24.12.2011
I'm dreaming of a ... christmas
Hyvää joulua vaan. Täällä sitä joulumieltä riittää kun pystyy puhelimella soittamaan Suomeen jossa ollaan parhaillaan joulunvietossa ja sitten muistaa että omat suunnitelmat tälle päivälle on katsoa amerikkalaista jalkapalloa tv:stä. Aattoa kun ei täällä oikeen juhlita mitenkään. Onneksi huomenna päästään ihan isolla sakilla joulunviettoon, jopa parinkymmenen ihmisen voimin. Mietin tässä että sitähän vois melkeen sanoa että vietän parhaillaan ekaa joulua oman ydinperheeni kesken. (Ollaanko me nyt sitten niinku perheenjäseniä jo? Virallisesti ainakin.) Kauheaa. Onneksi se alkuperäinen sakkikin on ihan yhtä paljon mun "oma" perhe kun aina ennenkin. Mitä tähän hetkeen tulee, meininki taitaa olla ihan oikea ja olo jopa kotoisen jouluinen kun vaimo vaatii että nyt Beastie Boys hiljaa ja joululaulut soimaan. Ai että. Tässähän on joulumieltä vaikka muille jakaa.
23.12.2011
Naimisiin ja limulle
Jaaha, jaaha. Vois muuten olla ihan hyvät ainekset taas pikku tarinointiin tähän väliin, sanonpa vaan.
Mä leivoin eilen tosi maukkaan ja eksoottisen perinteisen eteläafrikkalaisen pannukakun. Tässä kuva.
Mentiin tossa naimisiin. Niin no, mitä sellaisesta nyt kirjottaa. Toiset perustaa oman erillisen blogin kaikkia hääasioita varten kosinnoista lähtien, niistä joissa itketään polvillaan accapella-mieskuoro taustalla raitapaidoissaan (vai oliko se se synttäri-image..?). Mä sen sijaan oon ihan iloisesti repinyt tekstiä irti ties mistä turhuuksista ja sitten kun yks elämän tärkeimmistä päivistä koittaa niin tulee seinä vastaan. Mä oon kauan harkinnut mitä hienouksia keksisin tänne, miten isot uutiset ilmaisisi näyttävästi ja arvonsa mukaisesti.
Kelailin ja kelailin niin pitkään että lopulta koko jutusta meni maku. Sitten rupes harmittaa. Sitten aloin miettiä että onpa typerää. "Arvonsa mukaisesti"? Mitä sekin tarkottaa. Meidät vihittiin maistraatissa, juttu kesti 15 minuuttia ja sen jälkeen mentiin limulle ja se tuntu just oikealta. Me ollaan nyt naimisissa. Se asia on yksinään niin jees ettei sitä tartte edes hienostella. Se eteläafrikkalainen pannukakku puolestaan oli todellisuudessa plörinäksi mennyt pullataikina. Ei tullut korvapuusteja vaan mitä epäesteettisin pullalevy, jolle Brett keksi antaa hienon nimen ja hups vaan, johan maistui. Meidän avioliitto maistuu jo valmiiks ihan tarpeeks hyvältä. Vaikka tää olikin lähtöisin siitä faktasta, että mokominakin eri maiden kansalaisina ollaan nyt siinä pisteessä, että me ei voida olla yhdessä jos ei olla naimisissa, niin uskokaa tai älkää, ollaan molemmat huomattu että tää on muuttanut asioita todella paljon tunnepohjalla. Ekaa kertaa ikinä ollaan nyt todella yhdessä eikä enää tarvitse koko ajan laskea päiviä että koska mun pitää taas poistua maasta.
Mutta onhan tää nyt perkele. Tässä sitä ollaan sormukset sormessa herrana ja rouvana. Kuka olis arvannut? Jos Brett ei olis tullut juttelemaan mulle kadulla niin ei olis ollut mitään mahdollisuutta että me oltais tavattu jotain muuta kautta -- että joku olis esitellyt meidät tai oltais päädytty samoihin piireihin tai jotain. Ei mitään mahdollisuutta. Ennen kun huomattiinkaan, molempien elämät oli vaivihkaa ottanut aivan uuden suunnan ja tähän mennessä ollaan päädytty kumpikin sellaiseen elämänvaiheeseen johon ei ikinä oltais uskottu päätyvämme. 6.8.2011: "Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus" Niin. Siitä ei pääse mihinkään etteikö tää olis hankalaa ollut, mutta jos täältä haluaa vanhana lähteä kokemusrikkaana niin mikä nyt ei elämässä hankalaa olis, paitsi ehkä lapsuus.
Ihan ilman mitään hienouksia, on vaan me ja se on ollut riittävä alusta asti, siitä asti kun vietettiin kaiket päivät kierrellen kahdestaan Bostonia sateessa ja oltiin kaks toisilleen vierasta ihmistä. Ei ole tarvittu accapella-kuoroja, itketty ollaan ihan ilman niitäkin. Mihin on tultu? Omasta puolestani voin sanoa että vihdoin ja viimein suunta on oikea ja mulla on sellanen olo että tulevaisuudesta tulee hyvä. Elämästä tulee hyvä. Mukaanlukien toki kaiken maailman vaikeudet. Mä oon täysin valmis niihinkin.
Vaikka se että me ylipäänsä tavattiin, oli luultavasti kohtalon oikku niin turha kai on uskotella että tämä avioituminen mitään sattumaa oli. Todellisuudessahan kaikki johtuu siitä että loppukesästä olin häissä ja nappasin morsiuskimpun. Olisi naurettavaa yrittää väittää että ihan sattumalta olin sitten seuraava avioituja. Kyllä se varmasti oli ratkaiseva tekijä. Erityiskiitokset siis pikkuserkulleni Hannalle! Hienosti tähtäsit mun jalkojen juureen.
Niin joo ja melkein unohtui, eihän ne isot uutiset vielä tässä ole! Kiesus. Kymmenien tiedustelujen, puheluiden ja sähköpostien jälkeen todettiin että meille paras vaihtoehto on tulla Suomeen. Ihan muutaman viikon päästä. Niin, ja vielä ihan useammaksi vuodeksi. Tästä asiasta on niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä että se onkin sitten jo toinen tarina.
Tällasta se on. Naimisiin ja limulle. Semmosta mun elämä on, ja se sopii mulle oikein hyvin.
Mä leivoin eilen tosi maukkaan ja eksoottisen perinteisen eteläafrikkalaisen pannukakun. Tässä kuva.
Mentiin tossa naimisiin. Niin no, mitä sellaisesta nyt kirjottaa. Toiset perustaa oman erillisen blogin kaikkia hääasioita varten kosinnoista lähtien, niistä joissa itketään polvillaan accapella-mieskuoro taustalla raitapaidoissaan (vai oliko se se synttäri-image..?). Mä sen sijaan oon ihan iloisesti repinyt tekstiä irti ties mistä turhuuksista ja sitten kun yks elämän tärkeimmistä päivistä koittaa niin tulee seinä vastaan. Mä oon kauan harkinnut mitä hienouksia keksisin tänne, miten isot uutiset ilmaisisi näyttävästi ja arvonsa mukaisesti.
Kelailin ja kelailin niin pitkään että lopulta koko jutusta meni maku. Sitten rupes harmittaa. Sitten aloin miettiä että onpa typerää. "Arvonsa mukaisesti"? Mitä sekin tarkottaa. Meidät vihittiin maistraatissa, juttu kesti 15 minuuttia ja sen jälkeen mentiin limulle ja se tuntu just oikealta. Me ollaan nyt naimisissa. Se asia on yksinään niin jees ettei sitä tartte edes hienostella. Se eteläafrikkalainen pannukakku puolestaan oli todellisuudessa plörinäksi mennyt pullataikina. Ei tullut korvapuusteja vaan mitä epäesteettisin pullalevy, jolle Brett keksi antaa hienon nimen ja hups vaan, johan maistui. Meidän avioliitto maistuu jo valmiiks ihan tarpeeks hyvältä. Vaikka tää olikin lähtöisin siitä faktasta, että mokominakin eri maiden kansalaisina ollaan nyt siinä pisteessä, että me ei voida olla yhdessä jos ei olla naimisissa, niin uskokaa tai älkää, ollaan molemmat huomattu että tää on muuttanut asioita todella paljon tunnepohjalla. Ekaa kertaa ikinä ollaan nyt todella yhdessä eikä enää tarvitse koko ajan laskea päiviä että koska mun pitää taas poistua maasta.
Mutta onhan tää nyt perkele. Tässä sitä ollaan sormukset sormessa herrana ja rouvana. Kuka olis arvannut? Jos Brett ei olis tullut juttelemaan mulle kadulla niin ei olis ollut mitään mahdollisuutta että me oltais tavattu jotain muuta kautta -- että joku olis esitellyt meidät tai oltais päädytty samoihin piireihin tai jotain. Ei mitään mahdollisuutta. Ennen kun huomattiinkaan, molempien elämät oli vaivihkaa ottanut aivan uuden suunnan ja tähän mennessä ollaan päädytty kumpikin sellaiseen elämänvaiheeseen johon ei ikinä oltais uskottu päätyvämme. 6.8.2011: "Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus" Niin. Siitä ei pääse mihinkään etteikö tää olis hankalaa ollut, mutta jos täältä haluaa vanhana lähteä kokemusrikkaana niin mikä nyt ei elämässä hankalaa olis, paitsi ehkä lapsuus.
Ihan ilman mitään hienouksia, on vaan me ja se on ollut riittävä alusta asti, siitä asti kun vietettiin kaiket päivät kierrellen kahdestaan Bostonia sateessa ja oltiin kaks toisilleen vierasta ihmistä. Ei ole tarvittu accapella-kuoroja, itketty ollaan ihan ilman niitäkin. Mihin on tultu? Omasta puolestani voin sanoa että vihdoin ja viimein suunta on oikea ja mulla on sellanen olo että tulevaisuudesta tulee hyvä. Elämästä tulee hyvä. Mukaanlukien toki kaiken maailman vaikeudet. Mä oon täysin valmis niihinkin.
Vaikka se että me ylipäänsä tavattiin, oli luultavasti kohtalon oikku niin turha kai on uskotella että tämä avioituminen mitään sattumaa oli. Todellisuudessahan kaikki johtuu siitä että loppukesästä olin häissä ja nappasin morsiuskimpun. Olisi naurettavaa yrittää väittää että ihan sattumalta olin sitten seuraava avioituja. Kyllä se varmasti oli ratkaiseva tekijä. Erityiskiitokset siis pikkuserkulleni Hannalle! Hienosti tähtäsit mun jalkojen juureen.
Niin joo ja melkein unohtui, eihän ne isot uutiset vielä tässä ole! Kiesus. Kymmenien tiedustelujen, puheluiden ja sähköpostien jälkeen todettiin että meille paras vaihtoehto on tulla Suomeen. Ihan muutaman viikon päästä. Niin, ja vielä ihan useammaksi vuodeksi. Tästä asiasta on niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä että se onkin sitten jo toinen tarina.
Tällasta se on. Naimisiin ja limulle. Semmosta mun elämä on, ja se sopii mulle oikein hyvin.
4.12.2011
Arjen kultahetkiä
Kiitospäivän sattumuksen jälkeen Mary ei voi enää asua missään nimessä yksin joten ruvettiin porukalla tyhjentämään kämppää. Saatiin sieltä siivouksen lomassa kaikenlaista tavaraa mukaan (mm. kolme säkillistä ruokaa) ja leivänpaahdin, jollaista ollaan oltu vailla viime kesän alusta lähtien edellisen mentyä rikki. No oltiin onnellisesti saatu tavarat paikoilleen, mä vietin rauhallista arki-iltaa tv:n ääressä kun keittiöstä kuuluu "Cockroach! Motherfucker!". Riennän keittiöön ja eikö sen leivänpaahtimen mukana ollu tullut kourallinen ötököitä, mikä ei nyt mun mielestä sinänsä ole ihan niin suuri paniikin aihe ja rupesin poimimaan niitä talouspaperilla roskikseen. Urhea mies talossa sen sijaan pelästyi niin että leivänpaahdin lensi parvekkeelta alas ja sen jälkeen alkoi hätäinen myrkytys niitä pikku kuoriaisia vastaan sillä aikaa kun mun piti mennä nurkan taakse pidättelemään naurua.
Myös yksi aika surullinen tapaus liittyi asunnon siivoukseen, nimittäin vanha kissarouva, joka piti viedä luovutettavaksi eläintensuojelutaloon. Kissa parka oli niin surkeana ja peloissaan kun kannoin sitä kopassa asunnosta. Tuskin oli astunut jalallaan ulos vuosikausiin ja yhtäkkiä tupaan ilmestyy joukko tuntematonta sakkia sotkemaan taloa. Se maukui niin sydäntäsärkevästi, ihan kun olis tiennyt ettei enää palaa kotiin eikä enää näe sitä ihmistä jonka kanssa on elänyt koko elämänsä. Vanhoja rouvia molemmat. Niin teki pahaa katsoa sitä pientä raukkaa kovin peloissaan koittaessani rauhoitella sitä autossa itku kurkussa. Kotiin päästyä tuli sitten puhelu että eläinparka oli jo niin huonossa kunnossa että se piti lopettaa saman tien. Tietysti liikutuin niistä uutisista ihan hurjasti ja loppuilta meni sitä suriessa, vaikken edes tuntenut koko kissaa. Ehkä just sen takia tuntui niin pahalta olla se vieras ihminen viemässä sitä pois kotoaan, kun sen oma emäntä ei päässyt edes hyvästelemään. Tää ei ollut kyllä lähelläkään kultahetkeä.
Sit taas jo iloisempiin aiheisiin. Viime aikoina on käynyt ilmi että mulla on tapana nauraa ääneen öisin. Lähes joka aamu saan kuulla että taas muutaman kerran kikattelin unissani ja mikä kummallisinta, se on kuulemma tosi erilaista naurua kun hereillä ollessa. Jotenkin... korkeeta naurua. Oon itekin pari kertaa herännyt siihen että nauran korkealta ja on se kyllä aika erikoista. Tosin ei se mikään ihme ole kun unet on sellasia kun on. Esimerkiks viime yönä seikkailin kalkkunan vartalolla (pää oli silti oma). Vittu mä oon outo.
Jalkapallopeliseuralainen Ted tuli meille viettämään iltaa viime sunnuntaina. Se oli kiva päivä. Katottiin Patriotsien viikottainen matsi, käytiin JP Licksissä jäätelöllä jossa koitettiin parittaa Ted viereisessä pöydässä istuvan naisen kanssa joka Brettin mielestä selvästi tsiigaili ja hymyili. Tuloksetta jatkettiin Jamaica Pondille vähän niinku iltakävelyn merkeissä, ja mut laitettiin puhumaan suomea ihan tämän hienon kielen kuulemisen ilosta. Tuli lievästi sanoen hoopo olo kun juttelin niitä näitä kuvaillen ohi ajavia autoja ja kerroin ääneen kuinka pitkä matka on täältä lammelle ja lauoin mitä mieleen juolahti. Juu, se oli kiva päivä. Pojilla näyttää olleen tapahtumarikas nuoruus ja paljon stooreja joille oli mahdoton olla nauramatta. Sitä kautta tuli itellekin hyvä mieli mutta myös vähän ikävä omia kavereita joiden kanssa jakaa hulvattomia muistoja.
Oltiin eilen leffassa katsastamassa Scorsesen Hugo kolmedeenä. Leffateatterissa filmattiin samaan aikaan jotain mikä näytti uutisten viihderaportilta jossa toimittajanainen ja Kermit-sammakko kävi keskustelua uudesta The Muppets-elokuvasta. Oli hauskaa nähdä sitä harjoitteluosuutta livenä jossa Kermit (eli nukkea pitelevä Kermit-ääni) mokailee ja ottaa uusintaottoja ja kameramies huutelee ohjeita. Toinen juttu mikä nauratti oli tämä leffateatterin oven ikkunassa:
Myös yksi aika surullinen tapaus liittyi asunnon siivoukseen, nimittäin vanha kissarouva, joka piti viedä luovutettavaksi eläintensuojelutaloon. Kissa parka oli niin surkeana ja peloissaan kun kannoin sitä kopassa asunnosta. Tuskin oli astunut jalallaan ulos vuosikausiin ja yhtäkkiä tupaan ilmestyy joukko tuntematonta sakkia sotkemaan taloa. Se maukui niin sydäntäsärkevästi, ihan kun olis tiennyt ettei enää palaa kotiin eikä enää näe sitä ihmistä jonka kanssa on elänyt koko elämänsä. Vanhoja rouvia molemmat. Niin teki pahaa katsoa sitä pientä raukkaa kovin peloissaan koittaessani rauhoitella sitä autossa itku kurkussa. Kotiin päästyä tuli sitten puhelu että eläinparka oli jo niin huonossa kunnossa että se piti lopettaa saman tien. Tietysti liikutuin niistä uutisista ihan hurjasti ja loppuilta meni sitä suriessa, vaikken edes tuntenut koko kissaa. Ehkä just sen takia tuntui niin pahalta olla se vieras ihminen viemässä sitä pois kotoaan, kun sen oma emäntä ei päässyt edes hyvästelemään. Tää ei ollut kyllä lähelläkään kultahetkeä.
Sit taas jo iloisempiin aiheisiin. Viime aikoina on käynyt ilmi että mulla on tapana nauraa ääneen öisin. Lähes joka aamu saan kuulla että taas muutaman kerran kikattelin unissani ja mikä kummallisinta, se on kuulemma tosi erilaista naurua kun hereillä ollessa. Jotenkin... korkeeta naurua. Oon itekin pari kertaa herännyt siihen että nauran korkealta ja on se kyllä aika erikoista. Tosin ei se mikään ihme ole kun unet on sellasia kun on. Esimerkiks viime yönä seikkailin kalkkunan vartalolla (pää oli silti oma). Vittu mä oon outo.
Jalkapallopeliseuralainen Ted tuli meille viettämään iltaa viime sunnuntaina. Se oli kiva päivä. Katottiin Patriotsien viikottainen matsi, käytiin JP Licksissä jäätelöllä jossa koitettiin parittaa Ted viereisessä pöydässä istuvan naisen kanssa joka Brettin mielestä selvästi tsiigaili ja hymyili. Tuloksetta jatkettiin Jamaica Pondille vähän niinku iltakävelyn merkeissä, ja mut laitettiin puhumaan suomea ihan tämän hienon kielen kuulemisen ilosta. Tuli lievästi sanoen hoopo olo kun juttelin niitä näitä kuvaillen ohi ajavia autoja ja kerroin ääneen kuinka pitkä matka on täältä lammelle ja lauoin mitä mieleen juolahti. Juu, se oli kiva päivä. Pojilla näyttää olleen tapahtumarikas nuoruus ja paljon stooreja joille oli mahdoton olla nauramatta. Sitä kautta tuli itellekin hyvä mieli mutta myös vähän ikävä omia kavereita joiden kanssa jakaa hulvattomia muistoja.
Oltiin eilen leffassa katsastamassa Scorsesen Hugo kolmedeenä. Leffateatterissa filmattiin samaan aikaan jotain mikä näytti uutisten viihderaportilta jossa toimittajanainen ja Kermit-sammakko kävi keskustelua uudesta The Muppets-elokuvasta. Oli hauskaa nähdä sitä harjoitteluosuutta livenä jossa Kermit (eli nukkea pitelevä Kermit-ääni) mokailee ja ottaa uusintaottoja ja kameramies huutelee ohjeita. Toinen juttu mikä nauratti oli tämä leffateatterin oven ikkunassa:
1.12.2011
Kiitos tästä päivästä, se oli jännittävä
Nyt on vaihteeks kasaantunut aimo kasa jutunjuuria, vaihteeks taas suurimmaks osaks niitä isoja uutisia. Kun nyt ollaan jo saatu asioiden kasaaminen hyvään vauhtiin niin kasataan vielä jännitystäkin, eli ensin sitä juttua kiitospäivästä. Matkalla koukattiin Brettin sukulaistädin, 92-vuotiaan Maryn luona ilahduttamassa yksinäistä kiitospäivänä. Perille päästyämme kävi ilmi, että ilahduttamisen sijaan oltiin tultu just kreivin aikaan henkeä pelastamaan. Mary oli nimittäin puolisen tuntia takaperin kaatunut kotonaan eikä ollut päässyt nousemaan. Jos oltais jätetty vierailu väliin niin useampi tuntikin olis saattanut riittää viemään hengen, kun oli sentään niinkin iäkäs ihminen kyseessä. Avaimet oli onneksi mukana, mutta niidenkin avulla matka tyssäsi turvalukkoon. No eipä siinä, rivakalla potkulla se hellitti (Brett hoiti sen osuuden sillä aikaa kun mä ja Beth jännitettiin vierestä) ja päästiin sisään. Ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautui soittaa ambulanssi ja kiidättää Mary suoraan sairaalaan jossa totesivat että sekä lonkka että olkaluu on murtuneet.
Aika reipas alku päivälle, sanoisinko. Voi vaan sanoa että oli onni onnettomuudessa kun ylipäänsä mentiin. Sikäli olosuhteet huomioon ottaen tässä kävi parhain päin. Sairaalasta päästiin parin tunnin päästä jatkamaan matkaa kiitospäivän viettoon ja siitä eteenpäin vältyttiin koettelemuksilta oikeastaan täysin. Oikeastaan ei olis ehkä mukavampaa voinut olla. Porukkaa oli yhteensä 12 eli ihan kiitettävä määrä sakkia. Tunnelma oli taas yhtä ystävällinen ja kotoisa kun mun eka Ipswich-reissukin -- tällä kertaa ei tosin uskallettu melomaan vaan jammailtiin lähinnä perinteisen thanksgivingruuan parissa: kurpitsaa, kalkkunaa, vihanneksia, perunamuusia, karpalosoosia, maissileipää, stuffingia, mitä vielä, no katsokaa itse.
Aika reipas alku päivälle, sanoisinko. Voi vaan sanoa että oli onni onnettomuudessa kun ylipäänsä mentiin. Sikäli olosuhteet huomioon ottaen tässä kävi parhain päin. Sairaalasta päästiin parin tunnin päästä jatkamaan matkaa kiitospäivän viettoon ja siitä eteenpäin vältyttiin koettelemuksilta oikeastaan täysin. Oikeastaan ei olis ehkä mukavampaa voinut olla. Porukkaa oli yhteensä 12 eli ihan kiitettävä määrä sakkia. Tunnelma oli taas yhtä ystävällinen ja kotoisa kun mun eka Ipswich-reissukin -- tällä kertaa ei tosin uskallettu melomaan vaan jammailtiin lähinnä perinteisen thanksgivingruuan parissa: kurpitsaa, kalkkunaa, vihanneksia, perunamuusia, karpalosoosia, maissileipää, stuffingia, mitä vielä, no katsokaa itse.
Kyllä siellä kuvun alla vilahtaa mun tuomat kotitekoiset korvapuustitkin. Ilmeisesti unohdin mainita että ne on vähän niinku jälkiruokaa... No mitäs me pienistä. Näytti se menevän kalkkunankin kanssa ja ihmiset tuntu tykkäävän, sehän on pääasia. Pääruoka sai laskeutua leppoisasti mm. rupattelun merkeissä, Goldie-kissaa silitellessä, kartan pohjoismaat-osiota tutkaillessa kylkiäisenä pieni Suomi-oppitunti (josta suurimman osan luennoi yllärinä Brett joka näyttää tuntevan mm. Suomen historiaa paljon yksityiskohtaisemmin kuin minä), autellessa pikku juttujen kanssa ja taas kokien sitä lämmintä, tervetullutta oloa tietäen ettei tarvitse ottaa yhtään paineita siitä mahdanko olla tarpeeksi edustava tai hyväksytäänkö mut, koska tiedän että kyllä hyväksytään.
Jälkiruoka sitten, ai että. Tarjolla oli neljää erilaista piirakkaa: pumpkin pie, mince pie, pecan pie ja apple pie. (Omaan suuhun maistui parhaiten pecan kaikessa herkullisuudessaan!) Piiraiden kylkiäisiä löytyi kermavaahtoa ja kolmea erilaista jäätelöä, ja kahvit. Siis todellinen juhla-ateria kokonaisuudessaan. Sitten vaan jouluversiota innolla odottelemaan -- mietin tässä vaan että pitääköhän viedä joku lanttulaatikko ihan vaan suomalaisen velvollisuudesta... Kiitos ja pyhä sellainen vaan etten ole täällä enää pääsiäisenä jolloin joutuisin luonnollisesti viemään mämmiä. Vaikka ainahan se on omalla kierolla tavallaan lystikästä seurata kun ulkomaalaiset maistaa vaikka salmiakkia, varsinkin jos vielä antaa ymmärtää että kyseessä on harvinainen erikoisherkku. Ratkiriemukasta.
29.11.2011
Go Pats!
Jepuliskukkuu, kuten näkyy, muokkasin blogin ulkomuotoa vähän noin niinku uudistuspäissäni. Kun muutokset oli jo tehty, huomasin että näähän on New England Patriotsien värit. Whoops. Maanantain matsi näköjään pureutui niin pinnan alle että ihan alitajuntaisesti rupesin jo fanittamaan. Oon siis viime viikkoina seurannut tv:stä amerikkalaista jalkapalloa ja koittanut käsittää mikä siinä pelissä on niin siistiä että sitä niin miljoonat rakastaa. Ihan oon opiskellut netistä sääntöjäkin, että sitten tajuaisin jotain kun H-hetki koittaa. Lippujen hinnat on niin pilvissä että millään ei olis omin päin ollut pokkaa ruveta vähillä varoilla sellasia hankkimaan mutta nyt kävi semmonen tuuri että Brettin lapsuusajoista mukaan tarttunut kaveri Ted oli saanut ekstralippuja ja päästiin sitten jäniksinä.
Ite stadioni oli ihan järkyttävän iso, niinku pieni kaupunki. Siinä sitten lippuja tutkaillessamme kävi ilmi että istumapaikat osui kolmannelle riville. Ei juma. Oli ihan älyttömän siistiä ja yllätyksekseni olin ehtinyt sisäistää pelin hengen aika hyvinkin, sillai pääpiirteittäin. Tää laji on sen verran älypeli että tatkiikoista oppii uutta vuosienkin jälkeen eli täysin kärryillä en vielä ollut mutta tarpeeks kärryillä saadakseni irti iloa ja jännitystä ja pysyäkseni perässä missä mennään. Kyseinen matsi oli tosin molempien joukkueiden kannalta aika laiska -- mokailuja helpoissa tilanteissa ja yleistä hitautta. Mut sitten yhtäkkiä meidän joukkue sai lyhyessä ajassa kolme touchdownia putkeen ja sen jälkeen pelin kulku hidastui taas. Mutta tunnelma säilyi, joskin luulen että katsomossa eräiden mielenkiinto rupes pikkuhiljaa herpaantumaan. Ainakin sen perusteella että eräskin joukkio meidän takana keskittyi loppuajan huutelemaan vastapuolen joukkueen (Kansas City Chiefs) Succop -nimiselle pelaajalle joka siinä treenaili meidän edessä. Ehkä kerran alussa puoliks naurahdin suck up huumorille mutta siitä meni todella äkkiä maku ja meinasin lähteä vastaamaan suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup -huutoihin shuuuut uuup shuuuut uuup -versiolla.
Jos tähän maahan eksyy niin ehdottomasti suosittelen kokemaan tämän jos suinkin on varaa, ihan elämyksen kannalta. Kulttuurinkin. Ainakin Bostonin hengen vois tiivistää kolmella sanalla: urheilu, työnteko ja Dunkin Donuts. Näitä täällä päin rakastetaan antaumuksella. Ja jos ei futikselle lämpee niin on baseballia, jääkiekkoo, koripalloo, mitä kullekin. Tää kokemus oli mulle ainakin sen verran vakuuttava että paluumatkalla mun kiinnostus lajia kohtaan oli moninkertaistunut. Varsinkin kun me voitettiin. Hähää.
Ite stadioni oli ihan järkyttävän iso, niinku pieni kaupunki. Siinä sitten lippuja tutkaillessamme kävi ilmi että istumapaikat osui kolmannelle riville. Ei juma. Oli ihan älyttömän siistiä ja yllätyksekseni olin ehtinyt sisäistää pelin hengen aika hyvinkin, sillai pääpiirteittäin. Tää laji on sen verran älypeli että tatkiikoista oppii uutta vuosienkin jälkeen eli täysin kärryillä en vielä ollut mutta tarpeeks kärryillä saadakseni irti iloa ja jännitystä ja pysyäkseni perässä missä mennään. Kyseinen matsi oli tosin molempien joukkueiden kannalta aika laiska -- mokailuja helpoissa tilanteissa ja yleistä hitautta. Mut sitten yhtäkkiä meidän joukkue sai lyhyessä ajassa kolme touchdownia putkeen ja sen jälkeen pelin kulku hidastui taas. Mutta tunnelma säilyi, joskin luulen että katsomossa eräiden mielenkiinto rupes pikkuhiljaa herpaantumaan. Ainakin sen perusteella että eräskin joukkio meidän takana keskittyi loppuajan huutelemaan vastapuolen joukkueen (Kansas City Chiefs) Succop -nimiselle pelaajalle joka siinä treenaili meidän edessä. Ehkä kerran alussa puoliks naurahdin suck up huumorille mutta siitä meni todella äkkiä maku ja meinasin lähteä vastaamaan suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup suuuuck uuup -huutoihin shuuuut uuup shuuuut uuup -versiolla.
Jos tähän maahan eksyy niin ehdottomasti suosittelen kokemaan tämän jos suinkin on varaa, ihan elämyksen kannalta. Kulttuurinkin. Ainakin Bostonin hengen vois tiivistää kolmella sanalla: urheilu, työnteko ja Dunkin Donuts. Näitä täällä päin rakastetaan antaumuksella. Ja jos ei futikselle lämpee niin on baseballia, jääkiekkoo, koripalloo, mitä kullekin. Tää kokemus oli mulle ainakin sen verran vakuuttava että paluumatkalla mun kiinnostus lajia kohtaan oli moninkertaistunut. Varsinkin kun me voitettiin. Hähää.
24.11.2011
Kiitsapäivää
Lakaistaanpas sitten jo ne edellisen tekstin kiukuttelut maton alle ja siirrytään iloisempiin aiheisiin. Tänään on kaks vuotta siitä kun olin lähdössä takas Suomeen ekalta Bostoninreissulta ja vietettiin kiitospäivää Quincyssa perheen kesken. Kultaiset on yhä muistot siitä päivästä -- amerikkalainen juhla-ateria onnistui kiitettävän hyvin suomalaissakilta! Tänään pääsen viettämään elämäni toista kiitospäivää ja tällä kertaa amerikkalaisperheen kesken ja hiukan isompi sakki ympärillä. Ei kai "perhejuhla" määrittele, kenen perheen kanssa sitä voi viettää? Viime kerralla ainakin tunsin oloni melkeen perheenjäseneksi ja yhä lasken Quincyperheen läheisten ihmisten piiriin mun elämässä. On tää amerikkalaisperhekin ottanut suamalaislikan ihan iloisesti vastaan, joten hyvillä mielin lähden Ipswichiin tänään.
Muutama sana vielä kuluneesta viikosta. Mieli parantui maagisesti kunhan sai vähän valitella ja nyt ollaan palattu iloiseen huolettomaan arkeen. Töitä en vieläkään voi tehdä mutta osasin sentään vaihtaa tylsämieliset ajatukseni vähän iloisempiin aiheisiin. Muistin myös että lenkkeily tekee iloiseksi, samoin kuin joululahjojen väsääminen ja pullanleipominen. Voisko olla että synkeä syysmieli tajusi että joulu on tulossa?
Oman tekstinsä ansaitsee myös maanantaitapahtumat eli elämäni ensimmäinen amerikkalainen jalkapallomatsi. Mukaanlukien istumapaikat KOLMANNESSA RIVISSÄ. Mutta nyt korvapuustit kainaloon ja Dunkinin kautta etuovelle kyytiä vartomaan. Leitörr!
Muutama sana vielä kuluneesta viikosta. Mieli parantui maagisesti kunhan sai vähän valitella ja nyt ollaan palattu iloiseen huolettomaan arkeen. Töitä en vieläkään voi tehdä mutta osasin sentään vaihtaa tylsämieliset ajatukseni vähän iloisempiin aiheisiin. Muistin myös että lenkkeily tekee iloiseksi, samoin kuin joululahjojen väsääminen ja pullanleipominen. Voisko olla että synkeä syysmieli tajusi että joulu on tulossa?
Oman tekstinsä ansaitsee myös maanantaitapahtumat eli elämäni ensimmäinen amerikkalainen jalkapallomatsi. Mukaanlukien istumapaikat KOLMANNESSA RIVISSÄ. Mutta nyt korvapuustit kainaloon ja Dunkinin kautta etuovelle kyytiä vartomaan. Leitörr!
16.11.2011
Jumalautakasa
Yritin just lähteä alottamaan uutta tekstiä aiheella ”ei oo taas tullut kirjotettua” ja ai että. Joku rupes mättää niin julmetusti, ei mikään kuulostanu yhtään hienolta eikä teksti luistanu yhtään. Päätinkin kokeilla pitkästä aikaa sitä että annan jutun tulla ihan itsestään enkä koita saada mitään kuulostamaan yhtään hienolta. Jospa en edes uudelleenkirjottaisi mitään vaan antaisin tekstin luistaa omalla painollaan. Katsotaan mitä tästä tulee.
Ei oo taas tullut kirjotettua. Viimeisen kuukauden tapahtumista en oo tainnut kertoa yhtään mitään, ehkä sen takia että viime aikoina blogissa on tullut käsiteltyä niin paljon mieltä mullistavia muutoksia että kun niitä ei hetkeen ilmaannu, ei maistu päivittää juttuja tavallisestakaan arjesta. Ja totta puhuen ei tässä niin kummallisia ole tapahtunutkaan. Nykissä piipahdettiin. Totta puhuen mä alan kohta kyllästyä tähän. En voi tehdä töitä -- aikasemmillakaan kerroilla en ole voinut mutta kun asuin Quincyssa, ympärillä oli sentään suurimmaks osaks ajasta jonkun verran menoa ja meininkiä kun asuin lapsiperheen kanssa, ja viime kesänä kun muutin yhteen Brettin kanssa, oli sentään kesä, vierailin Quincyssa aika-ajoin ja oli omia kavereitakin. Nyt kaikki mun omat tuttavat ja kaverit täällä on muuttanut pois, alkaa olla syksy ja pimeä ja yhä elellään jonkinlaista välivaihetta jolloin asiat ei ota muuttuakseen ja on kurjaa. Mä en tiedä oonko vielä koskaan kunnolla tänne valittanut oikeen niinku sydämen pohjasta, vaikka olis valittamista ollutkin. Mitä puhun. Olen hemmetissä. No kai sitä nytkin vois vähän valitella ja voivotella.
On ihan vitun tylsää. Aina väsyttää. Ei ole mitään syytä nousta aamulla aikaisin kun ei ole pakko mennä mihinkään. Ei voi tehdä töitä joten ei ole turhan paljon ylimääräistä rahaakaan jotta vois viettää aikaa hintavin keinoin. Inspiraatio kaikkeen on hukassa, ei maistu soittaa kitaraa, kirjaa lukiessa ajatus harhailee, ei piirtäminen kiinnosta, tuntuu ettei ole yhtään aihetta mistä kirjottaa mitään mielenkiintoista, ei ole kavereita, on ikävä kavereita, pelottaa että mut unohdetaan kun oon kaukana eikä musta kuulu mitään, ei saa aikaiseksi antaa kuulua itsestään, on koko ajan nälkä, ei pysty keskittymään mihinkään ja tekee koko ajan mieli murjottaa jostain. Ihan sama vaikka todellisuudessa asiat on just niin kun haluan. Ei kiinnosta muu kuin itku ja hammastenkiristys. OLEN HEIKKO ja vituttaa.
Ha. Lieneekö siinä mitään järkeä että nyt tuntuu chimosti paremmalta.
Loppukevennyksenä sitten vielä peanutbutterfly-huumoria
worshipmate
armpitfall
bathroommate
firemanhunt
dollhouseparty
moonlightbulb
leftovercook
underwatermelon
deepseacaptain
wildlifejacket
hot dog sitter
partyanimalrights
lovemachinegun
fisheyebrows
breakfast and furious
fatherfigure skating
love life sentence
pokerfacebook
good looking glass
plastic bagpipe
salad dressing room
hand soap opera
chocolate chipmunk
graveyardsale
6.11.2011
Voi sen tietysti niinkin ilmaista
Kujeet on siinä mielessä uudet että tällä kertaa tänne saapuminen edellytti aika paljon. Mihin on tultu? Nauroin tossa kuin rebelilta kuulostaa että parin viikon sisällä oon ehtinyt olla kolmessa eri maassa, lopettanut koulun kesken, ja karannut Amerikkaan jonkun miehen perässä jota mun perhe ja suurin osa kavereista ei ole koskaan naamakkain tavannut. Jos sen nyt välttämättä niin haluaa ilmaista. Pääasia on kai kuitenkin se että tää toimii ja olo on turvallinen niin kauan kun voin luottaa itteeni. Loppujen lopuksi jokainen kuitenkin näkee asiat omalla tavallaan. Omasta puolestani voin sanoa että olen onnellinen, mua kohdellaan hyvin, ja vaikka lähitulevaisuuden tapahtumat ei vielä ole 100% hahmottunut niin varteenotettavia vaihtoehtoja on lukuisia ja se mihin tähdätään on että tullaan siis tosiaan Suomeen ennemmin tai myöhemmin. Oon mä kyllä kiitollinen. Monestakin asiasta. Vaikka yhä tuntuu että isoja päätöksiä on vielä sata edessä niin pitäis muistaa että joku näinkin radikaali elämänmuutos yhtäkkiä vaan laitettiin tapahtumaan monen ihmisen tuella ja avulla (oli se sitten henkistä, käytännöllistä tai jotain muuta laatua) ja Brett taitaa olla ihan asia erikseen. Se oli iloinen että sai mut takaisin. Käytän sanaa "iloinen" antaakseni jokaiselle mahdollisuuden päästää mielikuvituksensa valloilleen kuvitellessaan kuinka "iloinen" se oli. Kaipa viimeistään tässä vaiheessa on jo ihan aiheellista sanoa että oon mäkin sitoutunut, ja Brett pitää huolen ettei multa jää huomaamatta ettei siltä jää huomaamatta. Mä en ole enkä tule olemaan meistä ainut joka niitä uhrauksia tekee. Joten oon mä kiitollinen. Monestakin asiasta.
Ei siitä niin kauaa ole kun olin vielä ihan hukassa eikä ollut hajuakaan kuka, miten ja missä olis paras olla. Puhumattakaan siitä että pari vuotta sitten olin just ja just ulos lukiosta ja lähdössä katsastamaan mitä maailmalla on tarjottavana. Muistan vielä katselleeni netistä miltä Boston näyttää ja mietin että mitäköhän mulle tuolla tapahtuu, painoin mieleeni tiettyjä spotteja ajatellen että myöhemmin saatan olla just tossa paikan päällä ja sitten tiedän. Aika paljon tapahtuikin ja nyt muistelen sitä kun saatoin vaan yrittää kuvitella mitä kaikkea täällä mahtaa odottaa. Ei siitäkään ole kovin kauaa kun Brett oli vielä sitä mieltä ettei se halua asua missään muualla kuin New Yorkissa, ettei se koskaan halua naimisiin eikä se koskaan halua lapsia. Nää oli suurinpiirtein ensimmäiset asiat mitä siitä opin kun me tutustuttiin, jokusen muun tähän mennessä 180 asteen käännöksen tehneen asian ohella. Eikä tässä nyt vaan siitä yhdestä ihmisestä ole kyse. Ennen kaikkea mä oon ite muuttunut -- ainakin omasta mielestä parempaan suuntaan vaikka ensin pitikin vähän haeskella. Virheitä ei kai kukaan tieten tahtoen yritä tehdä mutta toisaalta ne osoittautuu joskus kaikkein tärkeimmäksi osaksi elämää ja kasvua eikä niitä tarvitse hävetä tai katua. Mulla on ainakin joissain asioissa semmonen vähän epäkätevä tapa olla sitä mieltä että "ei voi tietää ennen ku on ite kokenut". Toistan, joissain asioissa; eli tuskin lähtisin omin päin kokeilemaan mitään turhan radikaalia ihan vaan nähdäkseni kuinka pahasti tulee turpaan. Joissain muissa asioissa puolestaan saatankin lähteä kokeilemaan ihan sen takia että jos joku sattuu kysymään "mistä tiedät?", voin sitten vastata "tiedän kokemuksesta". Vaikkakin tosiaan vanhempana tekis niin kovasti mieli lähteä neuvomaan sitä jälkipolvea, usein se osoittautuu turhaksi just sen takia että jostain syystä se ei vaan riitä että joku muu on jo joskus tehnyt saman virheen. Sitä paitsi, kuka itsensä mielenkiintoiseen keskusteluun kykeneväksi kokeva ihminen perustelee yhtään mitään sen perusteella mitä on muilta kuullut? Tai oikeastaan varmaan aika monikin. Mut ehkä oikein suodattamalla tosta valkenee se mitä haen takaa. Odotan innolla tulevaisuutta jolloin olen itse se vanhempi, sitten jonain päivänä. Kai se on okei jo tässä vaiheessa pitää oma-aloitteisia eksperimenttejä ihan luonnollisena. Täytyy vaan yrittää pitää tää muistissa sitten joskus kun mielessä pyörii ajatus: "Onko ihan pakko tehdä ne samat virheet kuin itse nuorena? Eikö voi vaan uskoa?", nimittäin ei, ei voi uskoa.
Taisin eksyä aiheesta mutta se nyt ei ole mitään uutta. No sano nyt, mihin sitä sitten on tultu? No en mä tiedä, kunhan nyt eletään toistaiseks. Ihan hauskaahan tää on. Hauskaa sitä suuremmalla syyllä että voin tietysti olla väärässäkin -- itse asiassa melko varmasti vielä ehdin näistäkin sanoista osan syömään moneen kertaan kunhan vuodet kuluu. Pointti on kai testata monessako eri muodossa voi ilmaista jo melko nähdyn "when life gives you lemons" ja niin edelleen. Ainakin jotain sinnepäin. Uutta voi aina oppia joten bring it on, mitä siitä vaikka arki välillä vetää hellästi turpaan.
Ei siitä niin kauaa ole kun olin vielä ihan hukassa eikä ollut hajuakaan kuka, miten ja missä olis paras olla. Puhumattakaan siitä että pari vuotta sitten olin just ja just ulos lukiosta ja lähdössä katsastamaan mitä maailmalla on tarjottavana. Muistan vielä katselleeni netistä miltä Boston näyttää ja mietin että mitäköhän mulle tuolla tapahtuu, painoin mieleeni tiettyjä spotteja ajatellen että myöhemmin saatan olla just tossa paikan päällä ja sitten tiedän. Aika paljon tapahtuikin ja nyt muistelen sitä kun saatoin vaan yrittää kuvitella mitä kaikkea täällä mahtaa odottaa. Ei siitäkään ole kovin kauaa kun Brett oli vielä sitä mieltä ettei se halua asua missään muualla kuin New Yorkissa, ettei se koskaan halua naimisiin eikä se koskaan halua lapsia. Nää oli suurinpiirtein ensimmäiset asiat mitä siitä opin kun me tutustuttiin, jokusen muun tähän mennessä 180 asteen käännöksen tehneen asian ohella. Eikä tässä nyt vaan siitä yhdestä ihmisestä ole kyse. Ennen kaikkea mä oon ite muuttunut -- ainakin omasta mielestä parempaan suuntaan vaikka ensin pitikin vähän haeskella. Virheitä ei kai kukaan tieten tahtoen yritä tehdä mutta toisaalta ne osoittautuu joskus kaikkein tärkeimmäksi osaksi elämää ja kasvua eikä niitä tarvitse hävetä tai katua. Mulla on ainakin joissain asioissa semmonen vähän epäkätevä tapa olla sitä mieltä että "ei voi tietää ennen ku on ite kokenut". Toistan, joissain asioissa; eli tuskin lähtisin omin päin kokeilemaan mitään turhan radikaalia ihan vaan nähdäkseni kuinka pahasti tulee turpaan. Joissain muissa asioissa puolestaan saatankin lähteä kokeilemaan ihan sen takia että jos joku sattuu kysymään "mistä tiedät?", voin sitten vastata "tiedän kokemuksesta". Vaikkakin tosiaan vanhempana tekis niin kovasti mieli lähteä neuvomaan sitä jälkipolvea, usein se osoittautuu turhaksi just sen takia että jostain syystä se ei vaan riitä että joku muu on jo joskus tehnyt saman virheen. Sitä paitsi, kuka itsensä mielenkiintoiseen keskusteluun kykeneväksi kokeva ihminen perustelee yhtään mitään sen perusteella mitä on muilta kuullut? Tai oikeastaan varmaan aika monikin. Mut ehkä oikein suodattamalla tosta valkenee se mitä haen takaa. Odotan innolla tulevaisuutta jolloin olen itse se vanhempi, sitten jonain päivänä. Kai se on okei jo tässä vaiheessa pitää oma-aloitteisia eksperimenttejä ihan luonnollisena. Täytyy vaan yrittää pitää tää muistissa sitten joskus kun mielessä pyörii ajatus: "Onko ihan pakko tehdä ne samat virheet kuin itse nuorena? Eikö voi vaan uskoa?", nimittäin ei, ei voi uskoa.
Taisin eksyä aiheesta mutta se nyt ei ole mitään uutta. No sano nyt, mihin sitä sitten on tultu? No en mä tiedä, kunhan nyt eletään toistaiseks. Ihan hauskaahan tää on. Hauskaa sitä suuremmalla syyllä että voin tietysti olla väärässäkin -- itse asiassa melko varmasti vielä ehdin näistäkin sanoista osan syömään moneen kertaan kunhan vuodet kuluu. Pointti on kai testata monessako eri muodossa voi ilmaista jo melko nähdyn "when life gives you lemons" ja niin edelleen. Ainakin jotain sinnepäin. Uutta voi aina oppia joten bring it on, mitä siitä vaikka arki välillä vetää hellästi turpaan.
4.11.2011
Perus
No niin Boston. Löysin kuin löysinkin tosiaan itseni taas täältä. Sama vanha paikka ja tällä kertaa todella uudet kujeet.
Semmosen vuorokauden Turusta asti matkustettuani saavuin Newarkin lentokentälle ja enkö taas löytänyt itseni sieltä rikollisosastolta. Ennen kuin huomasinkaan, olin taas antamassa perinpohjaista selvitystä kahden vuoden takaisesta viisumisotkusta ja yksityiskohtaisesti selostamassa miten oon käyttänyt kaiken tän ajan ja miten mulla on ollut varaa elämiseen jos en ole kerran työskennellyt. Samalla yrittäen näyttää siltä että mulla on ilo auttaa niitä auktoriteettihuumassa kylpeviä kusipääkyttiä jotka penkoo mun tavaroita, käy läpi henkilökohtaisia tiedostoja mun kannettavalta ja istuttaa mua siellä vielä ekstratunnin antaen ymmärtää että nyt vaan odotellaan päätöstä siitä lähettääkö ne mut maitojunalla takaisin Suomeen vai ei. Superuupuneena sain siinä istuessani vielä seurata ilokseni yhden puolalaistytön kuulustelua ja todeta etta mä olin ilmeisesti yks niistä joita vielä kohdeltiin ihan hyvin. Mun kuulustelu tapahtui sentään suljettujen ovien takana mutta tätä tyttöä kuulusteltiin kaikkien edessä, kielenkääntäjä luki sen tekstiviestit, välillä kuulustelijat puhui keskenään ikään kuin se ei olis ollut paikalla ja nauroi sille. Ja tällä tytöllä oli vielä ihan laillinen Green Card ja sen äiti sekä poikaystävä asuu Amerikassa mutta kuulustelijat epäili että se oli aiemmilla vierailukerroillaan työskennellyt laittomasti. Tää on just sitä kuuluisaa sairasta paskaa.
En saanut tietää miten tarina päättyi koska itse pääsin lähtemään niinkin pian kuin neljän tunnin maahantulon jälkeen, mukana tieto että näiden kolmen kuukauden jälkeen ei ole toivoakaan päästä maahan turistiviisumilla ja end of story. Toisaalta tuntuu hyvältä koska se tarkottanee sitä että nämä lentokenttäsessiot on mun kohdalta ohi koska ens kerralla on pakko olla sitten joku muu viisumi. Kaipa se maanrakoon-ajamisstrategia tavallaan toimi niinkuin piti koska nyt ei tasan tee mieli tehdä laitonta työtä täällä. Kaiken lisäksi jaan nämä kokemukset julkisesti ja siten moninkertaistan hyödyn. Win/win? Kaipa tähän on vielä lisättavä että varmaan alle prosentti maahantulijoista laitetaan kuulusteluihin ja siinäkin tapauksessa suurin osa siitä on pelkkää pelottelua. Tai mun tapauksessa oli kai ihan syytäkin kiinnostua mitä teen taas täällä ja silti pääsin pälkähästä. Eli sielunsiskot ja -veljet, älkää lannistuko vaan tulkaa kylään.
Semmosen vuorokauden Turusta asti matkustettuani saavuin Newarkin lentokentälle ja enkö taas löytänyt itseni sieltä rikollisosastolta. Ennen kuin huomasinkaan, olin taas antamassa perinpohjaista selvitystä kahden vuoden takaisesta viisumisotkusta ja yksityiskohtaisesti selostamassa miten oon käyttänyt kaiken tän ajan ja miten mulla on ollut varaa elämiseen jos en ole kerran työskennellyt. Samalla yrittäen näyttää siltä että mulla on ilo auttaa niitä auktoriteettihuumassa kylpeviä kusipääkyttiä jotka penkoo mun tavaroita, käy läpi henkilökohtaisia tiedostoja mun kannettavalta ja istuttaa mua siellä vielä ekstratunnin antaen ymmärtää että nyt vaan odotellaan päätöstä siitä lähettääkö ne mut maitojunalla takaisin Suomeen vai ei. Superuupuneena sain siinä istuessani vielä seurata ilokseni yhden puolalaistytön kuulustelua ja todeta etta mä olin ilmeisesti yks niistä joita vielä kohdeltiin ihan hyvin. Mun kuulustelu tapahtui sentään suljettujen ovien takana mutta tätä tyttöä kuulusteltiin kaikkien edessä, kielenkääntäjä luki sen tekstiviestit, välillä kuulustelijat puhui keskenään ikään kuin se ei olis ollut paikalla ja nauroi sille. Ja tällä tytöllä oli vielä ihan laillinen Green Card ja sen äiti sekä poikaystävä asuu Amerikassa mutta kuulustelijat epäili että se oli aiemmilla vierailukerroillaan työskennellyt laittomasti. Tää on just sitä kuuluisaa sairasta paskaa.
En saanut tietää miten tarina päättyi koska itse pääsin lähtemään niinkin pian kuin neljän tunnin maahantulon jälkeen, mukana tieto että näiden kolmen kuukauden jälkeen ei ole toivoakaan päästä maahan turistiviisumilla ja end of story. Toisaalta tuntuu hyvältä koska se tarkottanee sitä että nämä lentokenttäsessiot on mun kohdalta ohi koska ens kerralla on pakko olla sitten joku muu viisumi. Kaipa se maanrakoon-ajamisstrategia tavallaan toimi niinkuin piti koska nyt ei tasan tee mieli tehdä laitonta työtä täällä. Kaiken lisäksi jaan nämä kokemukset julkisesti ja siten moninkertaistan hyödyn. Win/win? Kaipa tähän on vielä lisättavä että varmaan alle prosentti maahantulijoista laitetaan kuulusteluihin ja siinäkin tapauksessa suurin osa siitä on pelkkää pelottelua. Tai mun tapauksessa oli kai ihan syytäkin kiinnostua mitä teen taas täällä ja silti pääsin pälkähästä. Eli sielunsiskot ja -veljet, älkää lannistuko vaan tulkaa kylään.
2.11.2011
27.10.2011
Peanutbutterfly
Ei. Niin hauskaa. Löysin just oksennuspussilakana-sivuston uudestaan ja nyt vituttaa kolme asiaa: a) en voi olla lukematta sitä koska on liian hauskaa, b) en voi olla nauramatta kun luen sitä, ja c) on mahdotonta selittää mikä on niin hauskaa ja jakaa tämä suunnaton riemu jonkun ei-suomea-puhuvan kanssa. Tulos on se että kikatan hulluna eikä asialle voi mitään. Koitan hillitä itseni koska hillitön hihitys on sikaärsyttävää yksin. Jos joku muu joutuu kuuntelemaan sitä. Vittu. Lasivillahousut. Alkueläintarha. Infrapunaviini. Kaljamaharadza. Miettikää nyt.
Oltiin eilen nykissä ja mulle kävi samantapainen juttu. Käveltiin kadulla ja rupesin tosissaan kelailemaan puluja. Ne vaan kuljeskelee ympäriinsä. Mitä jos ite oisit pulu? Vertaat vaikka uljaaseen haukkaan tai kauniiseen flamingoon tai söpöön kolibriin tai ihan perus lintuun joka muuttaa etelään, rakentaa pesän ja laulaa laulujaan. Ja sit on pulu joka vaan mumisee ja kävelee ympyrää. Tuhannen vuoden päästä niillä ei varmaan ole edes siipiä kun ne vaan kävelee ja evoluutio on muuttanut pulun käveleväksi, kakkaavaksi, hymiseväksi palloksi. Tollasia kelailin ja ajatus siivettömästä pulusta huvitti mua niin hulluna etten voinut olla nauramatta ääneen.
Mutta joo, nämä ajatukset oli aivan pakko jakaa ennen muita juttuja. Vähän kontrastia niihin syvääkin syvällisempiin elämänkatsomuspohdintoihin. Luvassa on mm. kertomus mun hard core maahantulosta (jota näin alustavasti voisin kuvailla Holy Cow osa kakkosena), New Yorkin reissusta ja vähän myös kaikesta muusta.
P.S. Jos joku tuntee englanninkielisen version oksennuspussilakanasta, huikkaus tähän suuntaan olisi kullanarvoinen. Muussa tapauksessa ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin alkaa itse toteuttamaan vastaavaa.
6.10.2011
Mitä jos läikkyy?
Taas tuli kahvikuppi kaadettua liian täyteen. Nyt se pitäis sitten saada kannettua toiseen huoneeseen. Hmph. Pitäiskö lusikoida siitä vähän lavuaariin? Ääh, ei jaksa. Tai pitäiskö odottaa että se vähän jäähtyy? No ei kyllä. Aina olis voinut jättää sen maidon lisäämättä mutta enhän mä niin ole tottunut kahvia juomaan. Ei ei. Jos otan hörpyn, poltan kieleni. Täytyy lähteä kantamaan silläkin uhalla että vähän läikkyy. Sit pyyhitään jos läikkyy.
Nyt sitten niitä suunnitelmia pöytään. Asiat näyttää lupaavasti/uhkaavasti/lupaavasti (suhtaudu miten suhtaudut) siltä että tuun sunnuntaina Suomeen, hoidan asiat kuntoon ja parin viikon päästä hilpasen sit Bostoniin jossa mun olis tavalla tai toisella tarkotus olla ens syksyyn. Esimerkiksi opiskelija- /au pair -viisumit on varteenotettavia vaihtoehtoja, ja kunhan pääsen paikan päälle niin pystyn paremmin ottamaan selvää esim kouluista siellä. Turistiviisumi on nimittäin mahdollista muuttaa ainakin opiskelija-muotoon siellä ollessa. Ideaali olis että opiskelisin kevätlukukauden jossain budjettiin sopivassa koulussa ja siinä tapauksessa saisin myös tehdä osa-aikaista työtä. Suurin olosuhteiden muutos taitaa kuitenkin olla tässä se, että Brett on jostain syystä saanut päähänsä että Suomeen muutto ei olis niin paha. Jos nyt kävis niin hyvä säkä että pääsisin ens syksynä opiskelemaan armaaseen isänmaahan niin tultais sitten molemmat jotta mä saisin hyvän koulutuksen ilmaseks. Se riippuu täysin siitä kuinka ahkerasti teen töitä päämäärieni eteen vuoden mittaan ja kai siinä tuurikin on vähän pelissä. Eli nyt vuoden aikana edesauttaisin asioita parhaani mukaan. Vähän jännittää että jos se on oikeesti tapahtumassa niin miten Brett oppii sopeutumaan Suomeen -- jo Boston käy sille toisinaan liian pieneksi. Mulla kesti hiukan ottaa tosissaan ne sen puheet Suomeen muuttamisesta koska tiedän että New Yorkiin se kaipaa ja sillä on ollu suunnitelmia sen varalle. Aikamoista.
Kyllä tää yhä aika hurjaa on, muttei tässä kuitenkaan mitään peruuttamatonta olla tekemässä. Sen kuitenkin tiedän, että jos jään tänne niin poltan kieleni. Jos ei koskaan yritä niin ei sitä voi voittaakaan. Mun tapauksessa se vaatii vähän enemmän mutta oon valmis tekemään uhrauksia, ja tiedän etten oo tässä ainoa joka niitä uhrauksia tekee. Ekaa kertaa pitkään aikaan en oo huolissani tulevaisuudesta. Jo pitkään on ollut vähän sellanen olo että mulla on ongelma joka kaipaa ratkaisua mutta se onkin sitten jo toinen tarina että mikä se ongelma mahtais olla. Jotain joka vaikuttaa koko olemukseen. Pari viimeistä vuotta on ollut aika levottomia kun aina on pitänyt olla lähdössä. Nyt oon alkanut ajatella et mitä jos onkin niin että jollain tasolla se on ollut pelkkää huijausta eteenpäin menemisestä -- sellasta uskottelua että asiat muuttuu vaikka todellisuudessa sillä ei oo mitään merkitystä missä on ja mitä valintoja tekee. Ainoastaan sillä miten sen tekee. Mä uskon että jokaista odottaa tässä maailmassa joku juttu. Se saattaa olla idea, paikka, ihminen, ajatusmalli tai jotain vielä epäkonkreettisempaa. Täytyy vaan osata hakeutua sellaiseen mielentilaan mistä just ite saa eniten irti ja hyväksyä se että joku toinen luultavasti tekisi hyvin eri tavalla. Sitä ei välttämättä osaa muille selittää (sen paremmin kuin ehkä itselleenkään) mutta kyseenalaistaminen on jo alku. Mä oon tainnut vihdoin oppia kyseenalaistamaan sen että onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Onko se niin väärin koetella niitä rajoja varsinkaan jos siihen ei sisälly mitään tämän tapaista? (On kreisii ja sit on vaan kreisii.)
Joten nyt sitten kaikki lapset mukaan nousemaan ihmiskunnan sääntöjä vastaan. Heittelemään tiiliskiviä ihmisten ikkunoihin ja sitä rataa.
Nyt sitten niitä suunnitelmia pöytään. Asiat näyttää lupaavasti/uhkaavasti/lupaavasti (suhtaudu miten suhtaudut) siltä että tuun sunnuntaina Suomeen, hoidan asiat kuntoon ja parin viikon päästä hilpasen sit Bostoniin jossa mun olis tavalla tai toisella tarkotus olla ens syksyyn. Esimerkiksi opiskelija- /au pair -viisumit on varteenotettavia vaihtoehtoja, ja kunhan pääsen paikan päälle niin pystyn paremmin ottamaan selvää esim kouluista siellä. Turistiviisumi on nimittäin mahdollista muuttaa ainakin opiskelija-muotoon siellä ollessa. Ideaali olis että opiskelisin kevätlukukauden jossain budjettiin sopivassa koulussa ja siinä tapauksessa saisin myös tehdä osa-aikaista työtä. Suurin olosuhteiden muutos taitaa kuitenkin olla tässä se, että Brett on jostain syystä saanut päähänsä että Suomeen muutto ei olis niin paha. Jos nyt kävis niin hyvä säkä että pääsisin ens syksynä opiskelemaan armaaseen isänmaahan niin tultais sitten molemmat jotta mä saisin hyvän koulutuksen ilmaseks. Se riippuu täysin siitä kuinka ahkerasti teen töitä päämäärieni eteen vuoden mittaan ja kai siinä tuurikin on vähän pelissä. Eli nyt vuoden aikana edesauttaisin asioita parhaani mukaan. Vähän jännittää että jos se on oikeesti tapahtumassa niin miten Brett oppii sopeutumaan Suomeen -- jo Boston käy sille toisinaan liian pieneksi. Mulla kesti hiukan ottaa tosissaan ne sen puheet Suomeen muuttamisesta koska tiedän että New Yorkiin se kaipaa ja sillä on ollu suunnitelmia sen varalle. Aikamoista.
Kyllä tää yhä aika hurjaa on, muttei tässä kuitenkaan mitään peruuttamatonta olla tekemässä. Sen kuitenkin tiedän, että jos jään tänne niin poltan kieleni. Jos ei koskaan yritä niin ei sitä voi voittaakaan. Mun tapauksessa se vaatii vähän enemmän mutta oon valmis tekemään uhrauksia, ja tiedän etten oo tässä ainoa joka niitä uhrauksia tekee. Ekaa kertaa pitkään aikaan en oo huolissani tulevaisuudesta. Jo pitkään on ollut vähän sellanen olo että mulla on ongelma joka kaipaa ratkaisua mutta se onkin sitten jo toinen tarina että mikä se ongelma mahtais olla. Jotain joka vaikuttaa koko olemukseen. Pari viimeistä vuotta on ollut aika levottomia kun aina on pitänyt olla lähdössä. Nyt oon alkanut ajatella et mitä jos onkin niin että jollain tasolla se on ollut pelkkää huijausta eteenpäin menemisestä -- sellasta uskottelua että asiat muuttuu vaikka todellisuudessa sillä ei oo mitään merkitystä missä on ja mitä valintoja tekee. Ainoastaan sillä miten sen tekee. Mä uskon että jokaista odottaa tässä maailmassa joku juttu. Se saattaa olla idea, paikka, ihminen, ajatusmalli tai jotain vielä epäkonkreettisempaa. Täytyy vaan osata hakeutua sellaiseen mielentilaan mistä just ite saa eniten irti ja hyväksyä se että joku toinen luultavasti tekisi hyvin eri tavalla. Sitä ei välttämättä osaa muille selittää (sen paremmin kuin ehkä itselleenkään) mutta kyseenalaistaminen on jo alku. Mä oon tainnut vihdoin oppia kyseenalaistamaan sen että onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Onko se niin väärin koetella niitä rajoja varsinkaan jos siihen ei sisälly mitään tämän tapaista? (On kreisii ja sit on vaan kreisii.)
Joten nyt sitten kaikki lapset mukaan nousemaan ihmiskunnan sääntöjä vastaan. Heittelemään tiiliskiviä ihmisten ikkunoihin ja sitä rataa.
5.10.2011
?
Miten elämästä voi koskaan oppia mitään? Ihminen elää ja oppii. Elää vanhaksi ja vanhana ymmärtää totuudet. Ymmärtää miten olisi pitänyt elää jotta olisi ollut onnellinen eikä olisi hukannut hetkeäkään. Kertoo jälkipolvelle miten tulisi elää koska haluaa heidän olevan onnellisia. Ja he kuuntelevat vaikka ovat eri ihmisiä koska oma ajattelu ei ole tarpeen. Kaikki ovat onnellisia mutta mitä elämä voisi olla? Onko meidän kaikkien tarkoitus noudattaa samaa kaavaa? Olemmeko me onnellisia jos meillä on kyky uskoa että se mitä meille on annettu, on riittävä? Ehkä me olemme. Keneltä pitäisi kysyä miten tämän oli tarkoitus mennä? Rakas jumala, annoitko sinä meille liikaa ajatuksia? Niin monta maailmaa tähän juttuun on jo mahtunut. Niin monta meitä on ollut ja niin monelta on jäänyt löytämättä se joka juuri meitä odottaa.
Elämä on kaunista niinä oivalluksen hetkinä jolloin osaa kysyä oikeaa asiaa.
Elämä on kaunista niinä oivalluksen hetkinä jolloin osaa kysyä oikeaa asiaa.
2.10.2011
Alun loppu
Okeei. Noniin. Terkkuja Glasgw'sta, kaks viikkoa oon ehtiny nyt olla ja asettautua. Kaikki vaikuttaa hyvältä, lepposaa porukkaa ja niin edespäin.
Muuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuttta, ei. Olis kai pitänyt arvata ettei seepra raidoilleen mitään mahda, eli toisin sanoen kohta saan taas pakata laukkuni ja lähteä seitsemälle merelle. Oon tässä alkanut ymmärtää että fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti elämän aloittaminen taas kokonaan uudessa ympäristössä on mulle liikaa ja piste. Puol vuotta sitten olinkin innoissani elämänmuutoksesta uusine ihmisineen ja yliopistoelämä tuntui kovasti mun jutulta. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet sitten niistä ajoista enkä enää kaipaa uutta alkua koska tässä on meneillään jo ihan tarpeeks. Ei sillä ettenkö haluais koulutusta, se vaan että tää ei välttämättä ole just mulle se oikea ratkaisu; nimittäin opiskelija-asuntolassa eläminen suurimmaks osaks 17-19v jengin keskellä jotka ryyppää 90% ajasta ja se, että mulla on viikossa 7 tuntia koulua. Toisenlaisessa tilanteessa luulen kyllä että suhtautuisin tähän hyvin erilailla ja mua ei haittais vaikka ois paljon vapaa-aikaa koska sillon voisin keskittyä rakentamaan itelleni ihan elämää täällä. Ja olen hyvin vakuuttunut että siitä tulis kelpo jälkeä. Oon jo tavannut hirmu hyviä ihmisiä ja viettänyt hyvää aikaa eli ei asiat täällä mitenkään kurjasti ole, mutta pääpointti miks oon Glasgow'ssa on kuitenkin se koulutus, ja mä oon luopunut aika paljosta ollakseni täällä. Onhan tää "hieno mahdollisuus" mutta ei ainoa hieno mahdollisuus. Ei Glasgow oo se paikka johon kaikki haluaa mutta kukaan ei pääse. (Ei mitään henkilökohtaista Glasgow'lle, upee kaupunki oikeesti.) Ehkä mä vaan oon kasvamassa ulos jostain... jostain. Oon itse asiassa vähän odotellut että koska saan tarpeekseni tästä levottomasta elämäntyylistä. On oikeen kummastuttanut että miten suhtaudun aina vaan lungisti isoihinkin elämänmuutoksiin mutta ehkä se nyt vihdoin alkaa tulvia yli äyräiden. Tuskin ne elämänmuutokset tähän loppuu mutta eka askel on lähteä ainakin oikeaan suuntaan.
Nyt onkin niin, että oon onnistunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laatimaan jokseenkin hyvän suunnitelman tulevaisuutta varten joka ei sisällä "kattellaan sit" -osuuksia ja jos sisältääkin, ne ei vaadi koko suunnitelman laatimista uudelleen. Se on jo hyvässä mallissa mutta kerron siitä lisää myöhemmin ja teen vähän vielä lisää tiedonhakua ja yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa. Taas on kyllä tullut tehtyä aika radikaaleja päätöksiä lyhyessä ajassa että voi jeesus. Vaikka yhä oon sitä mieltä ettei elämästä koskaan tiedä ja mitään ei voi lyödä lukkoon niin tällä kertaa en ainakaan oo täysin hukassa. Sillä aikaa kun jatkosuunnitelmat jatkaa muodostumistaan niin koitan toki saada täällä olosta vielä jotain irti ja raportoida siitä täällä.
Muuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuttta, ei. Olis kai pitänyt arvata ettei seepra raidoilleen mitään mahda, eli toisin sanoen kohta saan taas pakata laukkuni ja lähteä seitsemälle merelle. Oon tässä alkanut ymmärtää että fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti elämän aloittaminen taas kokonaan uudessa ympäristössä on mulle liikaa ja piste. Puol vuotta sitten olinkin innoissani elämänmuutoksesta uusine ihmisineen ja yliopistoelämä tuntui kovasti mun jutulta. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet sitten niistä ajoista enkä enää kaipaa uutta alkua koska tässä on meneillään jo ihan tarpeeks. Ei sillä ettenkö haluais koulutusta, se vaan että tää ei välttämättä ole just mulle se oikea ratkaisu; nimittäin opiskelija-asuntolassa eläminen suurimmaks osaks 17-19v jengin keskellä jotka ryyppää 90% ajasta ja se, että mulla on viikossa 7 tuntia koulua. Toisenlaisessa tilanteessa luulen kyllä että suhtautuisin tähän hyvin erilailla ja mua ei haittais vaikka ois paljon vapaa-aikaa koska sillon voisin keskittyä rakentamaan itelleni ihan elämää täällä. Ja olen hyvin vakuuttunut että siitä tulis kelpo jälkeä. Oon jo tavannut hirmu hyviä ihmisiä ja viettänyt hyvää aikaa eli ei asiat täällä mitenkään kurjasti ole, mutta pääpointti miks oon Glasgow'ssa on kuitenkin se koulutus, ja mä oon luopunut aika paljosta ollakseni täällä. Onhan tää "hieno mahdollisuus" mutta ei ainoa hieno mahdollisuus. Ei Glasgow oo se paikka johon kaikki haluaa mutta kukaan ei pääse. (Ei mitään henkilökohtaista Glasgow'lle, upee kaupunki oikeesti.) Ehkä mä vaan oon kasvamassa ulos jostain... jostain. Oon itse asiassa vähän odotellut että koska saan tarpeekseni tästä levottomasta elämäntyylistä. On oikeen kummastuttanut että miten suhtaudun aina vaan lungisti isoihinkin elämänmuutoksiin mutta ehkä se nyt vihdoin alkaa tulvia yli äyräiden. Tuskin ne elämänmuutokset tähän loppuu mutta eka askel on lähteä ainakin oikeaan suuntaan.
Nyt onkin niin, että oon onnistunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan laatimaan jokseenkin hyvän suunnitelman tulevaisuutta varten joka ei sisällä "kattellaan sit" -osuuksia ja jos sisältääkin, ne ei vaadi koko suunnitelman laatimista uudelleen. Se on jo hyvässä mallissa mutta kerron siitä lisää myöhemmin ja teen vähän vielä lisää tiedonhakua ja yksityiskohtaisempaa suunnitelmaa. Taas on kyllä tullut tehtyä aika radikaaleja päätöksiä lyhyessä ajassa että voi jeesus. Vaikka yhä oon sitä mieltä ettei elämästä koskaan tiedä ja mitään ei voi lyödä lukkoon niin tällä kertaa en ainakaan oo täysin hukassa. Sillä aikaa kun jatkosuunnitelmat jatkaa muodostumistaan niin koitan toki saada täällä olosta vielä jotain irti ja raportoida siitä täällä.
7.8.2011
123. Loppu
4.4.2011: "Pitäis kai olla ihan helvetin innoissaan ja olenkin jos ei oteta huomioon sitä että mitäpä jos kesällä Boston menee täysin putkeen ja sitten onkin aika lähteä Skotlantiin neljäksi vuodeksi? Tällä hetkellä asiaa ei kai kannata lähteä suunnittelemaan kovin tarkasti. Onhan tässä mahdollisuuksia. Kai. Tässä vaiheessa siis tarkat suunnitelmat mun ja Brettin tulevaisuudesta ei etene elokuuta pidemmälle ja katsotaan miten kaikki sujuu. Vaikka ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, haluan silti uskoa että on olemassa keino järjestää asiat oikein päin, mitä se sitten tarkottaakin."
Olipa onnellista olla huoleton. Nyt puolestaan on tultu siihen pisteeseen että "katsotaan miten kaikki sujuu" ei enää riitä vaan niitä kai-mahdollisuuksia on ihan tosissaan ruvettava pohtimaan. Yhteinen taival jatkuu ja onhan niitä suunnitelmia mutta se vaan että ne suunnitelmat vaatii aika paljon. On myös kohdattava se fakta että otan riskin lähtiessäni taas kerran pois koska vaikka kuinka vahvasti menis niin luottamuksella ja rakkaudella pötkii vain jonkun matkaa ja sen jälkeen ainoa ässä hihassa taitaa olla tuuri (joka tosin on mun tapauksessa todella hämmentävän luotettava). Kukapa olis uskonut että kun koko kesän pelkkä ajatus elokuun seitsemännestä on aiheuttanut kylmiä väreitä, näin lähellä lähtöä oon oikeastaan ihan hyvillä mielin siitä. No ehken "hyvillä" mielin. Siedettävin, kenties. Mutta yhteisymmärrys tulevaisuudesta rauhoittaa, niin epämääräinen kuin se onkin.
Te joilla on joku, älkää olko niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä että antaisitte sen lähteä mihinkään koska joskus elämä tapahtuu vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Arvostakaa sitä ja olkaa onnellisia siitä. No älkää nyt liikaa. Mutta sen verran että edes mun puolesta kun itse en voi. Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus, siitä seuraa pelkkiä ongelmia ja noloja tilanteita kun pitää julkisesti mennä tällä tavalla tunteitaan purkamaan. Mun sisäinen suomalainen tuppisuu tuolla jossain syvällä varmasti häpeää silmät päästään paraikaa.
Summa summarum, huomenna odottaa kotiinlähtö ja ikävä tulee. Viimeisiä kolmea kuukautta en olis jättänyt väliin mistään hinnasta ja voin kertoa että se on totisesti jotain kun joku kertoo viettäneensä sun kanssa elämänsä parasta aikaa. Kiitos Yhdys"kakkapää"valtojen lakien, yhdeksääkymmentä päivää enempää ei kurjalle ulkomaalaiselle sallita ja minut potkaistaan tylysti tekopyhien "welcome back!" -toivotusten saattelemana takaisin sinne missä pippuri kasvaa. Onneksi kotiinpaluusta seuraa paljon hyvääkin; rakkaiden kavereiden ja rakkaan perheen näkeminen. Suunnitelmissa on paitsi urheasti kasassa pysyminen, myös kurkistus vielä sellaiseen kesänviettoon johon kuuluu kaikki traditionaalinen kivous eli etupäässä elämäni ihmiset. Jos sellaisesta vielä palan saan niin voin laskea itseni ekstraonnekkaiden joukkoon. Kaukana pois ollessa ymmärtää taas kerran sen asian että voi pojat kun ne ystävät on sitten tärkeät.
Olipa onnellista olla huoleton. Nyt puolestaan on tultu siihen pisteeseen että "katsotaan miten kaikki sujuu" ei enää riitä vaan niitä kai-mahdollisuuksia on ihan tosissaan ruvettava pohtimaan. Yhteinen taival jatkuu ja onhan niitä suunnitelmia mutta se vaan että ne suunnitelmat vaatii aika paljon. On myös kohdattava se fakta että otan riskin lähtiessäni taas kerran pois koska vaikka kuinka vahvasti menis niin luottamuksella ja rakkaudella pötkii vain jonkun matkaa ja sen jälkeen ainoa ässä hihassa taitaa olla tuuri (joka tosin on mun tapauksessa todella hämmentävän luotettava). Kukapa olis uskonut että kun koko kesän pelkkä ajatus elokuun seitsemännestä on aiheuttanut kylmiä väreitä, näin lähellä lähtöä oon oikeastaan ihan hyvillä mielin siitä. No ehken "hyvillä" mielin. Siedettävin, kenties. Mutta yhteisymmärrys tulevaisuudesta rauhoittaa, niin epämääräinen kuin se onkin.
Te joilla on joku, älkää olko niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä että antaisitte sen lähteä mihinkään koska joskus elämä tapahtuu vaikka kuinka sitä yrittäisi estää. Arvostakaa sitä ja olkaa onnellisia siitä. No älkää nyt liikaa. Mutta sen verran että edes mun puolesta kun itse en voi. Pitikin lähteä liian kauas ja törmätä miljoonista ihmisistä just siihen yhteen jonka olemassaolo tekee mun elämästä niin perkeleen hankalaa. Oi voi. Vitun rakkaus, siitä seuraa pelkkiä ongelmia ja noloja tilanteita kun pitää julkisesti mennä tällä tavalla tunteitaan purkamaan. Mun sisäinen suomalainen tuppisuu tuolla jossain syvällä varmasti häpeää silmät päästään paraikaa.
Summa summarum, huomenna odottaa kotiinlähtö ja ikävä tulee. Viimeisiä kolmea kuukautta en olis jättänyt väliin mistään hinnasta ja voin kertoa että se on totisesti jotain kun joku kertoo viettäneensä sun kanssa elämänsä parasta aikaa. Kiitos Yhdys"kakkapää"valtojen lakien, yhdeksääkymmentä päivää enempää ei kurjalle ulkomaalaiselle sallita ja minut potkaistaan tylysti tekopyhien "welcome back!" -toivotusten saattelemana takaisin sinne missä pippuri kasvaa. Onneksi kotiinpaluusta seuraa paljon hyvääkin; rakkaiden kavereiden ja rakkaan perheen näkeminen. Suunnitelmissa on paitsi urheasti kasassa pysyminen, myös kurkistus vielä sellaiseen kesänviettoon johon kuuluu kaikki traditionaalinen kivous eli etupäässä elämäni ihmiset. Jos sellaisesta vielä palan saan niin voin laskea itseni ekstraonnekkaiden joukkoon. Kaukana pois ollessa ymmärtää taas kerran sen asian että voi pojat kun ne ystävät on sitten tärkeät.
5.8.2011
Pientä mutta suurta
Nyt taitaa olla aika alkaa vähän henkisesti valmistautumaan siihen kulttuurishokkiin joka mua odottaa Suomeen palatessa. Osa niistä on asioita joita ei välttämättä tule niin ikävä mutta joiden puuttuminen tulee yhtä kaikki loistamaan poissaolollaan sitten kun niistä on tarpeeksi kaukana.
Kaiken kaikkiaan Jamaica Plain on ihan mukava naapurusto asua ja koen tän kovinkin leppoisana ja saattaakin olla parhaimmasta päästä Bostonin lähiöistä. Jotkut asiat mitkä on täällä täysin hyväksyttäviä ja ihan arkipäivää, ei välttämättä ole jotain mitä näkee Suomessa jatkuvasti. Jos nyt vilkaistaan esim ihan tähän parin korttelin säteelle niin sieltä löytyy jo:
- Crackhouse (semi rauhallinen laatuaan kuitenkin -- korkeintaan lähistöllä lojuu toisinaan huumeruiskuja ja ovella istuskelee välillä vähemmän freesiä porukkaa).
- Mozart Street Gang (Mozart Street on tästä meiltä lähin poikkikatu. Mä en tiedä siitä jengistä kovin paljoa koska viime aikoina on ollut rauhallista mutta tiedän että se on olemassa. Yhä silti päivittäin ainakin pari kyttäautoa on lähistöllä päivystämässä kaiken varalta).
- Valekampaamo (kampaamot on kaikkein suosituimpia frontteja. Satuttiin seisomaan tämän kyseisen edessä yks päivä hitusen kauemmin kuin normaali ohikulkija koska pohdittiin onko sen vieressä oleva tietokoneenkorjauspaikka vielä olemassa ja eikö sieltä pelmahda motivoitunut bisnesmies kysymään "What do you need?").
- Yöllä parvekkeelta kuuluva kolina on todennäköisemmin murtovaras kuin ikkunaan osuva oksa.
- Kaikenlaiset pamaukset on todennäköisimmin lähtöisin aseesta.
Eilen meidän jääkaapin päältä löytyi kaksi kuukautta sitten Elliotin mulle lähettämä kirje joka sisälsi postikortin. Auki revittynä. Luultavimmin joku yläkerran asukas on nähnyt sen, luullut onnittelukortiksi jotka joskus sisältää käteistä, tullut meidän keittiöön ja viskannut jääkaapin päälle josta sitä ei heti löydä.
Koko Bostonissa asumisen ajan isoissa ruokakaupoissa käynti on tehnyt mut aina vähän surulliseksi ja syy siihen on pakkaajat. Toisten ruokaostosten pakkaaminen on varmaan yksi alhaimmista hommista. Kamalinta on kun näkee siinä hommassa vanhuksia tai raskaana olevia naisia tai ihmisiä joista näkyy ettei se ole väliaikaista. Jotenkin ihan sekin että laittaa jonkun pakkaamaan omat ostoksensa on jotain mihin en ole tottunut vieläkään. Vielä pahempaa on kuitenkin jos yrittää auttaa koska yhtä hyvin voisit sanoa pakkaajalle päin naamaa: "Sua ei tarvita." tai "Et osaa tehdä oikein."
Ihan yleisesti oon oppinut pieniä kirjoittamattomia sääntöjä siellä täällä ja luulen että niistä poisoppiminen vaatii eniten totuttelua Suomeen palatessa. Niitä kirjoittamattomia sääntöjä on ihan joka kulttuurissa -- mikä on hyväksyttävää, mikä ei, miten tulee toimia, miten suhtautua, kaikkea pientä. Pientä mutta suurta.
Kaiken kaikkiaan Jamaica Plain on ihan mukava naapurusto asua ja koen tän kovinkin leppoisana ja saattaakin olla parhaimmasta päästä Bostonin lähiöistä. Jotkut asiat mitkä on täällä täysin hyväksyttäviä ja ihan arkipäivää, ei välttämättä ole jotain mitä näkee Suomessa jatkuvasti. Jos nyt vilkaistaan esim ihan tähän parin korttelin säteelle niin sieltä löytyy jo:
- Crackhouse (semi rauhallinen laatuaan kuitenkin -- korkeintaan lähistöllä lojuu toisinaan huumeruiskuja ja ovella istuskelee välillä vähemmän freesiä porukkaa).
- Mozart Street Gang (Mozart Street on tästä meiltä lähin poikkikatu. Mä en tiedä siitä jengistä kovin paljoa koska viime aikoina on ollut rauhallista mutta tiedän että se on olemassa. Yhä silti päivittäin ainakin pari kyttäautoa on lähistöllä päivystämässä kaiken varalta).
- Valekampaamo (kampaamot on kaikkein suosituimpia frontteja. Satuttiin seisomaan tämän kyseisen edessä yks päivä hitusen kauemmin kuin normaali ohikulkija koska pohdittiin onko sen vieressä oleva tietokoneenkorjauspaikka vielä olemassa ja eikö sieltä pelmahda motivoitunut bisnesmies kysymään "What do you need?").
- Yöllä parvekkeelta kuuluva kolina on todennäköisemmin murtovaras kuin ikkunaan osuva oksa.
- Kaikenlaiset pamaukset on todennäköisimmin lähtöisin aseesta.
Eilen meidän jääkaapin päältä löytyi kaksi kuukautta sitten Elliotin mulle lähettämä kirje joka sisälsi postikortin. Auki revittynä. Luultavimmin joku yläkerran asukas on nähnyt sen, luullut onnittelukortiksi jotka joskus sisältää käteistä, tullut meidän keittiöön ja viskannut jääkaapin päälle josta sitä ei heti löydä.
Koko Bostonissa asumisen ajan isoissa ruokakaupoissa käynti on tehnyt mut aina vähän surulliseksi ja syy siihen on pakkaajat. Toisten ruokaostosten pakkaaminen on varmaan yksi alhaimmista hommista. Kamalinta on kun näkee siinä hommassa vanhuksia tai raskaana olevia naisia tai ihmisiä joista näkyy ettei se ole väliaikaista. Jotenkin ihan sekin että laittaa jonkun pakkaamaan omat ostoksensa on jotain mihin en ole tottunut vieläkään. Vielä pahempaa on kuitenkin jos yrittää auttaa koska yhtä hyvin voisit sanoa pakkaajalle päin naamaa: "Sua ei tarvita." tai "Et osaa tehdä oikein."
Ihan yleisesti oon oppinut pieniä kirjoittamattomia sääntöjä siellä täällä ja luulen että niistä poisoppiminen vaatii eniten totuttelua Suomeen palatessa. Niitä kirjoittamattomia sääntöjä on ihan joka kulttuurissa -- mikä on hyväksyttävää, mikä ei, miten tulee toimia, miten suhtautua, kaikkea pientä. Pientä mutta suurta.
4.8.2011
Legendaa livenä
Eilisen tapahtumia oli odotettu monta kuukautta ja niillähän tarkoitan Big Audio Dynamiten keikkaa. Big Audio Dynamite on siis Mick Jonesin bändi The Clashin jälkeen. Ne soitti 1984-1997 ja nyt 2011 vanhoina miehinä on tehnyt reunionin ja keikkailee taas. Kun kuultiin että ne soittaa Bostonissa niin päätös oli jo tehty koska ollaan molemmat suuria faneja ja Mick Jonesin näkeminen livenä vielä tänä päivänä on kuitenkin semmoinen tilaisuus jota ei tasan tehnyt mieli missata.
Päivällä käytiin ostamassa liput Orpheum Theatresta Park Streetiltä ja käytiin vegaani-thai-paikassa jakamassa annokset 1 ja 51 joka on yleensä se paras ja siksi tavallisin valinta. Jos olette Bostonissa niin käykää ihmeessä koska oon sitä paikkaa hehkuttanut siitä asti kun kävin ensimmäisen kerran. Beach St 3 Chinatownissa. Mmm. Lounastamisen jälkeen käveltiin kaupungin läpi Mass Avelle josta otettiin metro kotiin päiväunille ukkosmyrskyn ajaksi ja illalla poljettiin Fenway Parkin viereen House Of Bluesiin minä ainakin innosta soikeana.
Lämppärinä soitti Bad Brainsin H.R. joka myös oli näkemisen arvoinen. H.R.:n lavaesiintyminen oli sitä laatua jota katsoo mielellään mutta otsa rypyssä. Kun oli Big Audio Dynamiten vuoro niin se sitten taas oli sitä laatua jota katsoo puhdas "toi on Mick Jones, vittu!" -hymy naamalla. Ennen keikkaa punnittiin vähän mahdollisuuksia jos se onkin ihan kamalaa katsottavaa. Joskus paluun tekeville bändeille käy nimittäin kummia aikojen saatossa ja varsinkin jos ne on ollut yhtä hyviä kuin tää, tasoa on vaikea pitää yllä kun on vuosia lasissa enemmän. Lavalla olo kun ei ilmeisesti ole ihan lasten leikkiä nuorenakaan. Mutta mitä vielä, ei merkin merkkiä 14 vuoden tauosta. Ihan helvetin jees, ei varmaan sanat vois tehdä oikeutta joten jätän ne minimiin itse keikkaa kuvaillessa. Olisin totta puhuen ollut tyytyväinen ihan miten päin tahansa koska joka tapauksessa se olis ollut elämys.
Päivällä käytiin ostamassa liput Orpheum Theatresta Park Streetiltä ja käytiin vegaani-thai-paikassa jakamassa annokset 1 ja 51 joka on yleensä se paras ja siksi tavallisin valinta. Jos olette Bostonissa niin käykää ihmeessä koska oon sitä paikkaa hehkuttanut siitä asti kun kävin ensimmäisen kerran. Beach St 3 Chinatownissa. Mmm. Lounastamisen jälkeen käveltiin kaupungin läpi Mass Avelle josta otettiin metro kotiin päiväunille ukkosmyrskyn ajaksi ja illalla poljettiin Fenway Parkin viereen House Of Bluesiin minä ainakin innosta soikeana.
Lämppärinä soitti Bad Brainsin H.R. joka myös oli näkemisen arvoinen. H.R.:n lavaesiintyminen oli sitä laatua jota katsoo mielellään mutta otsa rypyssä. Kun oli Big Audio Dynamiten vuoro niin se sitten taas oli sitä laatua jota katsoo puhdas "toi on Mick Jones, vittu!" -hymy naamalla. Ennen keikkaa punnittiin vähän mahdollisuuksia jos se onkin ihan kamalaa katsottavaa. Joskus paluun tekeville bändeille käy nimittäin kummia aikojen saatossa ja varsinkin jos ne on ollut yhtä hyviä kuin tää, tasoa on vaikea pitää yllä kun on vuosia lasissa enemmän. Lavalla olo kun ei ilmeisesti ole ihan lasten leikkiä nuorenakaan. Mutta mitä vielä, ei merkin merkkiä 14 vuoden tauosta. Ihan helvetin jees, ei varmaan sanat vois tehdä oikeutta joten jätän ne minimiin itse keikkaa kuvaillessa. Olisin totta puhuen ollut tyytyväinen ihan miten päin tahansa koska joka tapauksessa se olis ollut elämys.
3.8.2011
Mökkifiilis
Quincyresidenssi - mun ensimmäinen Boston-koti - tyhjeni nyt sitten lopullisesti suomalaisista viime sunnuntaina. Kävin perjantaina ja lauantaina hakemassa sieltä mm. sähkökitaran vahvareineen, pyörän, kahvinkeittimen ja keittiötarvikkeita tänne meille. Sinne meni nyt sekin varakoti. Onneksi sen kämpän sisältö eli perhe kultainen ei ole lähtenyt Suomea kauemmas mun elämästä kuitenkaan, eli hyvästit jätettiin vain talolle.
Viimeiset kaksi päivää on hyvin saattanut olla tämän kesän parhaat. Maanantaina Brettin vanhemmat poimi meidät aamulla ja ajettiin Ipswichiin Brettin tädin ja sedän talolle päiväksi. Niiden talo on ihan käsittämätön taidepläjäys -- Mimi-täti on taiteilija ja näytti sen maalauksia ja taide näkyy koko talossa jonka ne on remontoinut ja taiteillut vuosien varrella ihan käsittämättömän hienoksi. Kun oltiin just saavuttu ja mut esiteltiin niille, Mimi hoki kuinka kaunis mä olen ja kysyi Brettiltä mitä se on tehnyt ansaitakseen mut ja mä en edes tiennyt mitä sanoa paitsi kiitos ja hymyillä ja nauraa. Ray-setä oli myös tosi mukava ja hyvähuumorinen ja Brettin vanhemmista nyt oon tykännyt alusta asti. Juotiin kahvit jonka jälkeen mä ja Brett lähdettiin kajakkireissulle! Siinä yhdistyi monta asiaa: pääsin uimaan ensimmäistä kertaa vuoteen, pääsin luonnon helmaan ensimmäistä kertaa koko kesänä, ja koskaan ennen en oo nähnyt Brettia niin värikkäissä vaatteissa
Viimeiset kaksi päivää on hyvin saattanut olla tämän kesän parhaat. Maanantaina Brettin vanhemmat poimi meidät aamulla ja ajettiin Ipswichiin Brettin tädin ja sedän talolle päiväksi. Niiden talo on ihan käsittämätön taidepläjäys -- Mimi-täti on taiteilija ja näytti sen maalauksia ja taide näkyy koko talossa jonka ne on remontoinut ja taiteillut vuosien varrella ihan käsittämättömän hienoksi. Kun oltiin just saavuttu ja mut esiteltiin niille, Mimi hoki kuinka kaunis mä olen ja kysyi Brettiltä mitä se on tehnyt ansaitakseen mut ja mä en edes tiennyt mitä sanoa paitsi kiitos ja hymyillä ja nauraa. Ray-setä oli myös tosi mukava ja hyvähuumorinen ja Brettin vanhemmista nyt oon tykännyt alusta asti. Juotiin kahvit jonka jälkeen mä ja Brett lähdettiin kajakkireissulle! Siinä yhdistyi monta asiaa: pääsin uimaan ensimmäistä kertaa vuoteen, pääsin luonnon helmaan ensimmäistä kertaa koko kesänä, ja koskaan ennen en oo nähnyt Brettia niin värikkäissä vaatteissa
En osaa edes kuvailla kuinka hyvältä tuntui päästä uimaan. Melottiin pienelle saarelle, jätettiin kajakki siihen ja hengailtiin vedessä puolisen tuntia. Kaikkein eniten oon ikävöinyt täällä ollessa mökkeilyä joka kuuluu aina Suomen kesään ja vasta kun sain sen fiiliksen takas, tajusin kuinka paljon olin sitä ikävöinyt. Oli niin hyvä olo että vaan nauratti ja oli iloinen ja puhelias olo. Brett sanoi että se taisi tajuta sinä päivänä suomalaisuudesta vähän enemmän koska näytin kuulemma olevan vedessä/luonnossa kaikkein parhaiten elementissäni. Taitaa muuten olla totta.
Kajakkireissun jälkeen oli pian lounaan vuoro. Beth oli tehnyt pastasalaatin ja asettauduttiin kattoterassille syömään jonka jälkeen hengailtiin vielä tunnin verran ihan vaan juttelemassa ja en voinut uskoa miten lämmin olo oli sisältä. Sori nyt makeiluista. Ja yhteiskuvista joita oon jo ehtinyt blogissa aikojen saatossa solvaamaankin. Mutta nyt vielä kun on aihetta ja fiilistä kirjoittaa ylimalkaisen onnelliseen tyyliin niin anti mennä. Niitä päiviä kun tässä ei ole jäljellä kuin muutama.
Kattoterassihengailujen jälkeen käytiin vielä jäätelöllä ja sen jälkeen sanottiin heipat Mimille ja Raylle (Ray antoi Brettille ennen lähtöä vielä viisauden sanoja: "You should go to Finland. She's beautiful") ja Mark ja Beth heitti meidät kotiin päiväunille.
Kesän toisesta parhaasta päivästä kerron omassa tekstissään mutta voin antaa esimakua:
31.7.2011
30.7.2011
Kahdenkympin kriisi tai jotain
Mä en kestä kuin hyviä muusikoita voi olla maailmassa.
Bob Dylan - Sweetheart Like You
Gorillaz - On Melancholy Hill
Amy Winehouse - Tears Dry On Their Own
Cut Copy - Need You Now
Miten se ylipäänsä tapahtuu että nostaa kykynsä esille niin että sitä voi tarkastella ja muokata ja käyttää hyväkseen niin kun mieli tekee? Haluaisin tietää enemmän siitä prosessista koska sellaisen tapahtuminen olis tässä elämässä ehkä siisteintä. Ja sitten kun vielä oppis myöntämään itselleen ensin että siinä ei välttämättä olekaan mitään noloa ettei saman tien ole hyvä, eikä siinäkään että sitten onkin yhtäkkiä hyvä. Ja kun vielä ryhtyis siihen paljonpuhuttuun toimeen.
Mitä jos on olemassa jossain jotain jokaiselle ja joku tietty asia tai idea tai ihminen tai paikka tai jotain joka on just se juttu. Jännittävä ajatus. Absurdi kuin mikä kaikessa epätäsmällisyydessään ja hämäryydessään mutta jännittävä.
Niin, ja kyllä niistä New Yokin kuvista muutama oli edes vähän epämätä. Niitä tulossa seuraavaksi.
Bob Dylan - Sweetheart Like You
Gorillaz - On Melancholy Hill
Amy Winehouse - Tears Dry On Their Own
Cut Copy - Need You Now
Miten se ylipäänsä tapahtuu että nostaa kykynsä esille niin että sitä voi tarkastella ja muokata ja käyttää hyväkseen niin kun mieli tekee? Haluaisin tietää enemmän siitä prosessista koska sellaisen tapahtuminen olis tässä elämässä ehkä siisteintä. Ja sitten kun vielä oppis myöntämään itselleen ensin että siinä ei välttämättä olekaan mitään noloa ettei saman tien ole hyvä, eikä siinäkään että sitten onkin yhtäkkiä hyvä. Ja kun vielä ryhtyis siihen paljonpuhuttuun toimeen.
Mitä jos on olemassa jossain jotain jokaiselle ja joku tietty asia tai idea tai ihminen tai paikka tai jotain joka on just se juttu. Jännittävä ajatus. Absurdi kuin mikä kaikessa epätäsmällisyydessään ja hämäryydessään mutta jännittävä.
Niin, ja kyllä niistä New Yokin kuvista muutama oli edes vähän epämätä. Niitä tulossa seuraavaksi.
Paska New York
Poikettiin tossa maanantaina New Yorkissa ihan päiväksi kun Brett meni fiksaamaan biisejä sen uutta levyä varten. Mä olin päättänyt viettää päivän uuden valokuvausharrastukseni parissa ja olin tosi innoissani siitä päivästä -- kai sitä kuvittelis että siellä jos jossain riittää mielenkiintoista kuvattavaa, varsinkin kun lähtee kirkkain mielin matkaan.
Herätyskello soi 4:30 ja raahattiin itsemme South Stationille ensimmäiseen aamubussiin joka oli kumma kyllä aivan täynnä. Sain kuitenkin nukuttua lähes koko matkan meidän takana puhelimeensa kirkuvasta kiinalaisneidistä huolimatta. Bussin kurvattua Chinatowniin käveltiin Lower East Sidelle "studiolle" eli Mattin luo joka duunaa musiikkia kotonaan. (Side story: Pari viikkoa sitten kuunneltiin kotona musiikkia mun iTunesista ja oltiin just puhuttu jotain tästä reissusta ja Mattista, kun yhden biisin kohdalla Brett sano et hei Matt laulaa tässä. Kreisiä.)- Syötiin aamupuurot ja kun jätkät rupes hommiin, mä hilpasin kaduille kamerani kanssa. Ja siitä se alamäki sitten alkoi.
Pääasiassa monta pientä asiaa meni pieleen. Aluksi kuvat ei tuntunu onnistuvan millään, kävelin ihan liikaa ja ehkä väärissä paikoissa, ja jalat alkoi tietty särkeä muutaman tunnin jälkeen. Ehdin Central Parkiin asti ja olin paussilla tyytyväisenä lepuuttaen itseäni kun alkoi tulla taivaan täydeltä vettä ja puolisen tuntia kyhjötin kuselta haisevassa tunnelissa muiden kyhjöttäjien kanssa ennen kun päätin jatkaa matkaa kastumisen uhallakin kun ei siitä sit tiedä kauan sade kestää (myöhemmin kävi ilmi että aika kauan). Olin sopinut näkeväni samaan aikaan Nykissä olevia perhetuttuja, Kaisaa ja Marjaa (jotka viihdytti mua Bostonissakin tässä joku aika sitten!), sushipäivällisen merkeissä ja aloin pikkuhiljaa hivuttautua sinne päin missä oltiin sovittu näkevämme ja toivoin löytäväni sieltä päin vaikka starbucksin jossa voisin esim lukea hetken lehteä mukavassa tuolissa juoden jotain kuumaa. Ilmeisesti se oli aivan liikaa pyydetty ja lähimpänä vaihtoehtona päädyin johonkin pikkukuppilan tiskin ääreen 1,5 tunniksi tönöttämään vaatteet märkinä. Sanomalehteä ei herunut mutta hupsua miten vieressä istuvalle naiselle herui kyllä. Perkele.
Sushi onneksi lämmitti mieltä ja sadekin hellitti kun palailtiin midtowniin päin jossa mä päätin vielä kerran koittaa onneani kuvien kanssa mutta luovutin pian ja otin metron takaisin Lower East Sidelle johon olin aamulla jättänyt työn raskaan raatajat. Mulla oli tässä vaiheessa jo ihan okei hyvä mieli kun sain viimeisen puolituntisen ihan vaan relata ja tarkkailla biisien viimeistelyä mielessäni nukahtaminen bussiin ja ajatus mulle luvatusta jalkahieronnasta.
Kuinkas kävikään, busseja ei sitten enää mennytkään koska oltiin katsottu aikataulut väärin ja siitäkös käynnistyi rumba kun lähdettiin soittelemaan kavereille jotka saattais voida tarkistaa netistä jos muita kulkis vielä. En jaksa edes käydä läpi kaikkia mutkia matkassa mutta se reissu päättyi onnellisesti siten että Varpu sai meille netistä liput ja vihdoin bussiin päästyämme oltiin saatu rakennettua niin mahtava riita väsymys-, stressi-, tiuskimis-, lyhytpinna- ja kiukuspäissämme ettei puhuttu toisillemme vielä seuraavanakaan päivänä. Mun vitutus oli melkeen vienyt väsymyksenkin pois ja kun vihdoin aloin tuntea silmieni onnellisesti lurpahtavan, eikö siellä joku perkeleen kullannuppu saa päähänsä alkaa laulaa ääneen kahdelta yöllä. Aika kauan sain taisteltua murhahalujani vastaan kunnes tultiin siihen pisteeseen että olisin kuollut siihen paikkaan jos en olisi ystävällisesti kehottanut tätä tähdenlentoa tukkimaan turpansa.
Pääasiassa monta pientä asiaa meni pieleen. Aluksi kuvat ei tuntunu onnistuvan millään, kävelin ihan liikaa ja ehkä väärissä paikoissa, ja jalat alkoi tietty särkeä muutaman tunnin jälkeen. Ehdin Central Parkiin asti ja olin paussilla tyytyväisenä lepuuttaen itseäni kun alkoi tulla taivaan täydeltä vettä ja puolisen tuntia kyhjötin kuselta haisevassa tunnelissa muiden kyhjöttäjien kanssa ennen kun päätin jatkaa matkaa kastumisen uhallakin kun ei siitä sit tiedä kauan sade kestää (myöhemmin kävi ilmi että aika kauan). Olin sopinut näkeväni samaan aikaan Nykissä olevia perhetuttuja, Kaisaa ja Marjaa (jotka viihdytti mua Bostonissakin tässä joku aika sitten!), sushipäivällisen merkeissä ja aloin pikkuhiljaa hivuttautua sinne päin missä oltiin sovittu näkevämme ja toivoin löytäväni sieltä päin vaikka starbucksin jossa voisin esim lukea hetken lehteä mukavassa tuolissa juoden jotain kuumaa. Ilmeisesti se oli aivan liikaa pyydetty ja lähimpänä vaihtoehtona päädyin johonkin pikkukuppilan tiskin ääreen 1,5 tunniksi tönöttämään vaatteet märkinä. Sanomalehteä ei herunut mutta hupsua miten vieressä istuvalle naiselle herui kyllä. Perkele.
Sushi onneksi lämmitti mieltä ja sadekin hellitti kun palailtiin midtowniin päin jossa mä päätin vielä kerran koittaa onneani kuvien kanssa mutta luovutin pian ja otin metron takaisin Lower East Sidelle johon olin aamulla jättänyt työn raskaan raatajat. Mulla oli tässä vaiheessa jo ihan okei hyvä mieli kun sain viimeisen puolituntisen ihan vaan relata ja tarkkailla biisien viimeistelyä mielessäni nukahtaminen bussiin ja ajatus mulle luvatusta jalkahieronnasta.
Kuinkas kävikään, busseja ei sitten enää mennytkään koska oltiin katsottu aikataulut väärin ja siitäkös käynnistyi rumba kun lähdettiin soittelemaan kavereille jotka saattais voida tarkistaa netistä jos muita kulkis vielä. En jaksa edes käydä läpi kaikkia mutkia matkassa mutta se reissu päättyi onnellisesti siten että Varpu sai meille netistä liput ja vihdoin bussiin päästyämme oltiin saatu rakennettua niin mahtava riita väsymys-, stressi-, tiuskimis-, lyhytpinna- ja kiukuspäissämme ettei puhuttu toisillemme vielä seuraavanakaan päivänä. Mun vitutus oli melkeen vienyt väsymyksenkin pois ja kun vihdoin aloin tuntea silmieni onnellisesti lurpahtavan, eikö siellä joku perkeleen kullannuppu saa päähänsä alkaa laulaa ääneen kahdelta yöllä. Aika kauan sain taisteltua murhahalujani vastaan kunnes tultiin siihen pisteeseen että olisin kuollut siihen paikkaan jos en olisi ystävällisesti kehottanut tätä tähdenlentoa tukkimaan turpansa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)