Kelailin tossa

Tropiikki-tiistaina mä ja Brett päädyttiin suunnittelemattomalle piknikille eli retki alkoi kävelynä ja jatkui 7elevenin kautta Jamaica Pondille (totta kai asettautuen herkkuinemme suoraan ohikulkevien lenkkeilijöiden näkökentälle). Siinä piknikin aikana ja sen jälkeen meidän jatkaessa retkeä tajusin että mun uudelleenkotiutuminen taitaa olla aika valmista tavaraa. Ainahan uuteen maahan tullessa (no uuteen ja uuteen) kestää hetken ennen kuin se meininki kunnolla tarttuu ja sitten taas kun sieltä lähtee, kestää hetken ennen kuin se laantuu. Edellisillä kerroilla täältä takaisin Suomeen lähtiessä se suurin kulttuurishokki on ehkä ollut se tietyn tuttavallisuuden puuttuminen. Lueskelin vähän noita ihan ensimmäisiä tekstejä ja jo siellä puhuin samasta asiasta. Tämän lukeminen varsinkin pisti miettimään kun siellä puhun siitä millaiset fiilikset oli ihan ekalla asettautumiskerralla. Tuntuu hullulta että pian ton kirjoittamisen jälkeen kaikki muuttuikin ihan täysin ja nyt yli 1½ vuotta myöhemmin asun taas täällä ja meininki on toisaalta samanlaista, toisaalta ihan erilaista. Se "tietty kuuluvuuden tunne" jonka jo silloin tunsin, on näiden 2 viimeisen viikon jälkeen taas eri mittakaavassa koska nyt en tunne itseäni niin kovin vierailijaksi. Ympäristö ei ole enää uusi ja esimerkiks sillon tropiikki-tiistain kävelyllä mulla oli ihmeellisen itsetietoinen olo. Emmä tiedä. Jotenkin ei-ulkomaalainen olo. Ensinnäkin meillä oli keskenään hyviä keskusteluja ja hauskoja juttuja molempien puolelta (yhä, siis yhä saan yllättyä joidenkin tarinoiden hulluudesta ja hauskuudesta ja uskomattomuudesta) ja omastakin puolesta tuntuu etten vielä ole antanut kaikkea mitä mulla on annettavana, eli sikäli on tilaa kulkea paljon eteenpäin. Toiseksi osaan olla rennommin myös ihan tuntemattomien seurassa. Kotimatkalla poikettiin yhteen vastikään avattuun skeittikauppaan jossa oli juuri seinän maalaus meneillään ja jätkä joka sitä väänsi, oli onnistunut saamaan itselleen ammatin graffitien maalaamisesta. Nyt se kiertää maata tehden tilaustöitä. Tuolla Amerikka-tekstissä kirjotan asioiden tekemisestä yksin ja niin se menikin alussa. Nyt kun vertaan omaa asennettani ympärillä oleviin ihmisiin, huomaan suhtautuvani paljon rennommin kaikennäköiseen kanssakäymiseen tuntemattomien kanssa. Heitän helpommin läppää vaikka kaupan kassalla ajattelematta asiaa sen suuremmin, kommentoin jos on kommentoitavaa metrossa vieressä istuvan koirasta ja kaikkea tällasta. Juttelin tän taiteilijajäbän kanssa varmaan puolisen tuntia ja ansaitsin räppinyrkinkin jostain hyvästä mielipiteestä ja olin et i'm soooo coooool niinku. No emmä ny. Ei mua cooliks noin vaan tehdä mutta suurin ero on ehkä siinä etten tunne siihen tarvettakaan ja annan fiiliksen olla mikä se milloinkin on. Isossa kaupungissa joka on täynnä ihmisiä tällainen ajattelutapa on osoittautunut melko käteväksi.


Tää sosialisoituminen on osittain varmasti Brettin ansiota koska se on tosi semmonen ja seura tekee kaltaisekseen. Eilen kun saatoin sen duuniin ja olin päättänyt jatkaa siitä kahvilaan piirtelemään, mulla oli hirmu hupaisa olo ja löydettiin matkanvarrelta semmoinen pieni pyörillä kulkeva laatikosto ja päättettiin ottaa se messiin ja viedä kotiin. Mun levoton olo tarttui ja oltiin molemmat yksiä vitun hihittelijöitä. Kun jatkoin matkaa kahvilaan sen laatikoston kanssa eikä piirtämisestä tullut mitään siinä olossa, otin tarjoilijan messiin ja jatkoin hupsuilua. Tällanen muuttuminen mussa täällä tapahtuu ja oonkin miettinyt että oonko ihan eri ihminen täällä kun Suomessa. No tuskin, mutta se on jännä ajatus. Ei nyt missään nimessä pelkkää sosialisoitumista mutta jotain henkistä kasvua ja itsenäisempää oleilua ja asioiden pohdiskelua. Eikä joka päivä tietenkään tunnu siltä että tää on jotain mun elämän parasta aikaa. Joinain päivinä vain.