123. Loppu

4.4.2011: "Pitäis kai olla ihan helvetin innoissaan ja olenkin jos ei oteta huomioon sitä että mitäpä jos kesällä Boston menee täysin putkeen ja sitten onkin aika lähteä Skotlantiin neljäksi vuodeksi? Tällä hetkellä asiaa ei kai kannata lähteä suunnittelemaan kovin tarkasti. Onhan tässä mahdollisuuksia. Kai. Tässä vaiheessa siis tarkat suunnitelmat mun ja Brettin tulevaisuudesta ei etene elokuuta pidemmälle ja katsotaan miten kaikki sujuu. Vaikka ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, haluan silti uskoa että on olemassa keino järjestää asiat oikein päin, mitä se sitten tarkottaakin."


Olipa onnellista olla huoleton. Nyt puolestaan on tultu siihen pisteeseen että "katsotaan miten kaikki sujuu" ei enää riitä vaan niitä kai-mahdollisuuksia on ihan tosissaan ruvettava pohtimaan. Yhteinen taival jatkuu ja onhan niitä suunnitelmia mutta se vaan että ne suunnitelmat vaatii aika paljon. On myös kohdattava se fakta että otan riskin lähtiessäni taas kerran pois koska vaikka kuinka vahvasti menis niin luottamuksella ja rakkaudella pötkii vain jonkun matkaa ja sen jälkeen ainoa ässä hihassa taitaa olla tuuri (joka tosin on mun tapauksessa todella hämmentävän luotettava). Kukapa olis uskonut että kun koko kesän pelkkä ajatus elokuun seitsemännestä on aiheuttanut kylmiä väreitä, näin lähellä lähtöä oon oikeastaan ihan hyvillä mielin siitä. No ehken "hyvillä" mielin. Siedettävin, kenties. Mutta yhteisymmärrys tulevaisuudesta rauhoittaa, niin epämääräinen kuin se onkin.

Te joilla on joku, älkää olko niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä että antaisitte sen lähteä mihinkään koska joskus elämä tapahtuu vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Arvostakaa sitä ja olkaa onnellisia siitä. No älkää nyt liikaa. Mutta sen verran että edes mun puolesta kun itse en voi. Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus, siitä seuraa pelkkiä ongelmia ja noloja tilanteita kun pitää julkisesti mennä tällä tavalla tunteitaan purkamaan. Mun sisäinen suomalainen tuppisuu tuolla jossain syvällä varmasti häpeää silmät päästään paraikaa.


Summa summarum, huomenna odottaa kotiinlähtö ja ikävä tulee. Viimeisiä kolmea kuukautta en olis jättänyt väliin mistään hinnasta ja voin kertoa että se on totisesti jotain kun joku kertoo viettäneensä sun kanssa elämänsä parasta aikaa. Kiitos Yhdys"kakkapää"valtojen lakien, yhdeksääkymmentä päivää enempää ei kurjalle ulkomaalaiselle sallita ja minut potkaistaan tylysti tekopyhien "welcome back!" -toivotusten saattelemana takaisin sinne missä pippuri kasvaa. Onneksi kotiinpaluusta seuraa paljon hyvääkin; rakkaiden kavereiden ja rakkaan perheen näkeminen. Suunnitelmissa on paitsi urheasti kasassa pysyminen, myös kurkistus vielä sellaiseen kesänviettoon johon kuuluu kaikki traditionaalinen kivous eli etupäässä elämäni ihmiset. Jos sellaisesta vielä palan saan niin voin laskea itseni ekstraonnekkaiden joukkoon. Kaukana pois ollessa ymmärtää taas kerran sen asian että voi pojat kun ne ystävät on sitten tärkeät.