Lyon osa 2 - Lyon

Keikan alkamista odotellessani olin jutellu parin kalifornialaisen jätkän, Alexin ja Elliotin, kanssa niitä näitä ja sattumalta törmäsin toiseen keikan jälkeen ja se kutsu mut niiden seuraan. Ensiajatus oli et ne olis molemmat homoja mut taisin luulla niin vaan koska Alex oli selkeesti ja ne oli kahdestaan, eli ehkä kuitenkin vähän stereotyyppinen oletus. Suunnitelmana oli vallata Lyonin baarit, ja metrossa jengi piti huolen että viiminen biisi Wake up kaiku vielä aika pitkään. Jopa kahden metronvaihdon jälkeen meidän ostettua alottelubisset ja istuuduttua alas yhdelle aukiolle Wake upia kuului yhä jostain vähän kauempaa. Vaikka olikin varmasti ihan sattumaa et laulu seuras meitä niinkin kauas, sentasoisen mielenräjäytyksen jälkeen oli asianmukaista uskotella että koko kaupunki on samassa huumassa.


Oli itseasiassa tosi hyvä et aloteltiin vasta keikan jälkeen - mä olin saanu alas yhden halpisbissen ennen keikkaa ja siinä se - niin tutustuin noihin jätkiin oikeastaan selvinpäin ja ilta oli vasta alkamassa. Nää kaverit oli kyl selkeesti mun ihmisiä. Mulla ei noista kalifornialaisista oo kauheesti ollu kokemusta mutta puheiden perusteella sain sellasen kuvan ettei Alex ja Elliot oo täysin valtavirtaa kuitenkaan. Ne pilkkas jenkkejä, mä pilkkasin suomalaisia (sori) ja balanssi oli näin ollen kohdallaan. Ulkona oli pirun kylmä ja ekojen oluiden jälkeen paikat jo kohmeessa joten suunnattiin läheiseen pubiin. Mukaan oli tähän mennessä tarttunu myös Ben, pieni aasialainen homo jolla oli repussa keksejä baariin. Tuurilla ja Alexin vikkelien liikkeiden ansioista saatiin jopa seisomapöytä ja näillä eväillä jaksettiin seistä iltaa pilkkuun asti. Ben tosin jaksoi keksi-eväillä ja niiden loputtua me jäätiin sit kolmestaan kunnes ilkeät ranskalaispoket alkoi olla niin ilkeitä et oli pakko antautua. Jämähdettiin ulkopuolelle viel hetkeks, randomilla joku tyttö tuli pokaamaan mua ja sano et mä oon tylsä koska mä en oo lesbo ja tuli lievästi väärinkohdeltu olo. No ei me siinä kauaa viihdytty koska kylmyys alko taas hiipiä ja lesbotkin oli epäreiluja niin mä ja Alex lähettiin kävelee niille ja Elliot valmistautui kohtaamaan vihaisen host-äidin. Siin jokea pitkin kävellessä tuli ihan sellanen olo ku olis kävelly Turun jokirantaa. Yhdessä kohtaa voisin vannoa et näytti ihan samalta ku Martinsillan kupeella. Mä oon kateellinen niille siitä että Lyonissa on kaks jokirantaa -- ne on nannaa.
 
Alex asuu yhden kalifornialaistytön kanssa kämpässä, joka seuras ainakin mun Ranska-mielikuvaa melko pitkälle -- kiviseinät, pieni idyllinen keittiö jonka ikkunasta näkyy jyrkkä rinne taloineen tuoden mieleen Ratatouillen (sen Disney-leffan, ei sen ruuan). Alex laitto mulle söpön pedin ja päästiin nukkumaan joskus ehkä neljältä. Seuraavana päivänä yhden aikoihin alettiin nousta ja tunnustelin aamulla vielä sitä ikkunasta avautuvaa näkymää mukaanlukien mm. yhtä vanhaa linnaa yläpuolella. Napattiin aamiainen pienestä leipomosta ja siinä tiukkaa kahvia hörppiessäni tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä et tapasin noi pojat. Muuten olisin varmaan lähteny kotiin yöjunalla ja Lyon olis jääny näkemättä. On se vaan yksinkertaisesti ihan eri kokea ne patongit, baskerit ja kaikki muu itse ku kuulla/lukea niistä. Yllättyä siitä et se on niin sellasta. Ja varoituksen sana: ne todella on ylpeitä kielestään. Sain pariin otteeseen tyrmistyneitä katseita kun avasin suuni; sillä ei ole ilmeisesti kovin suurta eroa laukooko paikallisille törkeitä loukkauksia vai puhuuko englantia -- reaktio on sama. Alexin mukaan siinä samassa leipomossa myyjät tapaa sen kuukausien jälkeenkin muka aina ensimmäistä kertaa.


Aamiaisen jälkeen tavattiin Elliot ja muutama noiden kalifornialainen tyttökaveri ja käveltiin vanhassakaupungissa. Käytiin mm. yhdessä kirkossa, pikku putiikeissa, ostettiin glögiviiniä katukärrystä ja katsottiin katusoittajaorkesteria sekä kylkiäisiksi niiden tahtiin tanssivaa pummia. Jonkun ajan päästä mä ja Elliot lähdettiin kiertelemään kahdestaan ku muut meni kattoo Harry Potteria. Ostettiin mulle junalippu, tsekattiin leffatarjonta josko siellä olis menny jotain muuta et oltais päästy sisätiloihin lämmittelee mut ne mitä oli tarjolla oli joko dubattu, loppuunmyyty tai aikataulut ei menny nappiin mun junan kanssa. Joten etsittiin kauppakeskus tyytyen määränpäättömään (ja tuloksettomaan) shoppailuun eli loppujen lopuksi vaan hengailuun. Elliot on mun mielestä ihan sairaan hyvä tyyppi. Meil oli tosi hauskaa ja jotenkin tajuttiin toisiamme. Vielä se on kerran todettava et nää on mun ihmisiä. Ehdottomasti tuun näkee noi vielä uudestaan. Lyonissa alkaa 8.12. vuosittainen valojuhla joka on kuulemma häikäisevä sekä sananmukaisesti että kielikuvallisesti ja jonka näkeminen kiinnostais mua suuresti. Olen kuulemma tervetullut koska vaan joten taidan laittaa sen harkinnan alle. Ihan vitun siisti kaupunki meinaan jo muutenkin.

Lyon osa 1 - I'm trying to be in a fucking rock and roll show

Takana on siistein vuorokausi naismuistiin. Arcade Firen aiheuttamat kylmät väreet ei oo vieläkään täysin poistunu -- se keikka yksinkertaisesti vei mut. Negatiivista sanottavaa on ainoastaan kanssayleisöstä joka ei suoraansanoen ollu sitä heittäytyvää sorttia. Suurin osa oli tullu sinne vaan seisoskelemaan ja mua alko pänniä ympäristö siinä määrin et jälleen kerran musta tuli se kusipää joka raivaa tiensä eteenpäin. Tosin siinä vaiheessa ku joku biisi aiheuttaa sen fiiliksen ettei tiedä miten päin pitäis olla niin pahat katseet/sanat on pelkkää taustamelua sillä taipaleella. Tosiaan 97% yleisöstä olis kaivannu kuultavakseen sen mitä Win sanoo tän videon alussa.

Headlights look like diamondsin myötä ne toivotti hyvät illanjatkot ja mä olin vähän pettyny ku ei tullu interventionia tai wake upia koska niitä olin vähän odotellu. No eikö ne sit tuu kuitenkin takas ja soita molemmat.  Interventionin alkaessa pelkkä hyvyys tuotti niin suuren onnentunteen että lähes tirautin. Wake upin kohdalla alko ääni mennä kaikesta huutamisesta ja mulle tuli yhtäkkiä mieleen se kun oltiin Bostonissa joskus keväällä Brettin kanssa järvellä ja laulettiin sitä ihan liian lujaa ja korkealta. Kuvittelin itteni takas sinne järvelle ja mua alko naurattaa. (Eehhehheäähähhähä)

Osa kakkosessa konsertin jälkimainingit ja seuraava päivä Lyonissa.

Kaikki hyvi

Nyt on aika monennäköistä kivaa tiedossa ja muutenkin menee mukavasti. Elämä alkaa hymyillä -- päättäjätkin muutti mielensä ja lähetti taivaasta liput sinne Arcade Firen keikalle nyt perjantaina ja "en pysy nahoissani" ei enää meinaa sitä kirjaimellista tarvetta repiä naamaa irti, vaan kertoo lähinnä innostuksen tasosta. Se on sitten samalla neitsytmatka Ranskaan.


Perjantaina näin ensin Hollyn, Katrinin ja Lizzien (brittityttö) Post Caféssa ja sieltä Mishan ja Theresan joka on siis uus au pair ja jää paikkaamaan Mishaa ku se lähtee takas kotiin. Juotiin bisset matkalla L'usineen (baari) ja tavattiin taas Bob ja Pandi siellä. L'usinen pihasta on tullu aika vakiomesta aina kun hengaillaan niiden kanssa. Pandi opetti Mandikan kielellä pari lausetta mitkä on osoittautunu tosi hyödyllisiks koska matkalla sinne kadunvarsi on täynnä diilereitä joista n.90% on Gambiasta. Kadulla "ça va" tarkottaa et halutaanko me ostaa jotain johon nyt tiedetään vastata "haumala", eli en tunne sua. Ja jos se ei riitä niin "defaldanca" eli ota iisisti. (Mä en tiedä noista kirjoitusasuista yhtään mitään mutta lausutaan ainakin noin). Saa siellä muutenkin olla tarkkana, ainakin odotellessa poikia viel kolmestaan tuli koko ajan joku pummii viinii/röökiä/mitä vaan eikä suostunu lähtee niin pakkohan siinä kohtaa on olla vähän töykee sillee et, hei, mene pois. No joku sit alko kiukuttelemaan jotain ihonväristä et toi on epäkunnioittavaa koska sä oot valkonen ja mä oon musta, ja tuli sellanen olo et niinku onks tällasia/sellasia ihmisiä vielä? Ensinnäkin jos tullaan sillä "anna jotain" meiningillä niin suhtautuuko sitä yhtään minkään väriseen ihmiseen sillee "hei sähän oot hyvä tyyppi, ota mitä haluat ja liity seuraan". En edes jaksanu kiukutella takas sen enempää. Onneks se on vähän eri Bobin ja Pandin ollessa seurassa koska jengi tuntee ne ja ne voi olla sillee et lopeta, ole cool boi.


Lauantaipäivä oli supermukava. Nina ja Val tuli Geneveen ja mentiin Libanonilaiseen syömään niiden, Mishan ja Theresan kaa ja sen jälkeen vanhaankaupunkiin kävelee. Ei siihen niin tarvi mitään ihmeellistä tekemistä et on kivaa. Ja harvinaista olla pitkästä aikaa porukalla. Missä vaiheessa elämää sosiaalinen toiminta menee siihen et jos haluu nähdä jotain kaveria niin se on aina se kahvittelu, ja jos porukalla niin mennään ryyppäämään? Toki on ymmärrettävää ettei talvella varsinkaan ulkona niin ihmeellisiä tehdä ja lisäks kaikki maksaa, mut nuorempana sitä keksi vaikka mitä. Voihan sitä tehdä vaikka mitä.


Köyhyysrajan alapuolella eläminen on jo alkanu tuntua elämäntyyliltä ja tällä tarkoitan siis vain henkilökohtaisia varoja ja sitä ettei mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Kodin seinien sisällä elintaso on kyllä parempi kuin hyvä eli ei täällä nälkää joudu näkemään ja muutenkin on asiat mallillaan. Tänään on kuitenkin - luojan kiitos - tulossa palkka mikä tarkottaa sitä ettei uloslähtemistä tarvitse enää niin varoa siinä pelossa että käyttää loput rahat vaikka purkkaan. Nää finanssiasiat on viime aikoina kulkenu aika pitkälti malliin "viikko huoletonta vapautta, loppukuukausi suu säkkiä myöten" ja ottaen huomioon lisäksi ilman pian valtaavan jouluhulluuden, täytyy ehkä varoiks tehdä jonkunnäkönen budjetti, johon on näiltä näkymin sisällytettävä ainakin: Uus Potter-leffa (luonnollisesti), sit ne mitä siihen Lyonin keikkaan menee matkoineen ja ens viikolla ainakin yks Lausanne-reissu koska Misha tosiaan lähtee takas Tsekkeihin ja täytyy juhlistaa sitä. Vaikka en tiedä onko siinä kauheesti juhlimista... Pitänee alkaa hankkia uusia kavereita...

Hyvä? Huono?

Geneve. Täällä on hassua. Mun täälläolossa - ja ihan ite kaupungissa - on monta hyvää puolta. Duuni on helppoa, kivaa ja sitä on vähän. Aikaa jää tehdä kaikkea "omaa" -- vaikka en lähtis koko päivänä mihinkään, löydän silti kehittävää tekemistä kuten lukemista, piirtämistä, kitaransoittamista ja kirjoittamista, millon mitäkin. Viimeksi mainittu on tosin jääny järkyttävän vähälle viime viikkoina jotka muuten luisuu käsistä megavauhtia. Enää ei ole kyllä mikään yllätys että aika kuluu nopeasti mutta mikä siinä on että sitä aina vaan jaksaa päivitellä? "Ihan sellanen fiilis et viime kesästä olis joku viikko. -Totta, ja silti seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus" Niinku mitä vittua? Mitä vanhemmaks tulee sitä nopeammin se aika menee ja sen vois vaan hyväksyä. Lontoonmatkasta on jo melkeen kaks viikkoa joka on aikana semi paljon ku miettii mitä siinä ajassa vois ehtiä, mut yhtäkkiä sitä vaan havahtuu tähän hetkeen.

Kehon- ja mielenterveyden vuoksi olis kai ihan hyvä viettää sillon tällön aikaa ihmisten ilmoilla vaikka ei olis sen kummempia suunnitelmiakaan. Mut mä jotenkin onnistun uskottelemaan itelleni ettei se niin tärkeetä oo. Sitä alottaa jonkun jutun kotona päivällä, innostuu siitä ilman ajantajua ja hups vaan. Kai mä oon onnekas et mulla on asioita jotka inspiroi ja joista jaksaa innostua, mut pitäiskö niistäkin saada taukoa? Tää vanha taipumus jokapäiväiseen meditointiin millon mistäkin asiasta ei tee missään nimessä pahaa niin kauan ku välillä herää todellisuuteen eikä lähde liian syvälle. Yksin oleminen voi joskus olla niin nannaa et sit käy niin et nautin siitä niin paljon etten muista et nautin myös ihmisten seurasta. Ja nyt on käyny niin. Ei nää kyllä koskaan kestä muutamaa päivää kauemmin ainakaan yhteen putkeen mut kattokaa nyt tätäkin et en oo kirjottanu mitään kahteen viikkoon.


Ja niin sitä saadaan "jämähdin kotihousuasteelle moneksi päiväksi" kuulostamaan hienolta.

Päätä siinä sitten mitkä on hyviä ja mitkä huonoja puolia. Mut mähän en oo kertonu Geneven kaupungista oikeestaan mitään mainitsemisen arvoisia, silmäänpistäviä, "perusfaktoja" (Hyviä tai Huonoja) jotka tuleekin siis tässä ja nyt.

- Jugurtit rasvaisia

- Paljon vihaisia mummoja, siis ihan tosi, niistä huokuu se kärttyisyys ilman et niiden tarvii avata edes suutaan.

- Mä oon kuullu useammastakin lähteestä et ovimatot on joka kodissa lain mukaan pakollisia.

- Vaikka Sveitsi on yleisesti ottaen kallis maa, dokaamiseen kyllä löytyy halvat keinot. Oon jo maininnu muutamaan otteeseen ne 1.75 frangin viinit, mutta silmään sattui myös toinen pelastaja - 0.55 frangin 0,5 l bisse. Ihan kelpo makusta kaiken lisäks. (Vrt. hintaero: puolen litran tölkki Lapin Kultaa samaisessa kaupassa maksaa n. 2,5 frangia. Kyllä, täällä myydään Ite Lapparia...)

- Niin sveitsiläiset tosiaan kutsuu tätä aluetta Helvetiaks. Hyvä enne.
- Perus poskisuudelmat. Vasen-oikea-vasen. Aluks tuntu luonnottomalta ja kun se tosiaan pitää tehä kaikkien kanssa sekä tavatessa että lähtiessä, mut siihenkin on jo alkanu tottua. Pelkään et Suomeen tullessa teen jollekkin vahingossa ja sit sitä ollaan niin ranskalaista niin ranskalaista.
- Toisin ku jenkeissä, tääl ei oikeen harrasteta tota moikkaamista tai smalltalkia. Ainakaan samalla tavalla. Ja mielenkiintoista on tämä: joko amerikkalainen tapa ehti jo iskostua tai sit se on vaan vieras ympäristö/kulttuuri/ihmiset/kieli joka sen tekee mut täällä ennemminkin meikä on se joka tekee alotteen näissä jutuissa.
- Ranskankieli alkaa pikku hiljaa vituttaa. Ennen sitä oli ilo kuulla kun se on niin kaunis kieli mut enää en edes oo sitä mieltä. Lontoossa hermo lepäs jo sen takia ettei tartte kuulla yhtään ranskaa.


Mul on tällä hetkellä hyvin vahva viha-rakkaussuhde musiikkiin. Livekeikat on yks parhaimmista asioista maan päällä mut universumin päättäjät on ilmeisesti sitä mieltä et phyyh, ei mun niihin tartte mennä. Hoidetaan ikävät jutut pois alta eli "viha" -osio käsittelyyn ensin: Ensin Katie Melua, sit Against me! Ja nyt kaikkein pahin: Arcade Fire. Lyonin keikalle 26. päivä on liput loppuunmyyty ja mä voisin helvetti kaivaa silmät ulos kuopista, niin paljon harmittaa. Kai sitä on itseään syyttäminen koska olis pitäny tajuta varata ne liput aiemmin mutta eihän sen tajuaminen nyt auta, päin vastoin.

Jos edes katon näitä livevideoita nyt niin tulee pala kurkkuun. Se on aina pahempi jos otetaan pois jotain josta on jo ehtiny innostua, aina! Siks ei koskaan pitäis innostua mistään. Tässä on totta puhuen kyse jostain ihan muusta kun yhestä keikasta koska se on vaan esimerkkitapaus, hyvä sellanen tosin. Pitäis lopettaa innostuminen jolloin ei tarvii pettyä vaan kaikki on bonusta. Nää EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII -hetket alkaa nimittäin kohta vähän rasittaa.

Oltaiskohan sit jo kiukuteltu tarpeeks niin vois siirtyä niihin mukaviin musiikkiin liittyviin asioihin. Ehkei ne aikaisemmin mainitut päättäjät ihan niin kusipäitä loppujen lopuksi ole -- pääsin kuitenkin kattoo Broken Social Scenee viime perjantaina. Se tuli ihan puskista, silmään osu Veveyssä pidettävä "festari" jossa esiintyy kanadalaisia indierockbändejä. Sit ku näin et noi on siellä varasin heti liput ja innostuin sit vasta. Näin sen pitäis mennä. Ja jumalauta se oli jees.

Vikat päivät

Mä tykkään Lontoosta. Kaikki kiva loppuu aikanaan mut ei se mitään. Ihan kivaa oikeestaan mennä takas Geneveen vähän rauhottumaan (ajat ne muuttuu. Ennen sitä mentiin lomalle rauhottumaan.) ja nukkua omassa ihanassa valtavassa sängyssä. Ei Olivian sängyssä muuten mitään vikaa ollu mut se vaan et siin tuppas käymään aika usein niin et mä vein joko peiton tai kaiken tilan. Nyt saan taas nukkua hyvällä omallatunnolla tähtiasennossa niin leveesti ku huvittaa.

Keskiviikkona mentiin siis vähän vielä rairairaamaan, näin Olivian suoraan sen duunista ja ilta kulki Piccadillyn kautta Camdeniin. Piccadillylla käytiin eka syömässä meksikolaisessa ja sit mentiin TIVOLIIN!!! Mä en oo ollu aikoihin aikoihin ja aikoihin tivolissa tai huvipuistossa. Oon aina rakastanu niitä joten hienoa et tää suuri vääryys tuli korjattua. Paras tapa käyttää 7 puntaa. Oli niin hauskaa. Toisessa laitteessa nähtiin kaupunki korkeelta, ihan törkeen upeeta ja sit ku viel siihen lisäks se wooooooooooooaaaaaaaooo. Niin siistii, voisin hehkuttaa huvipuistolaitteita loputtomiin.

Ei meillä sit kuitenkaan ollu rahaa mennä useampaan ku kahteen laitteeseen ja seuraavaks suuntana oli Zoo barin kautta Camden. Oon ikävöiny Camdenii, harmi ettei nyt tällä reissulla tullu vietettyä siellä enempää aikaa. Viime kesänä ihan hengailin siellä päiväsaikaan ja kävin löytämässä muutamia Banksyn tekeleitäkin. Tällä kertaa keskityttiin vaan noihin pubeihin ja eka mihin mentiin oli sen verran täynnä et päätettiin mennä katsastaa yläkerta joka olikin yllättäen ihan pimeenä ja tyhjänä ja näytti kummalla tavalla kutsuvalta vanhoine kalusteineen ja hämyisine nurkkineen niin jäätiin sit sinne jauhamaan paskaa ja juomaan kaljaa. Sen jälkeen vaihdettiin kadun toiselle puolelle The World’s Endiin ja siel tyttöjen vessassa koin hämmennyksen hetken ku yhdessä ovessa luki: ”Tuliko kaljaa?” ja ”kahen kilon siika”. Jep, suomeks. Naureskelin sitä hetken ja olin et mitä vittua mut tarkemmin ajatellen ei kai se niin tavatonta oo. Lontoo ei oo kuitenkaa mikään peräkylä maailman laidalla niin eiköhän se käy järkeen et Camdeniin on joskus eksyny suomalaisia. Mä jätin luonnollisesti omat terveiseni sinne, käykää katsomassa jos kiinnostaa tarpeeks. Voin antaa vinkin et se oli tavattoman tärkeää infoa.

Päästiin me sit kotiinkin huuruisen bussimatkan jälkeen, tingittiin muutamalla kolikolla safkat matkanvarrelta ja otettiin taksi jossa oli hauska kuski joka innokkaasti laulo meidän kanssa. Oli hyvä ilta. Vanha kunnon tyttöjen ilta.

Sit olikin jo viiminen päivä ja ”juhlistettiin” sitä ihan perus illallisella, viinillä ja sivistyneellä seurustelulla. Nicole laitto ihan sikahyvää kanakormaa ja naan-leipää ja istuskeltiin takapihalla yllättävän lämpimään iltamyöhään asti. Juhlat on juhlittu, rahat tuhlattu ja taitaa taas olla edessä kokonainen kuukausi minimivaroilla. Ainakin tällä hetkellä on helppo sanoa et oli se sen arvosta mut katotaan uudestaan ku pääsen kotiin ja laskeskelen montako kolikkoa on jäljellä.

No mites nyt jotenkin tuntuu etten saa tästä kirjottamisesta tarpeekseni. Istuin lentokentällä läppärin kanssa yli tunnin ja jostain sitä sanottavaa tuntu löytyvän lisää ja lisää jatkuvalla syötöllä. Mä oon vähän miettiny

-et jonain päivänä ku mulla ei oo suunnitelmaa tulevaisuudelle ja mikään ei pidättele mua missään niin voisin ihan hyvin muuttaa Lontooseen. Vaik hetkeks ja kattoo miten hommat sujuis. Ei sieltä ois niin vaikee löytää duunia ja asuminenkaan ei oo ylikallista jos ei vaadi liiallisuuksia (lue: jos tyytyy keskivertoon (lue: sanotaan nyt näin et halvalla saa katon päänsä päälle)). Lisäks se on euroopassa ja EU-edut avittais aika paljon ja siellä puhutaan englantia. Ja muutenkin se on aika nasta mesta.

-et pitäisköhän sitä nyt sit vittu alkaa kirjottaa englanniks. Mä oon kyl niin hyvin tottunu tähän suomeen ja ehkä rakentanu sen oman tyylini tällä kielellä niin emmä tiedä. Mut viime aikoina oon kuullu et useampikin ei-suomea-puhuva on nähny niinkin paljon vaivaa et on lukenu näitä käännettynä niin sikäli se vois olla helpompaa. No mun täytyy sulatella asiaa. Miksei... Ehkä jonain päivänä.

Mä laitoin yks päivä täs viikon sisällä ylös jotain pikkujuttuja ku sain Lontoosta inspiraatiota -- sillai ihan et muistaisin mitä oon kelaillu. Ehkä jotain on taas vähän auennut? Kännykän tallennetuista suora lainaus: ”Haluan tehdä: kirjoittaminen, luominen, kiertely. Raportointi. Piirtäminen voi olla sivujuttu. Teemajutut, ihmisten haastattelu/kuvaaminen. Random ihmisten. Saada moraali valmiiksi. Harrastukset: kitara, piirtäminen, kokkaus, lapset, musiikki. Soveltaminen? Nämä voi olla myös muuten vaan. Valokuvat, ja kiertely. Tiedonkeruu.” Joku aika sit mä olin ihan varma et haluun tehdä/opiskella jotain mikä liittyy pääasiassa piirtämiseen mut täähän alkaa kuulostaa vähän siltä et mä haluaisin toimittajaks.

Mitä tekis, miten olis, mihin menis??

Tota tota. Lauantain kauhukokemuksista on nyt selvitty aika hyvin, sunnuntaina oli vielä vähän liian aikaista vitsailla mutta kyllä se tästä. Willy G parka tuli kyllä aika huolella raiskatuks ja sunnuntai meninkin aika pitkälti siivoillessa. Käytiin porukalla myös drinksuilla ja illallisella tässä lähellä ja otettiin rennosti. Maanantai eli eilen oli oikeestaan melko tylsä kun vietin suurimman osan päivästä kotona Nellyn kanssa siivoillessa ym, illalla meidän oli määrä lähtee ulos Olivian kanssa mut se oli töistä niin väsyny niin siirrettiin se tälle päivälle. Iltaa kohden heräs kuitenkin semmonen olo et on ihan pakko lähteä johonkin koska seinät alkaa tuntua ahtailta, joten otin taas suunnan umpimähkään ja päädyin sit rahanvaihdon kautta leffaan. Mä en vissiin oikeesti enää muista mun pankkikortin tunnuslukua mikä ei oo kauheen hauska homma koska rahat alkaa olla vähissä. Mut ei kai tässä hätää, voin kuitenkin siirtää Olivian tilille ja se antaa mulle sit caashina. Lievästi vittumaista silti ja en käsitä miten niin on päässy käymään. En oo vaan käyttäny korttia lainkaan koko Geneven aikana.


Anyway. Leffavalinta oli "The kids are all right" joka oli ihan jees, se piristi. Ja ylipäänsä ulos lähteminen piristi. Eilen oli muutenkin vähän kumma fiilis koko päivän, jotenkin taas paljon kelailuja ja tollasta. Jotain koti-ikävää kai, ja sit ku samalla koitan saada selkoa et mikä on suunta ja millasia suunnitelmia pitäis tässä elämässä tehdä. Tai ku on niin levoton olo eikä sitä tiedä missä pitäis olla. Tällä hetkellä kaverit Suomessa on mielessä aika isolta osin mut sinne jääminenkään ei oikeen.. ei oo jotenkaan.. emmä tie. Bostoniin haluaisin mennä koska siellä mulla on toinen perhe, mut onko sillä kaupungilla mulle enempää annettavaa? Tiedän et ku meen sinne niin ne paikat ja kaikki se muistuttaa mua siitä mitä siellä joskus oli, mutta eiks pitäis suunta olla eteenpäin tässä elämässä? Eiks se oo se bottom line? Tosin jotkut asiat tietty pysyy vaikka mikä olis eikä niitä koskaan pidäkään jättää taakse.


Eilen koko päivän vietettyäni näiden kysymysten äärellä ostin leffan alkamista odotellessani kirjan "I'm OK, You're OK" (Thomas Harris) takakannen perusteella:


This practical guide to Transactional Analysis is a unique approach to your problems.


Hundreds of thousands of people have found this phenomenal breakthrough in psychotherapy a turning point in their lives.


In sensible, non-technical language Thomas Harris explains how to gain control of yourself, your relationships and your future - no matter what has happened in the past.


Tää on just sitä mitä haen. Olis niin siistii oppia ohjaamaan itseään. Koska kaverit, se on vaikeeta... Tai ehkä mä vaan teen asioista liian hankalia. Elämä voi olla helppoa ja simppeliä, ei tarvii kyseenalaistaa kaikkea ja vois joskus oppia vaan hyväksymään asiat. Mut se sit taas riippuu ihmisestä ja ilmeisesti mun vaan täytyy elää pinnan alla.


Katotaan. Kai se tästä vielä selkeytyy. Jos jollain on vastaus näihin olemassaolon syvimmän olemuksen kysymyksiin niin antaa palaa. Jos ite keksin vastaukset tai jos toi kirja antaa ohjeita siihen niin mä kerron. Tai ku ylipäätään itse tajuan mistä helvetistä mä edes puhun.