinä olet täällä.<3


Ja paketissa oli kirja "I judge you when you use poor grammar" ja sisäkannessa luki lapsen käsialalla "Katrille t Pyry <3". Se oli paras lahja mitä mä oon koskaan saanut.