City of presidents: Sushi on mahdottoman hyvää

Alotettiin Varpun kanssa päivä kunnolla amerikkalaisittain hotellin läheisessä dinerissa. (Niitä perus kahvila/aamiais/brunssi/lounasmestoja) Mitäs sitä kursailemaan: bacon and eggs, sunny side up, kahvia ja tuorepuristettua appelsiinimehua, ja siihen viela perunamössöä ja pari paahtoleivän viipaletta. Se oli kyl mulle liikaa eli en siis ole viel onnistunu hankkimaan niitä sataa ylimääräistä kiloa täällä... ja vatsa kestää rajallisen määrän mättöä. Eikä toi koko setti maksanu edes paljoa! Vatsat pullollaan mä menin hotelliin ja Varpu lähti duuniin, ja mä poikkesin sit jonkun ajan päästä Harlemissa tapaa Mauricea. Katottiin leffaa, hengailtiin, juteltiin, juotiin mehuu ja sil oli maailman pienin kaksviikkoinen tyttökoiranpentu, jota paijailin ja joka nukahteli vähän väliä mun syliin ja oli aivan liian pieni hallitsemaan rakkoaan... mutta ei siis mun syliin. Kahen aikoihin lähdin käymään takas hotellilla ku Maurice lahti duuniin (bussikuski).

Vähän myöhemmin otin metron World Trade Center-alueelle. Voin sanoa et se oli melkonen kokemus, niinku henkisesti. Ensin kuljin vahingossa metrolla pari pysäkkiä ohi ku mun metrokartassa luki et se linja tornien läheisyydessä on tilapäisesti pois käytöstä kun sillon se lähiympäristöhän tuhoutui tietysti kanssa aivan totaalisesti, ja pari kolme pysäkkiä siinä lähella oli monta vuotta sohjona, mut nyt on asiat toisin ja linjat kulkee taas.
Niin. Piti palata jonkun matkaa takas mut pääsin perille kuitenkin, ja sit ku hahmotti missä ne tornit oli ollu ja miten suurella alueella niin tajus oikeesti miten valtavat ne on ollu. Mut esim. keskusta-alueella käppäillessä saa niska solmussa kattoo niitä rakennuksia ja ne ei oo yhtään mitään verrattuna noihin. Ja sit ku kuitenkin muistaa vieläkin niin selvästi sen tunteen ku katto niitä tapahtumia ja sitä kaikkea Suomesta asti, tota, 8...?! vuotta sitten eikä sellasta todellakaan unohda, niin sit viel ku ite menee paikan päälle niin se vaan tuntu jotenkin niin epätodelliselta. Tai ehkä just epätodellisen todelliselta. Ku oikeesti sitä kauhisteltiin koko maailmassa, ja ite vuosia myöhemmin ajattelee et siellä missä mä nyt oon ihmiset näki kaiken omin silmin, ja siinä kohtaa missä mä nyt seison joku on saattanu pudota helvetin korkeelta just tähän, luultavasti useita minuutteja tietäen et elämä päättyy kohta. Sit se on päättynyt siihen kohtaan missä mä nyt seison ja joku on saattanu nähdä sivusta miten se tapahtuu ja yhä muistella sitä. Se oli aika kokonaan peitetty, aidat ympärillä niin et oli aika hankala nähdä siihen keskelle mut pääsin mä vähän kurkistelemaan. Se on yksinkertaisesti vaan valtava reikä. Nyt sinne rakennetaan uusia, entistä korkeempia torneja mut se on viel ihan alkutekijöissä. Oli jotain rakennushommaa meneillään, mut ei siin todellakaan viel mitään oo varsinaisesti vaan ainoastaan tyyliin perustukset suunnitteilla. Ja sinne oli tehty sellanen kohokuva joka esitti palomiehiä ketkä siellä oli sinä päivänä tehty voitavansa. Alla oli lista nimiä, ja ajattelin ensin et siin olis ollu kaikki ketkä sillon kuoli ja seki olis ollu tarpeeks, mut tarkemmin tutkailtua tajusin et ne olikin vaan pelkkiä palomiehiä. Ja vieressä oli kuvat niistä kaikista. Oli se aika uskomatonta, siis kun kattoo niitä ihmisiä ja kelailee siinä paikanpäällä asioita kaikessa rauhassa niin näkee sen jotenkin ihan eri tavalla, henkilökohtasemmin.

Tekee tosi hyvää välillä tiedostaa sitä ikävääkin puolta maailmasta, mut rajansa kaikella. Nyt ilosempiin asioihin. Mulla oli ihan uskomattoman hauska ilta, täytyy sanoa. Ehdin just nousta metrosta ulos ku Varpu soitti ja kysy haluunko tulla sen ja sen englantilaisen työkaverin kanssa syömään. No tokiiiii. Alko olla myöhä enkä ollu edes ehtiny ajatella nälkää koska aamiainen oli ollu sen verran täyttävä ja kans oli ollu muuta mielessä. Otin siis toisen metron ja suunnistin Matsu -nimiseen japanilaisravintolaan jossa Varpu ja Greg oli jo ryystäny misokeitot siinä odotellessa. Tilattiin viiniä (kyllä, mulle jopa tarjoiltiin kun olin vähän vanhemmassa seurassa ja samassa pöydässä jopa harmaita hiuksia), aivan jumalaton kasa sushirullia (pitää nyt antaa oikeen erityismaininta, että voi herran isä luoja sentään en oo pitkään aikaan syöny mitään niin hyvää!!! Sushi vie yleensäkin kielen mennessään mut toi oli jo jotain aivan spesiaalia. Se ei ollu ravintola, se oli taikamaailma) ja illastettiin oikeen pitkän kaavan mukaan. Meit oli siin ikähaarukalla 18-31-45, ja tultiin juttuun ihan uskomattoman hyvin. Sain nauraa oikeen kunnolla. Greg paljastu hauskimmaks tyypiks, ketä oon tavannu hetkeen. Se oli tullu Lontoosta tänään aamulla ihan vaan opettaakseen Varpulle kaikkea satajalkaisista, ja ne oli varannu joku 5 päivää siihen mut saanukin kaiken tehdyks jo tänään.
Jos jonkun mielestä (koskee lähinnä tätä nuorempaa ikäpolvea) neljissäkymmenissä olevan ihmisen kanssa ei vois pitää aivan samanlaista hauskaa ku kenen tahansa kaverin, niin voin todeta että FULL CRAP. En mäkään kyllä ollu tienny et neljäviisvuotiaan kanssa voi noin helposti heittää tollasta läppää, siis niin ala-arvosta huumoria ja yksinkertaisesti ihan loistava persoona. Retardimeininki on parasta. Sainpahan taas oppia jotain uutta, kuten et kyllä ne iäkkäämmätkin ihmiset osaa sen fuck- shit- motherfucker -kielenkäytön häikäilemättömästi. Tultiin kaikki tosi hyvin toimeen keskenään. Sit tilattiin vielä jälkkarit, vedin vihreä tee-jäätelön, joka oli oikeesti todella maukasta! Ja lähdettiin vatsat täysinä ja tyytyväisinä kävelee kohti hotellejamme. Sovittiin myös et mennään huomenna kolmestaan syömään aamiaista siihen samaan dineriin kun tanään aamulla.

Toivotettiin siis Gregille hyvät yöt ja mentiin omaan hotelliin, todella kylläisinä ja raukeina. Jäätiin viel hetkeks juoruilee, ja tosiaan ei yhtään sen enempää ku illallismeiningilläkään tunnu mitenkään et ikä jotenkin merkkais jotain. Mielummin luokittelen Varpun kaveriks ku mikskäään host-äidiks.

Huomenna on viiminen päivä New York big Cityssa, ja kun tänään en kaupoissa käyny nimeksikään niin huomenna täytyy varmaankin tehdä niitä hankintoja. Ja käydä siella Museum of Natural Historyssa vaikka ihan aamulla samaa matkaa noiden biologiaihmisten kanssa, ketkä siis on siellä henkilökuntaa. Nii sit on loppupäivä aikaa tehdä kaikkee randomia.