City of presidents: Viimeistä viedään

Bostoninreissu saatiin päätökseen kiitospäivän myötä. Kotona meillä oli juhlalounas oli kalkkunat stuffingeineen, karpalosoosia, herneitä, porkkanamössöö ja periamerikkalainen pumpkin-pie joka ei kyllä ainakaan mun mielestä maistunu mitenkään kurpitsaiselle vaan tosi paljon vaan piparille. Kalkkuna oli herkullista! Ja olin liikuttunut kun sain jäähyväislahjaks ihan sairaan hienon sarjakuvakirjan!


Aterian jälkeen sain viel viettää pari tuntii lasten kaa keskenään ku varpu ja emil kävi leffassa. Mul oli poikien kanssa ihan sikahauskaa ja tuun ikävöimään meidän rutiineiks muodostuneita leikkejä, pikku omia vitsejä ja ihan kaikkea. Mut nyt loppua kohden paluu Bostoniin on alkanu tuntua yhä varmemmalta mikä tietenkin tarkottaa sitä ettei mun mitään lopullisia jäähyväisiä tällaselle elämälle tartte heittää. En siis välttämättä edes halua hakea sinne Sveitsiin. Olishan se ollu iso juttu, varmaan tosi hienoa ja suuri muutos mut tällä hetkellä se ei oo välttämättä se mitä haluan. Bostoniin tulo oli mun elämään valtava muutos ja sain hirveesti kokemuksia ja nyt kun tunnen paikkaa, tiedän et viihdyn siellä ja mulla ois siellä ihmisiä odottamassa niin jo se tieto, et pitäis jättää lopulliset jäähyväiset sille elämälle josta niin tykkäsin tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta. Ja ollaan jo suunniteltukin asiaa melko pitkälle. (Jätin mm. mun kitaran sinne odottamaan)


Illalla näin vielä Brettin viimisen kerran ennen lähtöä. Muutamana viimisenä päivänä olin ollu vähän surkeena ku vielä osittain olin siinä uskossa et ei meijän kaveruus jatku enää tällasena koska muuttaisin pois ja asiat muuttuis pakostakin. Ja joku ketä nyt on nähny n. 6 viikon ajan lähes päivittäin voisin ihan jo laskea sil taval läheiseks. Olin ajatellu et lähdöstä tulis ihan kauheeta mut nyt kun mä oon tulossa takas hyvin varmasti, ei se ees tuntunu siltä et lähden. Me istuttiin kolme tuntia yhes raflassa ja juteltiin kaikesta. Lähdin kotiin melkeen viimisellä metrolla ja toisin kun vielä olisin hetki sitten uskonu, lähdin ihan hyvillä mielin koska mä tiesin et tuun takaisin.


Kotona pääsin sitten kuitenki itkemään kun mua odotti suloisin asia mitä oon koskaan nähnyt. Sängyn päällä odotti pieni paketti ja kortti jossa oli Bostonin metrokartta ja jonka toiselle puolelle oli kirjoitettu:


Hei Katri!
Mitä sinä teet? Missä sinä olet? Vai lentokoneessa? Kummassa lentokoneessa? Vastaa. Minä tykkään sinusta. Missä sinä olet? Vastaa että Bostonissa. Oletko menossa Suomeen? Mitä teet? Miksi sinä menet Suomeen? Missä sinä asut, Turussako? Minä tykkään sun kanssa piirtää. Minä tykkään leikkiä sinun kanssa Katri! Sinun täytyy etsiä se lahja. Minä haluan että sinä muistat kun pyöräilin ilman apupyöriä. Mitä sinä sanoit äsken, Katri? Muistatko kun oli se trick or treat. Muistatko kun me syötiin se kalkkuna? Ja pumpkin pie. Mitä varten sun ystävät on Bostonissa? Mitä sinä teet, jota et ennen ole tehnyt? Minä tykkään sinusta. Minä haluan et sinä olet täällä.<3


Ja paketissa oli kirja "I judge you when you use poor grammar" ja sisäkannessa luki lapsen käsialalla "Katrille t Pyry <3". Se oli paras lahja mitä mä oon koskaan saanut.

City of presidents

Kyl se nyt vaan tais ihan oikeesti kolme kuukautta jo kulua... Tai on täs vielä kiitospäivä jäljellä mikä on huomenna eli periaatteessa tänään, mut perjantaina ois sit lähtö. No mut onhan tässä jo paljon saatu aikaan ja nyt jopa tuntuu ihan hyvältä ku oon saanu vähän asioita järjestykseen. En tosin konkreettisesti koska pakkaus pitäis vielä hoitaa loppuun, tai no, alottaa.. Mut mul on toisaalt pieni pulma ku tarttisin (ainakin) yhden ylimääräisen matkalaukun ja huomenna on suurinpiirtein vaan starbucksit auki mutta voinhan toki sieltäkin kysyä jos ne tarjoilis matkalaukkua, hehe, "to go".


No mut niin, on saatu aikaan. Sunnuntaina matkasin cambridgeen leimattavaks ja muutaman tunnin päästä oli homma valmiina joten siinä se nyt sitten on. Siit tuli siis jopa parempi ku mitä oisin kuvitellu ja mä en kuitenkaa edes odottanu mitään huonoa tulosta! Koitan saada kuvan vaikka myöhemmin mut voin sanoo et ite oon ylityytyväinen.

Tänään olin kattomassa sen Preciousin ja se oli ihan uskomaton. Mä en oo pitkään aikaan nähny niin hyvää leffaa ja niin uskomattomat näyttelijät. Yksinkertaisesti niin loistava leffa.

City of presidents: Hillitöntä

Fakin... viiiiiiis?päivää jäljellä. Viel pitäis ehtii käydä kattoo leffa Precious jota on kovasti kehuttu ja joka sijottuu Harlemiin niin ois ihan mielenkiintosta vilkaista ku mäkin pyörin siellä ku olin nykissä. Ja pitäis mitäs muuta pitäis. No kaikkea roinaa vielä ainakin haalia ja ostaa toinen matkalaukku..! Mut eka kerron viime viikonlopusta.


Perjantaipäivällä kävin Cambridgessa Varpun työpaikalla kattoo millanen meininki siellä vallitsee. Nyt tiedän: paljon tiedettä. Cambridge-käynnin tarkoitus oli oikeestaan kyllä ihan toinen, nimittäin kävin varaamassa tatska-ajan Kaleidoskope-tattoosta! Vaihtoehtoja on ollu nyt niin monia et mihin sitä menis mut katsoin tän paikan parhaaks. Vein siis kuvan sinne, juteltiin vähän asiasta, selitin mitä haluan ja mihin. Jonoakaan ei ollu pahemmin niin sain ajan heti sunnuntaipäivälle. Hinnaks tulee $250 mikä on ihan pilkkahinta siihen nähden et siihen tulee värit, toi paikka ei oo mikään kämäluola vaan tosi hyvä mesta, ja euroissahan se on vielä vähemmän, joku 170. Roopesta tulee totta.

          Illalla hyvästelin True Eastin joka oli viimistä päivää auki ja paikan pomo tuli sinne vähän hakemaan kamoja pois ja tyhjentämään kauppaa.. hei hei hengailupaikka! Käveltiin sen jälkeen Brettin kans Davelle (Dave oli kans sillon messissä ku oltiin kattoo sitä skeittileffaa. Se on muuten kuvannu PJ Ladd's Wonderful Horrible Lifen) jossa me katottiin joku vanha spy-leffa ja lensi niin levotonta läppää koko illan... Ensinnäkin leffassa ei ollu ääniä, vaan Brett keksi puheenvuorot sitä mukaa ku jotain tapahtu ja se oli hillitöntä. Sit me puhuttiin suomesta ja päädyttiin siihen et kaikki suomalaiset näyttää perunoilta, koska siel on niin kylmä et suomalaisten on pukeuduttava makuupusseihin joihin on tehty reiät käsille ja päälle. Sit mä ja Dave käytiin oikeesti vakava keskustelu Mehiläismaasta, jossa on vain mehiläisiä, karhuja ja hunajaa mut en suosittele sinne menemistä koska siel on vaarallista. Mä jouduin taisteluun karhun kanssa siellä ollessa ja ainoo hyvä asia on se hunaja ja sekin pitää anoa mehiläisiltä. Ja mä myös suomensin Pikku-Kalle- ja suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen -vitsejä. Brett ei ollu nukkunu kunnolla kahteen päivään ja sekin vähän mausto huumoria. Mä jäin sinne loppujen lopuks yöks ku en ehtiny viimiseen metroon ja heräsin aikasin aamulla et ehdin kotiin ennen suomi-kouluun lähtöä!


Viiminen suomi-koulu kerta oli myös hillitön. En ollu tällä kertaa musaryhmässä ku sen vetäjä oli Orlandossa, joten menin sellaseen pienempien lasten ryhmään, siis jotain pari-kolme-vuotiaita. Ensinnäkin, mulla ei ollu siellä MITÄÄN virkaa koska lapsia oli joku 6 ja kaikilla oli vanhemmat (ellei jopa isovanhemmat) mukana eli aikuisia oli noin tuplamäärä lapsiin nähden ku niissä ryhmissä missä mä oon nyt ollu lapsia on yli kymmenen ja ohjaajia ihan muutama. Se "pääohjaaja" oli sijainen joka oli saanu tietää vasta samana aamuna tulevansa sinne eli sillä ei ollu mitään kunnon ohjelmaa. Koko homman vois vaan tiivistää sanalla kämä. Lapset oli sen verran pieniä et joko a) ei tajunnu mitä niiden piti tehdä b) oli niin innoissaan et vaan kieriskeli, juoksi tai nauroi, tai c) ei edes ymmärtänyt suomea kunnolla. Tulos oli siis se, et suurimman osan ajasta vaan vanhemmat leikki keskenään, koitti saada lapsia mukaan, koitti saada omia lapsiaan järjestykseen samalla hymyillen muille vanhemmille kohteliaasti tai anteekspyytävästi ja kaikki oli vaan yksinkertaisesti noloa. Mun tehtävä oli sit vaan leikkiä mukana piirileikkejä joita en osannut ja hymyillä lapsille. Se ei kyllä ollu ongelma, koska suurimman osan ajasta vaan nauroin aitoa naurua koko tilanteelle. Huomasin et ne vanhemmat vaan jutteli keskenään NIIN väkisin esim. säästä, lapsista, tai etti jotain mihin tarttua. Yhessä konsonanttitäyteisessä laulussa joku vanhemmista laulo vahingossa "perse" mikä kruunas kaiken.

City of presidents: tulipa sillisalaatti...

Kävipä taas kummasti.. tuntuu meinaan et kirjotin viimeks ihan äskettäin mut siit onkin jo päiviä. Kai se kertoo jotain siit et aika kuluu nopeeta näin loppuvaiheessa, vaikka onhan se kyllä koko ajan kulunu aika nopeesti... Hmm, no mut nyt taitaa joka tapauksessa olla jo perjantai joo. No, tällä viikolla oon ollu joka ilta park streetillä tai copleyllä, yks päivä olin sekä aamulla et illalla. Oikeestaan nyt melkeen joka päivä on ollu melko samanlainen. Herään seiskalta, vien pojat, sit oon kotona tai lähen ulos joko Quincyyn tai Bostoniin, mut Quincyssä tosin vietän aikaa harvemmin. En oikeestaan tunne tätä paikkaa ollenkaan ku lähen aina kaupunkiin päin. Alkuvaiheessa saatoin kyl lähtee esim pyörällä tohon biitsille mihin ajaa täältä joku 20 minuuttia, tai vähän johonki muualle kattelee mut ei tääl oikeen oo mitään.. Mut maanantaina vai oiskohan ollu tiistaina olin aamupalalla Lori Anne's -dinerissa täs lähellä. NIIMPÄ, tein jotain Quincyssä!!! Iltapäivisin katon poikia, ja sit kun varpu tai emil tulee kotiin, lähen taas Bostoniin ja nään brettii. Sit mennään syömään ja johonkin vaan pyörimään. Nyt ollaan käyty siel Trident book-cafessa mis ennenkin, ja myös siel vegaanipaikas josta on tullu yks mun suosikkeja.


Niin. Sellasta nyt olen puuhannut tän viikon, ja vaik se on aika pitkälti samaa ni ei se oo vieläkään silti koskaan tylsää. Itse asiassa just tää viikko on ollu vähän erilainen ku yleensä vaikkei mitään oo kunnolla tapahtunukaan, mut ollaan alettu brettin kans puhua enemmän oikeista asioista ja vähemmän random typeryyksistä, tosin kyllä niistäkin -- esim. yks päivä vietettiin joku tunti silleen et kysyttiin vuorotellen mitä mieltä oot puluista, leijonista, peltohiiristä ym. eläimistä, ja sit piti kertoo -- mut kaikesta muustakin.
          Eilen illalla meijän piti mennä kattoo ninjaleffaa ilmasilla lipuilla joita tulee välil True Eastiin. Pääsin lähtee kotoota vast aika myöhään ja ehdin loews -teatteriin niinku joku viisi minuuttia leffan alkamisen jälkeen. Brett odotti mua ulkopuolella ja ku sinne oli kans tullu muuta jengii jotka oli saanu ilmaset liput true eastin kautta niin ne oli jo siellä ja piti meille paikkoja. Sit ku oltiin menos sisään niin ovella oli joku 3 tyyppiä ja ne oli silleen et ei tänne enää ketään oteta ku siel on jo täyttä. Öööö... Brett oli sanonu jollekkin henkilökunta-ihmiselle et se odottaa sen kaveria ja me tullaan vähän myöhäs mut meille pidetään siel paikkoja ja se oli iha okei. Yks auktoriteettiluuseri siinä ovella sit alko vänkää vastaan et Sir. Sir. Ei kuulemma saa enää päästää ketään sisään ja siellä on jo täyttä ja näin meille on kerrottu eli voitteko painua muualle sir. Ei siin sit kauheesti voinu mitään tehä. Painuttiin muualle. ihan siistii et brett on jakanu niit ilmasii lippuja, ja nyt se ite ei päässy sisään ja kaikki muut odotti meit siellä ja sinne jäi siis kaks paikkaa tyhjäks. Ja mä olin kiireessä tehny kaikkeni et tuun paikalle just ja just ajoissa ja sit ku joku maailman suurin luuseri käännyttää meijät sieltä pois niin ei oo vielä edes hengitys ehtiny tasaantua. Ketutti. No mut mentiin sit The Orhersideen safkaamaan ja Bart tuli sinne leffan loputtua kertomaan et se oli kyllä niin huono leffa et se meni hauskuuden yli, eli ei menetetty mitään. Noi lähti sit myöhemmin skeittaa ku oltiin istuskeltu jonkun aikaa ja mä lähin kotiin sit puol11 ja ku tulin wollastonille niin kävi hauskasti ja törmäsin varpuun joka oli tullu samalla metrolla joten ei tarvinnu kävellä yksin kotiin.



Mut isoin juttu mitä nyt täs viime päivinä on ollu mieles on sellanen, et mä muutan ehkä Sveitsiin tammikuussa. Mua suositeltiin yhteen perheeseen johon tarvitaan au pairia ja lähetin hakemuksen, ja saan tietää sit jossain kohtaa joulukuuta et mitä tapahtuu. Se ois joku vuoden pesti mut mullakin on kyllä itellä siihen sanavaltaa et kauan se tulee kestämään. En vielä tiedä mut jos mut otetaan sinne ja jos viihdyn Genevessä, miksen jäis ylikin vuodeks jos on tarvetta. Sieltä kyllä jo sanottiin mulle et voisin sopia sinne mut never know. Jos en lähde Sveitsiin niin tuun takas tänne keväällä tai joskus. Ei vielä tiedä mitään varmaksi mut vaihtoehtoja on.


Jotenkin kummalla tavalla tuntuu et vaik en tulis takas, tai vaik en edes lähtis Sveitsiin niin ei se silti haittais. Tosi hieno homma et mul on näinkin paljon mahdollisuuksia ja tiedän et oon tosi onnekas, mut joskus melkeen haluaisin joutua johonkin ääritilanteeseen, ja haluisin koittaa et mihin oikeesti pystyn. Tehdä jotain ihan uskomattoman päätöntä. Välillä ku ajattelee et mitä vaihtoehtoja oikeesti on niin valitsee aina sen turvallisimman ja mukavimman. Mä oon aina eläny suht mukavasti ja on aina ollu joku paikka mihin mennä, siis joku turva. Mä tykkään elää mukavasti, en kiellä sitä. Mut mitä jos ei olis mitään ja olis pakko sevitä tyyliin ilman juttuja mitkä tuntuu ihan itsestäänselviltä; rahaa, ruokaa, lämpöä, puhtaita vaatteita, yösijaa? Monilla ei vaan oo vaihtoehtoja. Mut ne jotka elää liian kauan mukavasti ei luultavasti lopulta pysty käsittelee sellasta tilannetta sanotaan nyt vaik joku kriisitilanne. Tai edes tilapäinen (ei todellakaan mikään vakava) puute mistä tahansa noista mainutuista perustarpeista. Sehän on ihan uskomattoman ärsyttävää. Päivä menee pilalle jos aamulla on huono ilma tai suihku ei toimi. Sähköt poikki päivän = täys katastrofi. Niin se menee, niin mullakin. Mut kuin pirun hieno tunne ois päästä eroon siitä edes vähän?

          Sillon, ku mä "suunnittelen" jotain mitä tavallaan haluisin tehä mut mikä on kuitenkin semi hullua niin en mä koskaan vakavalla mielellä harkitse sitä. Useimmiten se tyssää siihen et mitä kaikki ajattelis; kaverit, perhe? Pohdin vaan et hoh hoh, oispa hullua ja mitäköhän tapahtuis. En nyt puhu mistään tietystä vaan se voi tarkottaa mitä tahansa. Saatan olla väärässä mut kyllä varmaan kaikilla joskus on jonkintyyppisiä täysin toteuttamiskelvottomia suunnitelmia. Mistäs mä tiedän, mut mulla ainakin on. Kuitenkin, se tunne kun alkaa todella haluta elää just sen mukaan miltä tuntuu eikä sen mukaan mikä on normaalia, järkevää, taloudellisesti kannattavaa tai vaikka coolia, oikeen kuohahtaa sellanen jännityksen tunne et mitenköhän mä mahtaisin selvitä.


Mahdollisuuksia!


Ei kannata kuitenkaan ottaa liian vakavasti mun puheita. Fiilis vaihtuu vähän väliä esim eilen oli jotenkin hirmu ankee olo ku koitin saada tekstiä pukkaan ja kaikki päivät on erilaisia, mut noita ylläolevia juttuja oon kuitenkin jo hetken fiilistellyt. Ehkä en tuu koskaan tekee mitään uhkarohkeaa, ehkä tuun. Ehkä huomenna musta tulee uusnatsi, vegaani tai homo. Todennäköisesti ei, mut mitä mä voin loppujen lopuks tulevaisuudesta sanoa varmaks? En mitään.

City of presidents: Yhtä Bobii tää elämä

No niiin, oon vihdoin terve! Torstai ja perjantai olin jo pystyssä ja perjantaina lähdin uloskin! Eikä minne tahansa ulos, vaan kattoo ketäpä muuta kuin Dylanin Bobia itseään! Ostettiin Brettin kans ennen konserttia liput luukulta hintaan $50 ja saatiin näköalapaikat parvelta. Konsertti oli Bostonin Wang Theatressa (vas.) ja mitäs siitä nyt voi sanoa. Se oli BOB DYLAN, ja luulen et se kertoo ihan tarpeeks. Perjantaina Bobi rokkas seuraavat:
1.Leopard-Skin Pill-Box Hat
2.Girl From The North Country
3.Beyond Here Lies Nothin'
4.Just Like A Woman
5.High Water (for Charlie Patton)
6. I Fell A Change Comin' On
7.Cold Irons Bound
8.Spirit On The Water
9.Honest With Me
10.Workingman's Blues #2
11.Highway 61 Revisited
12.Ain't Talkin'
13.Thunder On The Mountain
14.Ballad Of A Thin Man
15.Like A Rolling Stone
16.Jolene
17.All Along The Watchtower


Kyl siis, vanha mies jo mut still got it.. Ja olihan siinä nyt vähän sellasta epätodentuntua et toi tuolla on niinku toi. Parvelta kuuli kyl tosi hyvin sen musiikin mut ei paljon nähny ku se oli niin korkeella. Hahaha ja ku tultiin sinne niin meillä oli hullu paikannäyttäjä joka ehti sanoa varmaan 4 kertaa et "tickets please" ennen ku mä olin ees metrin päästä siitä, ja ku aloin olla siin kohdalla niin se sano brettil et "tell her to give me her ticket" ja brett vaan alko nauraa et what are u crazy, calm down ja sit se mies oli et NO i'm not crazy i just need to show you your seats ja alko iteki nauraa et i'm not crazy i'm not crazy. Mä sanon: CRAZY.
          Parvella oli yllättävän tyhjää, tai siis et siel oli oikeesti aukkoja mis ei vaan istunu ketään. En voi uskoa ettei ite Bob Dylan ollu loppuunmyyty... Ja siel oli aika paljon vanhoja ihmisiä, siis mun näkökulmasta. +50, junou. Ja toi paikka oli kuitenkin aika fiini kuten kuvasta näkyy, sellanen et siel vois pitää oopperoita tai baletteja ja sellasta. Mut me sit vaan jammailtiin istumapaikoilla, en valita, hells no.


Konsertin jälkeen me mentiin taas sinne vegepaikkaan syömään ja sit True Eastiin hengailee, mitäpä sitä muutakaan. Aaaa ja sain kahdet niken kengät ilmaseks!! 


Sit tuli lauantai ja ensimmäinen asia minkä tajusin herättyäni oli et olin vahingossa tehnyt jotain kummaa. Olin nukkunut iltapäivä-kolmeen asti. Niinku arkisin herään siin seittemältä ja pärjään koko päivän ihan hyvin, ei sen suurempaa väsymystä tai mitään, mut näköjään mulla sit oli jotain univelkaa ku en ollu kerta heränny ihmisten aikaan. Lähdin siit sit aika pian herättyäni True Eastiin tapaamaan Yoko Onon siskon/veljenpoikaa. Haha no siis se oli joku tyyppi oisko sen nimi ollu Mike ku oli kans siel tappamas aikaa ja kattoo skeittileffaa kun tulin ja siin soi Watching The Wheels (muuten ihan tykki biisi, on soinu pääs koko päivän), tuli puhe John Lennonista jne. Ni sit Brett oli sillee et nii Yoko Ono on muuten ton täti..


Kauppa kiinni ja lähettii kävelee tosi oudossa sateessa, tai se oli niinku sateen ja sumun välimuoto. Niin pieni sade ettei sitä melkeen ees huomannu mut silti kastu ku siin hetken käveli. Mike lähti kotiin ja me jatkettiin sateessa ja tajuttiin et ihan liian monta kertaa me ollaan kävelty niitä samoja katuja sateessa ilman päämäärää. Löydettiin ittemme taas Wang Theatresta ja Brett oli sillee et mennääks uudestaan kattoo Bob Dylanii ahahaha. Mul ei ollu rahaa mut käytiin kuitenki kysyy et onks siel lippui jälellä ja oli, mut vaan niit kalleimpia $80 semi-eturivin paikkoja, JA SIT VAAN OSTETTIIN enkä mä maksanu koko roskasta mitään! Täti tiskin takana jopa antoi ihan liikaa lipuista takas. Koht oltiin siis jälleen valmistautumassa ensiluokan musiikkielämyksiin, mut tällä kertaa oltais niinku alhaalla aka paljon paljon lähempänä. Tässä Lauantain biisit:

1.Cat's In The Well 2.Lay, Lady, Lay
3.Most Likely You Go Your Way (And I'll Go Mine)
4.My Wife's HomeTown
5.The Lonesome Death Of Hattie Carroll
6.Cold Irons Bound
7.Every Grain Of Sand
8.Spirit On The Water
9.Ballad Of Hollis Brown
10.When The Deal Goes Down
11.Highway 61 Revisited
12.Ain't Talkin'
13.Thunder On The Mountain
14.Ballad Of A Thin Man
15.Like A Rolling Stone
16.Jolene
17.All Along The Watchtower

Tää keikka oli jopa eilistä parempi jos nyt ei puhuta siitä et meijän ympärillä oli aika paljon hulluja ihmisiä. Mut oikeesti tuntu aika eriltä olla siellä alhaalla kun siel oli jotenkin enemmän meininkiä ja ku ei lavakaan ollu kaukana. Oli ihan loistavaa taas, en usko että muuta voiskaan odottaa. Keikan jälkeen ensinnäkin fiilisteltiin sen hyvyyttä ja myös sitä et nähtiin just Bob Dylan kahtena peräkkäisenä päivänä... Mut sit päätettiin vaihtaa maisemaa ja käveltiin Copleylle sellaseen kahvila-ravintolan ja kirjakaupan yhdistelmään, jossa syötiin hyvää ruokaa. Mä tarjosin, sainhan sentään jo yhet ilmaset Bobi-liput.. En kyl tiedä pitäiskö oikeesti alkaa huolestua ku mä söin taas kasvisruokaa ihan vapaaehtoisesti ja oon tehny saman valinnan monesti täs nyt vaikka kuukauden sisällä -- eikä edes oo pitkään aikaan tuntunu siltä et ilman lihaa annoksesta puuttuis jotain! Lihaa tai ei, kello tuli 12 ja mä lähdin kotiin. Tänään sit taas oli jo virkeempi päivä; heräsin, söin, siivosin mun huoneen ku oli vieraita tulossa ja muutenkin alko jo olla aika tehdä niin, ja lähdin vakiospotille niinku oltiin sovittu. Mut selvis ettei Park St tuu enää kauan olee se vakiospotti, koska True East ollaan sulkemassa viikon sisällä. Toisaalta mäkin lähen kahden viikon päästä jo takas Suomeen niin ei se nyt mikään iso juttu mulle oo, enemmänkin vähän sillee et no, mm, sitä mestaa ei sit vaan enää oo ja tuntuu vähän hassulta -- mut ehkä ihan hyvä et tulee jotain vaihtelua ja muutosta. Brett sai nyt sit saman tien uuden työn toisessa skeittikaupassa kaupungin ulkopuolella. Viideltä laitettiin ovet lukkoon ja lähettiin taas Copleylle, mut tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnu sateessa kävellä vaan oli oikeesti aika lämmin ainakin siihen nähden et nyt on jo marraskuu.. Haettiin Starbucksista soijamaitokahvit ja mentiin istuu kirjaston portaille ja koht siihen tuli se Bart + 2 muuta skeittaamaan, siis se kenen kaa oltiin pelaamas bilistäkin ja toisen niistä toisista nimi tais olla joku brandon tai jotain. Ja sain ihan ottaa takinkin pois, mitä ihmettelen ku tääl on aika pitkään ollu aika kylmä jo. Siis jotain varmaan 15 astetta ettei nyt todellakaan mikään helle, mut kello oli kuitenkin jotain seittemän jo niin siihen nähden kyl sanoisin et yllättävän lämmin.

 

Me mentii sit Brettin, Bartin ja sen Brandonin-tai-mikä-lienitkään kaa samaan mestaan mis oltiin eilen ja oli tosi mukavaa. Kaikki tyypit oli tosi hauskoja ja meil oli niin siisti tarjoilija -- se vaikutti silt ettei se oikeen tiedä mitä se tekee ja sanoki meil yhes vaiheessa et joku toinen tarjoilija yritti viittoo sille jotain mut se ei oikeen nyt ymmärtäny. Sit se vaan lauleskeli jotain ja oli et hei tietteks tän biisin, ja muun ajan se vaan keskitty näyttämään nörtiltä ja olemaan homoseksuaali. Niin siisti, annoin hyvät tipit. Safkailun jälkeen mä lähdin kotiin ja noi muut meni viel kattoo matsia johonkin pitseeriaan.

          Haha, muuten metrossa ku on ne kuuluttajat ku kertoo mikä pysäkki seuraavaks, niin ainaki punasen linjan metroissa ne vaihtuu sillee et välillä on sellanen nainen joka kuulostaa vaan niin tylsistyneeltä ku ihminen suinkin voi, ja toisinaan on sellanen tosi amerikkalainen mainosääni, sellanen mies joka vaan tihkuu intoa ja jokasen kuulutuksen loppuun lisää viel et "BRAINTREE TRAIN!", tyyliin "alright people, our next stop would be... Downtown Crossing!!! BRAINTREE TRAIN!" Ja mua hymyilyttää se joka kerta. Useinkaan kanssamatkustajat ei tosin näytä kiinnittävän siihen mitään huomiota mitä vähän ihmettelen. Joko siin ei oo niiden mielestä mitään huvittavaa tai sit ne on vaan kuullu sitä liikaa. Mä jokatapauksessa nautin.

City of presidents: tääl ollaa tääl ollaa

Huh huh mitä taas. Ensinnäkin en ole kirjottanut nykistä tulon jälkeen, onko tosiaan noin..? ja lisäksi olen ollut kipeänä viime sunnuntai-aamusta, pahimmillaan oli sellasta päälle 38 kuumetta ja tosi ärsyttävä yskä. Voisin vähän tässä ensin muistella et mitä tein esim koko viime viikon...... Ehkä vähän turhauttavaa mut jos nyt jotain saisin raastettua tuolta muistin sopukoista.


Katsotaanpas, mitä sieltä sitten löytyy... No aika perus hengailuja ainakin, päivät kyllä menee ihan sekasin, mut yks päivä ainakin näin Ben Affleckin; park streetin aseman vieressä oli hirveesti ihmisiä ja Ben&kamut oli Dunkin Donutsissa kuvaamas leffaa niin näin niinku kadun toiselta puolelta ku ne kuvas siellä. Sit myös oltiin pelaamas biljardia Brettin kamun Bartin kanssa ja tos perjantaina kattoo yhen skedeleffan enskaria Mass-Artissa, siel oli joku 500 ihmistä. Se päivä meni kyllä mun osalta ihan zombina, ja hipsinkin kotiin ihmisten aikoihin. Lauantaina sain aika paljon aikaseks, eka oli suomi-koulua aamulla, sielt suoraan mentiin Varpun kanssa ostoksille South Shorelle, ja löysin takin vihdoinkin. Lisäksi kaikkia perus jotain hankintoja/vaatteita, ja ss:n jälkeen mentiin vielä tjmaxxille, josta ostin maailman turhimman pyjaman, koska se oli nätisti pakattu. Lisäksi varmaan ihan liian iso, joten ajattelin mennä palauttamaan sen... tjmaxxin jälkeen käytiin vielä kaupassa ostaa vähä iltapalaa ja kotiinpäästyä olikin jo aika ilta. Lauantaina nukahdin tyytyväisen väsyneenä luullessani et se oli vaan syvää unta enteilevää mukavaa väsymystä, mut sunnuntaina heräsinkin -- kuinka ollakaan -- kovassa kuumeessa ja sitä on jatkunu tähän asti. Toivon et tää alkais olla  jo tässä, koska kuumetta ei oo enää, ainoastaan nuutunut, yskäinen ja särkyinen olo. Ja ei totta vie tekis enää mieli tappaa aikaa sängynpohjalla.


Ja nyt onkin sit jo tiistai.

City of presidents

Oho. Jostain syystä tuli yhtäkkiä ihan uskomaton vihan kuohahdus Suomea kohtaan ja sitä et sinne on mentävä takas. Melkeen tekis mieli murjottaa.

 

City of presidents: hei sitten

Ai ai aii ai ai aii se on hyvät ystävät MARRASKUU juupajuu. Syksyn merkit ilmassa ja kotiutuminen taas jo aika pitkällä. Nykistä vielä sen verran, et viiminen ilta oli aika loistava. Hengailtiin vaan hostellilla aussipoikien Travisin ja Beaun, sekä niiden "kämppiksen" Jamalin, ja Jessican ja Olivian kanssa ja juotiin karpalo-7up-vodkadrinkkejä. Opetin Travisille ja Olivialle perus pelikortti-juomapelin, jota on Suomessa usein tullu pelattua. Otettiin osittain katto haltuun ja osittain hengailtiin sisällä, pelattiin alakerrassa pingistä ynnä muuta. Mä taisin kyllä sammahtaa ekana Olivian jälkeen -- jolle juomapeli ei ollut turhan lempeä -- tosin mun tapauksessa kyse oli aika pitkälti vaan yleisestä väsymyksestä ja jatkuvasta liikkeelläolosta. Seuraavana päivänä menin sinne museum of natural historyyn ja oikeesti voin sanoa et se kyllä kannatti... se mesta oli niin valtava ja niin upea et ei oo moista nähty. Kaikki isoa ja hienoa ja uskomatonta, SUOSITTELEN ehdottomasti se on nähtävä jos nykissä liikkuu jonain päivänä. Ei sitä turhaan ylistetä.


Sit kävin viel central parkissa museon jälkeen kun oli luppoaikaa ennen bussia ja jalat oli kipeinä museon jäljiltä. Siel oli se maraton samaan aikaan ja näin vähän sitäkin, tuskin tosin prosenttiakaan niistä kymmenistä tuhansista juoksijoista mutta jotain. Ehkä just ja just sen verran et saatan sanoa olleeni tavallaan katsomassa maratonia. Central Parkin jälkeen oli jalat vielä pienempää silppua ja alkoi pikku hiljaa oikeen polttelemaan jalanpohjat. Mainitsinko jo että mulla oli myös koko viikonlopun kantamukset siinä kylkiäisenä koko ajan. Sit ku pääsin Penn Steissille niin mun ei annettu istua maassa koska kuulemma tulisin kipeäksi. Toivon et se siivooja joka mua kielsi ois vaan sanonu et hei et saa tehdä noin. Olis tehny mieli sanoa et jos nousen ylös, saat siivota mun jalkojen jämät tästä ja flunssa ois luultavasti pienin harmi siinä kohtaa. Nousin kuitenkin kiltisti ylös, enhän halunnut uhmata ah niin vaikutusvaltaista aseman kadunlakaisijaa, ja menin sisälle istuu. Bussi oli sit melkeen tunnin myöhässä joten sain seisoskella vielä vähän lisää, mut onneks mun takana jonossa oli tosi kaunis ja hauskan oloinen musta pariskunta jotka nähtävästi oli menossa naimisiin niin hymyilytti. No tulihan se  bussi sieltä lopulta ja pääsin viiden tunnin päästä kotiin lepuuttamaan kuollutta kehoani.

NY jäi siis taakse ja siihen asti kunnes taas kuulen kutsuhuudon sieltäpäin niin kuulkaahan, täältä tullaan! Siihen asti, omppuseni, näkemiin.

City of presidents: Hurjaa Halloweeneilua Webster Hallissa ja naamiaisparaati!

Mistäs sitä taas alottais... Eilinen nyt ainakin oli pretty awesum. Päivällä olin downtownilla vähän shoppailees, en tosin ostanu oikeen mitään itelleni, mutta NBA-kaupassa kävin taas kolmannen kerran ja siel oli ihan törkeen hauska myyjä sellanen vanhempi vinhampi musta mies. Ihana! Ja aika randomilla kuulin suomee kadulla kun kaks tyttöö käveli mun vieressä ja olin et heii te taidatte olla Suomesta. Ja Turusta vieläpä! Pieni on tää maailma...
Hostellilla pidettiin illalla halloweenjuhlat katolla, oli ilmanen olut- ja pikkupurtavatarjoilu. Arttu, Tero ja Jan-Erik tuli kans bailuihin ja sit aiemmin päivällä olin tutustunu kahteen DCläiseen tyttöön Jessicaan ja Oliviaan (ne mulle itse asiassa tästä kerto alun alkaen) joten hengailtiin niidenkin kanssa. Ja sit italia-Tommyn ja oli siin muitakin, kokoonpano vaihtui aika tiuhaan.. Hyvä meininki..! Hostellihenkilökunta otti kuvia ja videoita aika huolella, joten saattaapi olla että meidät näkee L-Hostelsin nettisivuilla. Siinä tapauksessa tietenkin ettei se ollut paskapuhetta.


Taas oli aika lähteä Webster Halliin, sama Daisy guidas meitä tälläkin kertaa ja muistikin mut kuukauden takaa! Naamiaisasun kera sai femman alennusta, ja totta kai täytyi yrittää saada hyöty irti niin lähettiin sit Jessican ja Olivian kanssa kehittää mullekin jotain. Sain pimeässäkiiltävät drinkkitikut rannerenkaiks, glitter-tähdet poskille, kirkkaanpunasta huulipunaa ja kajaalilla silmän otsaan; voila! Sain alennuksen! Tällä kertaa piti olla kyllä juomien kanssa varovainen ku mulla kerran sitä kokemusta oli jo tosta paikasta. Varoitin myös muita alaikäisiä, eihän oo kivaa jos jonkun ilta päättyy kesken kaiken.. Paikan päällä oli kaikennäköstä happeningia; Simian Mobile Disco, naamiaisasukilpailu, ja sit sellanen outo esitys jota katottiin poikien kanssa hetken aikaa. Jessica ja Olivia katos aika äkkiä, oli lähteny takas hostellille, mut oltiin siin sit aika pitkälti suomiporukan, Tommyn ja millon keidenkin kanssa.. ku muistais.. Naamiaisasukisa oli sairas. Tuhat taalaa oli palkintona, ja shownvetäjäpoika karsis siinä alussa jo aika paljon pois että vaan ne parhaimmat asut sai jäädä yleisön huutoäänestettäväks. Oli Mario&Luigii, teletappeja, Michael Jackson, kaikennäköstä, ja sit oli tää toinen puolisko minkä päätarkotuksena tuskin oli se asu, vaan paljas pinta. Viimiseks jäi enää MJ ja muutama tyttö joiden kostyymistä en niinkään ollu varma, mutta loppupeleissä muidut hillu siellä lavalla ihan alasti. Michael kuitenkin voitti, oikea valinta, koska se oli oikeesti tehny jotain muutakin asunsa eteen kun kasvattanu tissit. No mutta ei, hemmetin hauskaahan sitä oli tsiigaa. Simian Mobile Disco oli kans törkeen hyvä, vaikken sitä ollu aiemmin oikeen tuntenukaan. Jalathan siinä sai kyytiä ja keikan jälkeen oli kyl polvista alaspäin kaikki muusia... Puhumattakaan kaikesta siitä tanssimisesta ennen keikkaa. Vai sen jälkeen..? Arttu ainakin antautui MJ-muuveille, ja oltiin siinä jossain kohtaa lavallakin.


Ennen kotiinlähtöä käytiin ahtamassa pizzaa. Tommy suositteli yhtä paikkaa siin lähellä ja pakkohan se oli uskoa kun kukas pizzasta sen paremmin tietää kuin itse italialainen? Sit otettiin metro takas Harlemiin ja matkanvarrella saatiin kannoillemme kuokkavieras joka ei vaan yksinkertasesti suostunu millään lähtemään ilman dollaria, tupakkaa ja sytkäriä. No ei ollu kyllä mikään iso menetys, mut aika syylä se silti oli. Pojat lähti takas New Jerseyyn ja mä menin nukkuu.


Seuraavana aamuna piti vaihtaa huonetta ja uloskirjaus ois ollu 11am, mut totta kai heräsin vasta joskus kahdelta ja jouduin maksaa kympin ylimäärästä. Uus huone olikin yllättäen Jessican ja Olivian huone, ja tytöt oli siellä valmistautumassa Halloween-paraatiin ja suostutteli mut mukaan joku 10min ennen lähtöä. Musta tuli värikäs pummi. Jessica lainas sen värikkäitä fleece-housuja ja hassuja paksusankaisia rillejä, sutattiin mun naama mustalla luomivärillä, laitoin puolisormi-sormikkaat ja Olivian liilan pummipipon, sekä kassiksi I♥NY -muovipussin, ja käteen vielä pahvimuki, johon pohjalle vähän kolikoita jottai sain kolistella sitä, näyttää surkealta ja huudella tuntemattomille "Change? Change, please? U gotta help me please! Change?" ja pari kertaa kun mulle heitettiin kolikko niin sain sitten sanoa "I really appreciate it. God bless u!" Yllättävän hyvin onnistuttiin saamaan mulle uskottava asu niin nopeesti. Olivia oli vampyyri ja Jessica Waldo. Hostellilta lähti myös toinen vampyyri (meidän opas), Minni Hiiri, M&M-karkki, ja sit kaks keiden asuista en oikeen saanu selvää. Oisko toinen ollu joku merirosvo.. Paraati oli downtownilla ja oli aika hienon näköstä kun vastaan tuli millon minkäkin näkösiä pukuja. Siis melkeen mitä vaan kuvitella saattaa. Muita pummeja en kumma kyllä nähnyt.. Hengailtiin siellä jonkun aikaa, oli tosi hauskaa kunnes tuli sade ja lähdin tyttöjen kanssa takas hostellille. Huomenna illal pitää lähtee takas Bostoniin eli se on pian sit hyvästi New York! Ainakin toistaiseksi. Nyt meen varmaan viel hetkeks hengailee tyttöjen ja parin aussipojan kaa tonne ylös.

City of presidents: L-hengailut

Täällä siis ollaan taas. Bussimatkan kanssa tuli vähän ongelmia ku pääsin lähtee melko myöhään, piti ottaa taksikin metrolle osittain kyllä sen takia et ulkona sato kaatamalla... Mut myöhästyin kuitenkin bussista ja varmaan oikeesti oli ihan sekunneista kiinni ku tulin sinne tasan 6:30 ja sillon sen piti lähtee ja ei ollu enää siel ku saavuin. Juna ois maksanu joku $60 eli ei kauheesti houkuttanu joten odotin sit kaks tuntia Back Baylla ja tulin seuraavalla bussilla. Nykiin pääsin perille ennen yhtä yöllä ja olin bussissa päättäny et kyllä suoraan nukkumaan hostellille täältä, sellanen oli väsymyksen taso... Mutta sit tuli puhelu porilaiselta kaverilta artulta -- joka on nyt samaan aikaan nykissä parin kaverin kanssa -- just samalla minuutilla ku oltiin saapumassa määränpäähän, ja ne olikin ylläristi ihan melkeen kulman takana ja liityin sit niiden (artun, teron ja jan-erikin) seuraan. Päätettiin lähtee hostellille ku mun piti kuitenkin kirjautua sinne ja jäätiinkin saman tien pelaamaan bilistä ja pingistä, juomaan Olde Englishii sekä löydettiin myös seuraa parista hostellin asukkaasta eli pojat venezuelasta ja italiasta. Pidettiin hauskaa ja käytiin välillä katolla, kunnes alko olla jo aika aamu ja pojat päätti lähteä takas New Jerseyyn jossa ne majailee. Mä sit lähdin kans messiin ja otettiin juna mut jengi alko olla jo sen verran jäistä et missattiin meidän asema ja piti mennä vähän takasipäin.. asemalta otettiin taksi ja sit alko olla jo aikamoinen väsymys päällä niin kupsahdettiin suoraan nukkuu ku päästiin residenssiin (joka oli muuten ihan törkEEn hieno)


Aamu menikin sit aika pitkälti jumitellessa, aamupalaa, telkkaria ja parvekefiilistelyä kun oli niin pirun siistit maisemat. Sit lähdettiin takas Manhattanille, mut juututtiin ruuhkaan aivan liian pitkäks aikaa.. Onneks oli Manhattan-henkinen laivanlastaus-peli matkaviihteenä niin ei ollu sit niin vittumaista. Toiset autoilijat ei kyllä näyttäny niin nauttivan siitä.. Noh, päästiin kuin päästiinkin perille ja käytiin chinatownissa safkaamassa tosi oudossa kiinalaisessa -- tarjoilijoilla oli aivan vitusti omaa huumoria, ne vaan nauro katketakseen kiinaks melkeen koko sen ajan ku oltii siellä -- missä mä tilasin Shanghai Fried Caken, vaik ei ollu hajuukaan mitä se meinaa, ostin siis sian säkissä.. Ei olis pitäny koska se oli tahmeeta ja omituista. Siin ei ollu mitään fried- eikä mitään cake-tyyppistä, ja siel oli kinkkua seassa.. Haha, ja ku ruuat tuotiin niin kaikki muut sai ennen mua ruokansa ja se tarjoilija käänty kattoo mua ja NAURO ku oli tuonu muiden ruuat. Tääl ei vissiin kauheesti tota naiset ensin-politiikkaa harrasteta.


Oudon, mutta kokemusrikkaan kiinalaisen jälkeen käytiin Webster Hallissa. Jos nimi kuulostaa tutulta niin KYLLÄ juuri se sama paikka josta mut viime nykireissulla heitettiin ulos. Enpä olis uskonu palaavani sinne enää.. Justice soitti siellä eilen mut se oli melko kallis ja k-19 eli en ois päässy muutenkaan, eli pojat meni sinne ja mä lähdin hostellille nappaamaan unta ja dormissa jubailin saksalaisen tytön kaa jolla oli vallattoman ihana tukka ja muutenkin se oli tosi mukava.


Aamulla nukuin myöhään ja heräsin levänneenä, ihanaa vaihtelua.. Freesaannuin, kävin hakemassa kahvia ja kylmäsavulohibagelin katukerroksesta ja tulin alas tänne nettihuoneeseen. Nyt on pakko vähän purkaa kun täällä tehdään erittäin kovaäänistä remonttia ja raksamiehet haisee ihan makkarakeitolta. Yks näistä kuulostaa ihan härkäsammakolta ja on koko. ajan. äänessä. Hemmetin ärsyttävää, mutta työtäänhän ne vain tekee. Nyt ulos täältä tai tulen hulluksi.

City of presidents

Jännä uni valloitti mut tyystin ja unohdin kertoa kaikesta muusta. Okei, viime päivät on kulunu enemmän tai vähemmän mietiskellessä kaikkea pirun syvällistä. Keskustelin, mietin, pohdin, olin filosofi, tein päätöksiä ja päätelmiä -- elämästä, ihmisistä, maailmasta, ja HUH HUH. On se välillä tosi raskauttavaa miettiä liikaa mut ehkä olen jotain myöskin oppinut ja oikeesti tajunnut. Se on tää syksy varmaan... Päässä niin paljon kaikkea ettei tottakaan...


No en mä ole elämääni kokonaan mietiskelylle luovuttanut. Maanantaina olin Alexilla, ja katottiin vuorotellen Family Guyta ja Kill Bill vol.2:sta ja juotiin parit bisset, ja rupateltiin kaikennäköstä. Oli taas rentoo! Ja eilen hengailin Brettin kans Park Streetillä josta on näköjään tullut aika vakiomesta. Käytiin vetää niin hyviä fresh cut frieseja ja pidettiin tarinatuokioo. Ja taas alkoi mietiskely -- en nyt tarkota mitään "katoaako metsä kun käännät selkäsi" -tyyppistä filosofointia, vaan enemmänkin oon oppinu ajattelemaan vähän niinku monesta eri suunnasta.


Joo, no mutta actioni alkaa taas kohta; tänään New Yorkiin. Varmaan tällä kertaa otan oman koneen mukaan ettei tartte maksaa internetistä, ja päivittelen ku ehdin.

City of presidents: Pala, Turku, pala!

Näin juuri elämäni ensimmäisen selkounen. Se oli niin mahtavaa et kerron nyt siitä.

Näin sellast unta et olin tullu takas Suomeen kesken kaiken, ja Helsinki-Vantaalla tajusin et hetkinen, mitä mä täällä teen ku munhan piti lähteä new yorkiinki vielä ja rupesin miettimään et miten on mahdollista ettei koko lentomatkan aikana tullu mieleen et oon ihan liian ajoissa. Tajusin et siinähän ei oo mitään järkeä, ja muistan oikein kauan miettineeni sitä et eihän tää nyt voi olla totta et tän on pakko olla unta. Mut ei se voinu olla unta ku kaikki näytti ihan yhtä selvältä ku vaikka nyt tässä istuessani, eli olin 100% hereillä. Kattelin vähä ympärilleni ja jotkut pikku asiat näytti jotenki vähän oudolta, ja sit tuli mieleen et ei helvetti, voisko tää olla selkouni... Testasin sillee et aloin huutaa täyttä kurkkua kaikkea sekavaa ja ku ketää ei näyttäny sen pahemmin häiritsevän, tuuletin hetken ja olin et VIHDOINKIN. Halusin mennä Turkuun ku nyt Suomessa jo valmiiks ollaan. Siirryin hetkessä tampereentien prisman pihalle (?) ja näin siin kaks jotain tyyppii menopelien kanssa ja sanoin et mä tuun kyytiin, te heitätte mut nyt keskustaan. Sit lähettiin ja sain paremman idean; mennään nyt sit lentäen saman tien ku voin kerran tehä mitä vaan. Lähdin lentää ja taioin jalkaani kengät joita oon himoinnu. Hetken lennettyäni noiden kenkien siivet oli jostain syystä kadonnu, ja piti taikoa ne uudestaan. Sit päästiin keskustaan mut en muista oikeen mitä siellä tapahtu, luultavasti se vaihtu jokskin aikaa normaaliks uneks.. Ja muutenkin alko toi tiedostaminen hiipua. Yritin jossain kohtaa lentää kaupungin ylle ja sytyttää sen palamaan mut putosin takas. Sen jälkeen se sit alko jo loppua ja aloin uneksia jostain muusta..


Toi ei varmaan ihan puhdas selkouni ollu, en esim usko, et toi prisman parkkipaikka ois mun vaihtoehto jos saisin mennä ihan minne tahansa.. tai ehkä tää on mun alitajunnan viesti kertoa et se oliskin. Sieltä löydän onneni.


Nyt alan harjotella noilla wikipediassa lueteltujen tekniikoiden avulla. I want some more! Tää oli hyvä maistiainen. Nyt ku oon oikeesti hereillä niin muistan sen siten ku minkä tahansa unen, eli en samalla tavalla ku mitä nyt vaikka eilen tein päivällä, mut sillä hetkellä tiedän et se on tuntunu ihan todelta, koska muistan ajatelleeni et tää ei voi olla unta, se oli niin todentuntuista.

City of presidents: Sadesää ja ihme juttuja

Olipa taas sateinen päivä.. Eilen kävin hyvän ja avartavan keskustelun Brettin kaa elämästä, elämänarvoista, maailmasta ja mitä nyt, tollasesta. Vaihtelua sille ainaiselle hauskuudelle jossa ei kyllä vieläkään ole mitään vikaa, mutta oli ihan okei nähdä et meistä on myös ihan oikeaan keskusteluun -- järjelliseen jopa. Tajuttiin et me ollaan itse asiassa puhuttu itsestämme melko vähän, enemmänkin vaan kaikesta turhasta. Se kerto vähän lisää sen elämästä ja sain tietenkin taas yllättyä moneen otteeseen ja varmasti myös jatkossakin... Mutta ne tarinat ei kuulu mun reissuun vaan jonkun toisen elämään. Sillon mun tekstit ei olis mun omia ja se itse asiassa vähän ärsyttää huomata jos niin käy, ja koitankin välttää sitä. Toki onhan se niin et mun elämään täällä kuuluu ennen kaikkea muita ihmisiä ja nehän sen reissun tekee.


Lopulta mentiin True Eastiin kuuntelee musaa, syömää hummusta, lukemaan F my lifea ja ottamaan piirtämisskaba ettei olis jubailut menny liian syvälliseks. Maailmassa on paskaa, elämä on hassua ja monella eri tapaa siihen voikin suhtautua. Ehkä ihan hyvä et puhuttiin välillä jostain ihan oikeista asioista, mut ei liikaa kerralla. Sit kummasteltiin sitä et miten me voidaan hengailla vaik meil on niin iso ikäero. Tajusin et se oli 24 sillon ku mä olin 10, ja sille ei oikeestaan voinu muuta ku nauraa. Vähän sairasta mutta tulipa tässäkin nähtyä et ei ihmistä voi iän perusteella laittaa yhtään mihinkään muottiin. Se on mulle kun kuka tahansa kaveri paitsi ehkä tosin vähän erikoisempaa laatua kaikkien sen kokemusten, menneisyyden, ja kaiken kannalta. Ikä tässä vähiten kummastuttaa.


Tänään oli Suomi-koulua aamulla, pääsin musaryhmään avustajaks. Oli itseasias tosi hauskaa, ja taas mukava vähän nähdä suomalaisia! Harmittaa vaan et en pääse menee sinne enää ku pari kertaa, siellä on mukavaa porukkaa. (siellä saa myös pullaa vähän keksiä mehua hih namskis!) Sit kotona varasin bussimatkat ja hostellit nykiin, lähden ens keskiviikkona ja pidän pitkän viikonlopun. Pelkäänpä sen jäävän viimiseks tällä haavaa, ku ei tässä sitä rahaa ihan liikaa kuitenkaan ole, eikä aikaa... Hitto...


Kuudelta menin Bostoniin päin ja näin taas Brettii. Käytiin kattelee mulle takkia (hupparilla mennään vieläkin), tapettiin aikaa Bordersilla (kirjakauppa, jossa jopa kirjoja vihaava viettäisi helposti koko päivän) ja sit tulikin se sade ja ei taas ollu oikeen mitää tekemistä. Mentiin sit syömään sellaseen thai-vegaanipaikkaan. Aivan saaaaaaaaaaaatanan namia ruokaa. Helposti vierähti pari tuntia siellä ku sellaseen säähän ei halua aasikaan ja parempaakaan ideaa ei kummallakaan ollu eikä aika käyny sittenkään tylsäks missään nimessä.


Mä sit kerroin mun viisumisotkun, se oli pitkä ja masentava tarina, ja Brett oli sitä mieltä et ton jälkeen oikeesti hävettää olla jenkki.. Ja sen piti hetki toipua siitä. Vähän niinku mun pitää aina vähän toipua noista sen tarinoista. Pistää ajatteleen tätä elämää. Sillee et kaveri on ollu jossain New Yorkin musaelämän sydämessä, ja nyt se asuukin Bostonissa ja tässä mä syön sen kanssa paistettua riisiä ku se on ollu ties missä sillon ku mä oon leikkiny pihalla kirkkistä. Tosin olin aktiivinen kirkonrotta noin 16-vuotiaaksi asti. Mut silti.

City of presidents: pikku mokia

Aah, ihanaa herätä pirteänä! Tänään en vienyt poikia vaan ainoastaa haen, mut laitoin silti herätyksen yheksäks koska muuten olisin nukkunut ties mihin asti. Nyt sain tarpeeksi unta ja on vielä päivääkin jäljellä. Ja se on sit diddly-doodly-perjantai, kuten Flanders sanoisi! Tai Flanders luultavasti sanoisi friday, eikä perjentai.. mokasin...


Joka tapauksessa, eilisestä vielä. Kävin moikkaamas sitä Jamesia, joka muuten oli Oregonista eikä Orlandosta niin ku aiemmin väitin. Dang! Läheltä liippas, mut mokasin silti. James oli Bostonissa muutaman päivän ja lähti eilen illalla New Yorkiin. Se on kiertäny nyt pari viikkoa vähän eri kaupunkeja ja kattellu läpi kouluja, ku siit tulee lakimies. Aluks ajattelin et voi luoja, ei oo mun heiniä... Ja aikasemmat kokemukset siit tyypistä mul oli vaan nykin nightclub-reissulta, ja sillon se saatto vaikuttaa kuivalta ja liian kohteliaalta (liika kohtelaisuus on tappavaa) ku kontrastina oli ne saksalaiset jotka sit taas oli ihan toista maata.. Mut eri ympäristössä se olikin ihan hauska tyyppi; tykkää juhlia ja juoda, ei sillä et alkoholinkäyttö olis merkki epätylsyydestä, mut ei se ainakaan oo niitä jotka kuluttaa perjantai-illat opiskellen eikä koskaan käy missään. Juteltiin aika perusjutuista, mut oli kuitenkin tosi mukava ilta. Ja mikä parasta, mä oikeen nautin siitä et saan puhua englantia. Sillon ku tulin tänne niin tietty vähän kutkutti se et pitää joka tilanne hoitaa englanniks, ja erityisesti en tykänny puhua puhelimessa ku en nää sen ihmisen suuta kenen kanssa puhun (koulussakin kuullunymmärtäminen oli aina mun heikoin kohta) mut nyt en oikeestaan edes ajattele sitä sen enempää. James jopa sano et puhun paremmin ku monet amerikkalaiset, mikä tuli vähän yllätyksenä koska Brett yleensä vaan nauraa jos teen jonkun typerän virheen. Mut ei mua haittaa, siit on oikeestaan paljon hupia enkä mä sitä mitenkään noloks laske. Mokailu tekee hyvää välillä. Eilen kyllä kaadoin maidon lattialle ja en osaa keksiä mitä hyötyä siitä oli, ja tänään keitin uudet kahvit vanhojen päälle joka ei tosiaan oo ensimmäinen kerta. Mut ehkä opin vielä joskus.


Tässä kirjoitellessani samalla youtubetan disney-musaa, ja ihmettelen et miks yllättävän monet tuhlaa aikaa siihen et kerää ne ihanat rakkauskohdat, tekee niistä solid pätkän, ja sit pilaa sen laittamalla taustalle jonkun my heart will go on tai jotain muuta yhtä ihanaa. Eiks niissä perus vanhoissa disneyleffoissa (Pieni Merenneito, Aladdin, Kaunotar ja Hirviö, jne.) pointti oo just se nimikkobiisi mikä tekee niistä ihanuuksista niin ihania et se laittaa jengin tekemään niistä omat versionsa? Rutkasti huonommat versionsa. Jos nyt haluaa olla super romanttinen niin mikäs siinä, mut jättäis sit edes ne alkuperäset leffamusat. Älkää mokailko, ihmiset.


Seuraavaksi on tiedossa lounas ja illemmalla meen moikkaa Brettia. Hei oon alkanu todella nauttia tästä kirjottamisesta! James ehdotti et musta vois tulla työkseni matkailija. Kiertelevä journalisti olis kieltämättä aika unelma-ammatti...

City of presidents: "Mammona, miten raskas murikka!"

Suosittelen lämpimästi elokuvaa Where the wild things are. Oltiin eilen kattoos ja erityisesti pidin soundtrackista ku se jotenkin niin sopi siihen. En nyt ala sepittämään juonenkäänteitä tai muutenkaan siihen sen enempää keskittymään, koska suosittelen sen katsastamista ja en halua spoilaa. Sen sijaan kerron ei niinkään uudesta, vaan enemmänkin ajankohtaisesta idestani, eli Roope Ankka-tatuoinnista. Oon sulatellut asiaa jo aika pitkään, ja toisin kuin ananas sääressäni, se ei olis pelkkä hieno kuva, vaan siinä olis sisältöäkin. Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot ykkösessä on luku Klondiken keisari, jonka lopussa Roope löytää kuuluisan hanhenmunahipun ja tulee sen myötä rikkaaksi. Sitä ennen se on ollut melko köyhä, on tullut Skotlannista Amerikkaan onneaan etsimään, tehnyt kaikenlaista ja päätynyt mainariksi Klondikeen.

"Mammona, miten raskas murikka! Se ei voi painaa noin tavattomasti, ellei... ellei..."

"Se ole kultaa! Liotan möykyn oikopäätä puhtaaksi! Näin iso kimpale tekisi minusta Klondiken äveriäimmän miehen!"

"Hmm! Mikäli veikkaukseni osuu oikeaan, olen viimein löytänyt sen, mitä olen koko pienen ikäni tavoitellut! Mutta tuntuuko mikään enää samalta?"

"Tuntuuko raitis ilma sen paremmalta? Paistaako päivä kirkkaammin? Onko tähtiyössä enemmän taikaa? Vai onko kaikki tuo minulta iäksi mennyttä?"

"Haluanko sittenkään vaurastua?"

...

"HALUAN!"

"Se on kultaa! Hanhenmunan kokoinen möhläle puhdasta kultaa! Hahaa! Olen RIKAS!"

Siinä kuvassa (Klondiken keisarin kansikuvassa se palleron sisällä oleva) Roope on vielä nuori ja etsii elämänsä rikkauksia. Eli siis mulle se tatuointi olis vähän niinku että mä etsiskelen omaa "hanhenmunahippuani", mutta tärkeintä ei ookaan se löytäminen; siksi aion jättää kuvassa Roopen vierellä olevan kultasäkin pois. Huom! Roopehan säilytti hipun eikä koskaan myynyt sitä, se on jollain tapaa ollu sarjakuvissa linkki niihin Klondike-aikoihin (siis kun vielä päivä paistoi kirkkaammin, tähtiyössä oli enemmän taikaa jne.)  Ja ehkä jonain päivänä otan mallia kun kerran köyhästä skottipojasta tuli kuin tulikin maailman rikkain ankka, haha..

Tosiaan, olen ajatellut tätä paljon (Roope always on my mind) ja puhumattakaan siitä, että tatuoinnilla olis näinkin paljon taustaa, olen ollut Ankka-fani jo pitkään. Asia olis eri jos nyt yhtäkkiä päättäisin et pidän jostain bändistä ja tatuoisin sen logon tai nimen hetken mielijohteesta. Mielummin sulattelen hetken ennen kun tatuoin sen ettei sitten myöhemmin harmita. Aku Ankkaa olen lukenut aina, ja luultavasti tuun aina lukemaankin. Ja kun Roopekin lähti yksin suureen maailmaan, ni jotenkin tuntuu sopivalta ottaa se just täällä.

Toiminnan aika! Eilen ennen leffaa käytiin vähän safkaamassa, tai mä olin just syöny mut imasin perinteisen lemonaden -- ja vähän tiedustelin Brettilta tietääkö se jotain hyviä tatuointipaikkoja ku sillä on muutama kuva, ja kuulemma sen lähellä on yks mikä ei oo turhan kallis, mut vaan sijainnin takia kun se on jollain huonomaineisella alueella tms... Eli siis siellä kuitenkin tehdään hyvää tulosta. Ysäriluvulla tatuoinnit oli Massachusettsissa kiellettyjä, ja tää mesta toimi sillon pimeesti samalla paikalla kun nyt. Brettilla on itseasiassa itellä muutama pimeenä tehty. Vuonna 2002 tatuointien laillistuttua tää mesta muutti yläkertaan kellarista ja jatko toimintaa laillisesti. Se on siis vaihtoehto ja voisin mennä käymään paikanpäällä vähän keskustelemassa. Sinne ei ilmeisesti tarvii mitään ajanvarausta, ne tekee vaikka samantien.

Tällainen idea nyt joka tapauksessa muhikoon vielä toteuttamiseen asti, nyt minä alan muhia unten maille ja huomenna muhin vähän myöhempään kuin tavallisesti. Unta, ihanaa!

City of presidents: onnellinen arki

Viime päivinä oon ajatellu aika paljon kotia. Ei mul itessään Suomeen ole ikävä, ku tiedän et jonkun aikaa siellä oltua ainakin näin talvisaikaan tekee taas mieli johonkin muualle -- sääolosuhteiden, yleisen ilmassa leijuvan synkkyyden, tylsyyden ja työnsaantivaikeuksien takia nyt ainakin. Mut kaverit nyt kuitenkin on siellä ja vaikka tuntuu kauhealta et kotiinpalu on joka päivä lähempänä niin ehkä on ihan hyvä ikävöidä vähän niin tietää et jotain hyvääkin siinä täältä lähtemisessä on. Muutenkin siis se että kun toivotetaan hyvää matkaa, ota kaikki irti, pidä elämäsi hauskaa ym, niin usein siihen lisätään et älä meitä murehdi -- ja se on oikeestaan vähän kummallista. Totta kai pitää muistella ja ajatella niitä ihmisiä ja asioita mitä muualla on koska ne kuuluu ihan yhtä paljon omaan elämään kun se mitä tulevaisuudessa tulee olemaan. Jos tietää mitä muualla tapahtuu niin se kotiinpaluu tulee sit vähemmän shokkina kun on edes vähän pysyny perässä. Ja se mitä mä täällä koen niin useissa tilanteissa ajattelen et oispa kivaa kun se ja se/ne ja ne ois nyt täällä. Se auttaa loppujen lopuks saamaan tästä kaikesta enemmän irti ku voin myöhemmin kertoa mitä tein ja näin.


Tää ei missään nimessä ole mitään kuittia et oisin saanu jotain miksi et nauti siellä olosta, ota nyt kaikki irti äläkä valita -tyylistä kommenttia, vaan mitä yritän sanoa on et ainakin mulla koti-ikävä on ihan ookoo asia eikä mikään sellanen et riudun täällä enkä pysty muuta ajattelemaankaan ku et haluan kotiin. Ja kuorrutuksena on se tieto, et aikaa on jäljellä enää vähän yli kuukausi ja täytyy tehdä kaikkea! Ajattelin itse asias tehdä piakkoin toisen nykireissun, jos vaan saan järjestettyä sopivan ajankohdan ja ding ding ding, pätäkkää!



Viime päivinä oon myös nauttinu aamuista hirveesti, vaikka yleensä en kyllä oo kovinkaan aamuihmisiä ja herääminen on toisinaan yhtä tuskaa. Täällä päivä alkaa siinä seiskan maissa ja se on loistava asia, koska ehtii paljon enemmän ku ei nuku koko päivää. Lapset menee esikouluun puol yhdeksältä, ja mulle tekee hyvää et herättyäni skarppaannun saman tien ku ei oikeen voi olla ite ihan unessa ku on kaks lasta katottavana. Mutta aamut menee yleensä kyllä tosi rennosti, eihän sekään ois hyvä et suoraan unesta täytyy alkaa tappelemaan, mitä nyt joskus pukemisen kanssa tulee vähän kränää mut se on aika perus eli en ota stressiä siitä. En ole toistaiseksi lasta pyjamassa joutunut viemään eskariin... Aamulla yleensä katotaan vähän lastenohjelmia (Martha speaks ja curious george tulee siihen aikaan), vaatteet päälle, lunchbox valmiiksi ja sit Manulaan. Manun kanssa poristaan hetki, et lapset ehtii vähän asettua ettei sit oo niin itkuista se mun lähteminen. Ja "kotimatkalla" joka huom kestää suunnilleen sen minuutin, huutelen meidän kadun ihmisille hyvät huomenet ja tai pari sanaa jos joku sattuu olemaan vaikka lähdössä töihin tai ulkona muuten vaan. Se on just niin kliseistä onnellista arkea ja siitä saa hyvän mielen heti aamusta. Sen jälkeen on hyvä nauttia aamupala rauhassa (tänään oli terveellinen ja söin puuroa vadelmilla, oli hyvää!) ja iltapäivään asti touhuan mitä touhuan.


Tänään olis suunnitelmissa mennä Brettin kans kattoo where the wild things are, ja huomenna varmaan nään sen Jamesin sieltä L-hostellista ku se on nyt käymässä tääl. Joten later on!

City of presidents: Sateinen päivä Bostonissa

Jea jeaa... Aamulla olin unikeko ja nukuin kahteentoista, vähän tortillaa naamaan ja sit mentiin IHOPiin syömään amerikkalaisia pannareita! Oli ihan namia, pitäis varmaan opetella ite tekee niitä täällä, et sit Suomeen palatessani olis pala aitoa oikeaa jenkkimeininkiä tarjottavana.


Menin tapaa Brettii samalle kirjastolle mis hengailtiin eilen, ja täällähän satoi tänään (anteeks mitä?) lunta. Kyllä vain. Tuli ihan kotoisa olo kun ihmiset kiros ja kärvisteli sateenvarjojen alla ja taivaalta tuli räntää.


Näin Brettin joku vähän yli neljä ja jäätiin lämmittelee kirjastoon ja haettiin mm. saksan ja puolankielisiä kirjoja ja harjoteltiin lausumista. Saksan hallitsin hyvin, puolan sen sijaan jätän tulevaisuudessa sikseen. Räntäsateella ei ollu parempaakaan tekemistä (lausuntaharjoitusten lisäksi, luonnollisesti) niin käytiin sovittelemassa hupsuja hattuja (suosikki oli "all aboard" -hattu joka sai Brettin näyttämään ihan 30-luvun konduktööriltä) ja väsyneenä kaikesta "shoppailusta" päätettiin mennä safkaa jotain ja suunnattiin the Otherside -raflaan, lämmiteltiin ja tankattiin. Näin myös yhden asian uusin silmin. Kuin monella tavalla voi muilla kielillä sanoa suomen sanan "nii". Koitin kääntää tätä sanaa ku Brett kuuli mun käyttävän sitä toistuvasti puhelimessa, ja kun englanniksi sanotaan "yeah...?", "like", "so","yeah I know", "that's right", "ah now I get it!" me suomalaiset sanotaan "niiiin...?", "niinku", "niin", "nii nii" "joo nii" "aa, niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!" ja se kuulostaa ihan päättömältä. Miten yhden "nii" merkitys muuttuu äänensävyn perusteella, ja miten (tätä nauran vieläkin) toi versio "aa, niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!" sillon käytettynä, kun on tajunnu jotain mitä on tosi pitkän aikaa pohtinu, kuulostaa aivottomalta hevoselta. vähän niinku "hiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii" sillon kun äänenkorkeus menee matalalta tosi korkeelle ja takas. Hevoset on aina koittanu puhua meille ihmisille suomen kielen kautta. Vastedes täytyy ruveta tulkitsemaan äänensävyjä.

Alettiin naurun ja sateensekaisissa kyynelissä hipsiä kotia kohti, mut käytiin eka True Eastin kautta hakee rahaa et Brett makso velat mulle ku olin maksanu safkat. Testailin siin samalla vähän kenkiä, ja sit yhdet tosi kivat nike sb:t sopi jalkaan ja näytti hyviltä, ja sit Brett vaan sano et anna sun reppu, ja sen sijaan et ois ryöstäny mut se laittokin ne kengät sinne. Ilmaset niket! Ne oli ollu siel kaupassa ikuisuuden ja ei ollu menny kaupaks ku ne oli sen verran pienet niin sit mä sain ne. Ihan laillisesti jopa ku sinne tulee jonkun verran ylimäärästä tavaraa silleen et se on ihan okei jos ne myyjät joskus nappaa itelleen jotain. Ja ku ei Brett sieltä mitään paljon koskaan ota niin yhet kengät sinne tai tänne. Nyt mulla on sitten kymmenen paria kenkiä täällä.