Ihan vitun hyvä päivä. Onnistuisko välittämään sanoina edes osan sen hyvyydestä.
Ensinnäkin, en nähnyt zombeja, pieni snif sille. Tulin Copley Plazalle joku 20 minuuttia sen jälkeen ku metro-lehden mukaan zombien ois pitäny olla siellä, mut ei näkynyt zombin zombia missään vaan sen sijaan siel oli joku muu pikku tapahtuma, pari telttaa siellä täällä joten päätin käydä ensin CVS:ssä ostaa jotain juotsikkaa ja sen jälkeen katsastaa lähemmin mikä on homman nimi. No, se paljastui jokskin stop war-, save planet-, ym-jutuksi, ja ne oli jo purkamassa niitä telttoja anyway. Siin vieressä oli joku skeittiparkin tyylinen, tai ei todellakaan, se näytti just sellaselta paikalta mikä ei oo siihen tarkotukseen rakennettu mut joka tapauksessa täynnä skeittaajia. Yks tyyppi sieltä tuli kysyy et käveleksmä vaan ympyrää ku tulin siitä jo kerran ohi, ja olin kuulemma nauranu yksikseni. No, ihan mahdollista, koska huomaamattani teen sitä vissiin aika usein. Jos esim kuuntelen hyvää musiikkia niin saatan hymyillä, tai jos näen ohimennen/tulee mieleen hauska juttu niin saatan nauraa. Yksin. Joo, no jäätiin juttelee vaan jotain niitä näitä, ja se sano et zombit oli jo lähteny johonkin kulkueelle ja niit oli ollu joku 10 eli missasin sen jutun. Mut näköjään en jääny paljosta paitsi. Hengailin sen kanssa siinä hetken -- semmonen tyttökin tuli siihen (Danielle kuulemma) ja juteltiin jonkun aikaa ja se kutsu mut johonkin art-halloweenjuhliin. Alrighty! Sit mä, Danielle ja se dude (Brett kuulemma) mentiin siihen viereiseen kirjastoon lämmittelee, ja poristiin kunnes Danielle lähti johonkin tapaa sen kaveria ja jäin kiertelee sitä kirjastoo Brettin kaa, ja siitä paljastukin kaikennäköstä yllättävää. Ensinnäkin, se oli kolkytkaks (???). Mut se ei suostunu kertomaan sitä ääneen vaan kirjotti sen paperille, ja siinä nyt kun oltiin jo alotettu kynäilyt jäätiinkin piirtelemään posteljoonitipua, inkkaria, haita, isompia haita jotka yrittää saalistaa haita ja mustaa aurinkoa. Paljastui siis mm. ettei Brett-herra ole todellakaan mikään aikuinen sanan tavallisessa merkityksessä. Paljastui myös, että Brett-herralla on hyvin samanlainen huumorintaju ku mulla. Me ei juteltu pahemmin mistään vakavasti.
Ei ollu mikään yllätys, et rullalautailijat oli hajaantunu ku ohitettiin se spotti. Kytät tehny taas tuhojaan. Mut Brett oli jättäny sen hanskat sinne johonkin ja etittiin niit hetki ennen ku jatkettiin matkaa. Oltiin jo tekees lähtöä ku näin sellaset raksatyöhanskat, jotka näytti siltä et ne oli lojunu siinä viikkoja ja niitä oli tallottu tai muuta vastaavaa ja sanoin ihan läpällä et onksne noi, ja nehän ne. Lähettiin kävelee Park Streetille, jossa se on töissä skeittikaupassa. Matkalla sinne seisoessa liikennevaloissa meidän takaa kuuluu "WHAT?! I didn't buy any grapes" ja siinä seisoo valkotukkanen harvahapsinen vanhus pullonpohjalaseissa katsoen meitä "I'm sorry, I was just talking to myself" ja mä sain pidäteltyää naurua tasan sen aikaa kunnes käänsin katseen eteenpäin.
Napattiin Starbucksista kahvit soijamaidolla, ja käveltiin Boston Commonin läpi poiketen True Eastiin eli sinne skedekauppaan nappaamaan kamat ja sieltä kävelee takas Copleylle päin eikä oikeestaan ollu mitään suunitelmaa, käveltiin vaan läpän lentäessä jatkuvalla syötöllä ja mun yllättyessä siitä kuinka helppo oli olla välittämättä yhtään mistään muusta kun olemisesta oma itsensä.
Selvennettäköön tähän väliin myöskin ettei tässä ollu minkäänlaista flirttitoimintaa -- kaveruus vaan muodostui parissa minuutissa ihan itsestään. Se on muuttanu New Yorkista jossa sillä oli aikanaan jopa jonkinverran nimeä saanut rockbändi, ja nyt se on Bostonissa, skeittaa ja sattui törmäämään muhun. Totuus on, et tultiin juttuun ihan tajuttoman hyvin.
Ai niin, sit mentiin Newbury Comicsiin, joka on muuten paras kauppa IKINÄ. Se on vähän niinku musakauppa, mut sit siel on kans vaatteita, kenkiä, hattuja, kirjoja, ja roinaa. Turhaa, typerää ja helvetin hauskaa roinaa. Oon jo ostanu sieltä mm. John Lennon-aurinkolasit, GUN EGG FRYERIN (joka muuten oli turhin ja paras hankinta hetkeen ja tarran. Tämä jumalten kauppa. Näin sitä vaan taas köyhdytään silmissä...
Pizza sliceen oli kuitenkin vielä varaa ja sen äärellä tajuttiin, et ollaan puhuttu paskaa jo melkeen viis tuntia ku kello tuli kohta kaheksan. VIISI tuntia! Ja mä tajusin, et taas englanti tuntuu entistä helpommalta kun olin puhunu melkeen lakkaamatta ilman et piti edes kauheesti ponnistella tai ajatella mitä puhuu. Kyl tietty pariin otteeseen tajusin solkottavani aivan jotain muuta kun ymmärrettävää ihmisten kieltä, mut eihän sillä oikeestaan ollu mitään väliä. Tilanteet korjaantui aikalailla tahattomasti ku ite repesin sille mitä puhun.
Aloin tehdä lähtöä kotiinpäin ja sovittiin et hengaillaan taas huomenna, meen Copley Plazalle iltapäivällä. Cool, sanoi mummo kun uuden kaverin sai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti